Kirjallinen tuttavuuteni Merete Mazzarellan kanssa alkoi keväällä 1993. Silloin ilmestyi hänen viides kirjansa Juhlista kotiin. Se oli erään äidin muotokuva ja tyttären päiväkirja äidin viimeisistä ajoista – kirja hyvästä elämästä ja hyvästä kuolemasta.

Oma äitini oli kuollut 10 vuotta aikaisemmin, ja äidinäitini 1 ½ vuotta aiemmin. Minulla oli muistamisen aika – senhän aika jaksotuksineen meille tekee – antaa meille kalenterissa näkyvän syyn nostaa mieleemme tärkeät ja kipeätkin asiat. Juhlista kotiin oli minulle hieno elämys. Sen myötä saatoin käydä 10 vuotta äidin kuoleman jälkeen läpi sen shokin, jonka äidin äkillinen menehtyminen sydäninfarktiin juuri ennen joulua 1983 sai aikaan. Minä en päässyt äitiäni hoitamaan kuten Merete Mazzarella kolmen kuukauden ajan ennen kuolemaa. Minun äidilleni jäi sairaala-aikaa vain viisi vuorokautta, sitten loppu tuli.

Kuitenkin Mazzarellan kirja puhutteli. Tunnot olivat niin samat: syyllisyyden ja ikävän, rakkauden ja joskus riitojenkin täyttämät. Se täytti tehtävänsä kohdallani –oli kirjallinen ja myös terapeuttinen elämys. Tuttu kustannustoimittaja kehotti minua lukemaan kirjan ”viipymättä ja yöpöydälle jättämättä”. Hän oli lisännyt viestiinsä vielä tämän. ”Se on kirjana hyvä, yksi niistä, jonka ammattilukijakin muistaa vielä vuosien päästä.” Niin on.

Siitä lähtien olen koettanut pitää varani Merete Mazzarellan teosten ilmestymisten suhteen. Olen halunnut lukea tädistä ja krokotiilista, uskottomuuden houkutuksesta, siitä miten kesä kääntyy syksyä kohti ja miten tähtien väliset viivat syntyvät ja mitä ne voivat tarkoittaa…
Hyvän kosketuksen tärkeydestä Mazzarella siirtyy vaivattomasti kertomaan Fredrika Charlotta o.s. Tengströmin, kansallisrunoilijan vaimon vaiheista. Entä sitten kun lastenlasten kanssa pelataan illalla Afrikan tähteä - vai pelaavatko lapset vielä sitä – kun ovat kaukana rapakon takana eikä isoäiti tapaa heitä kuin harvoin… Ja miten asettuukaan päivä Zacharias Topeliuksen elämässä, jos ei enää ole sen paremmin kaipuuta kuin suruakaan..?

Merete Mazzarella on tarjonnut kirjallisuusprofessorin viisaan osaamisen ja asiantuntemuksen lisäksi omien kokemustensa milloin ihmettelevät, milloin itseironiset tapaukset ilman että lukija astuisi häiritsevän lähelle tekijän intimiteettiä. Kirjailija osaa kertoa ja avata omankin elämänsä asioita niin taitavasti, ettei lukija kurkistele eikä tirkistele – on vain kiitollinen tekijän jakamasta samaistumiskokemuksesta.

Ja nyt Merete Mazzarella on sitten kirjoittanut siitä, mitä eläkkeelle jääminen tarkoittaa, miten eläkkeellä olemisen taitoa voisi omaksua… Resa med rabatt on Raija Rintamäen suomentamana saanut monimielisen suomenkielisen nimen Matkalla puoleen hintaan. Tietysti on kysymys konkreettisisesta matkalippujen hinnan puolittamisesta eläkeikäisille, mutta on muustakin… Olisiko eläkkeelle siirtyvä matkalla myös ”arvonalennukseen” – siihen, että häntä eläkeläisenä ei enää tarvitse ottaa huomioon, hänen näkemyksillään ei ole painoa yhteiskunnan asioissa… niinkö?

Olen itse juuri samassa vaiheessa kun Mazzarella kirjansa kuvauksessa - vähän ennen eläkkeelle siirtymistä alkaa kummallisesti kiinnostua samanlaisista kysymyksistä kuin kaukaisessa teini-iässä konsanaan: mikä onkaan elämän tarkoitus? Mikä on minun elämäntehtäväni osuus tässä maailmassa? Millainen on elämäni tehtävä sitten kun enää ole pyörittämässä työelämän rattaita?
Mazzarella muistuttaa, että pitkinä työvuosina noita eksistentiaalisia kysymyksiä ei ehdi ajatella eikä esittää. Niitä todella kysytään nuoruuteen noustessa, ja sitten vasta kohti vanhuutta laskeutuessa.

Ajattelen myös, että jos joku vierastaa Merete Mazzarellaa… Hänhän on suomenruotsalainen kirjailija, jonka taustassa on diplomaattiperhe: suomenkielisen koulun käynyt suurlähettiläs-isä ja tanskalaissyntyinen äiti. Ajattelen, että jos joku luulee pohjoismaisen kirjallisuuden professorin kirjoittavan jotenkin liian tietävästi, liian tieteellisesti… Näistä mahdollisista ennakkoluuloista haluaisin vapauttaa Mazzarellaa vielä tuntemattoman lukijan.

Senkin vuoksi hän tuntui sopivan toisen pääsiäispäivän ohjelman aiheeksi. Ja miten tyytyväinen olinkaan, kun ääniarkistosta löytyi peräti viisi-kuusi ohjelmaani, joissa tavalla tai toisella olin käsitellyt tämän viisaan ja hauskan kirjoittajan tekstejä. Ne haluan nyt jakaa teidän kanssani, hyvät kuuntelijat. Toivotan löytöretkiä Merete Mazzarellan tuotantoon ja iloa kuunnella, mitähän tästä uusimmasta kirjastaan itse kertoo.

(YLE Radio 1 maanantaina 5.4.2010 klo 9.05 - 10.00)

Kaikuja 60-luvulta – saattaa olla, että aihe ja otsikko ärsyttävätkin uudempia sukupolvia. Tämän olen joskus ollut huomaavinani. ”Mitä te AINA vänkytätte siitä 60-luvusta? Mitä siinä nyt oli niin merkillistä?” Mutta kun oli , oli todella semmoinen meininki, ettei ennen nähty– koko maailmassa ja myös meillä Suomessa. Sodanjälkeisistä jälleenrakennuksen vuosista ponnistettiin vihdoin eteenpäin – ja vanhan oli väistyttävä… Niin maailma menee, aina – ja nytkin.

Tarkoitus olisi näillä maanantaiaamun arkistolöydöillä kertoa tapahtuneista asioista, eletyistä tilanteista ja tavatuista ihmisistä – jotta nuoremmallekin väelle selviäisi tapahtumien silloinen laita – ”elettiin sitä ennenkin vaikka ojan takana oltiin… ” Tämä mm. sen vuoksi, että pyörä todellakin on keksitty jo ennen meidän aikojamme, ja Salomon sanoo: Ei ole mitään uutta auringon alla. Se vain näyttää siltä, kun joka sukupolvi elää elämäänsä ainutkertaisesti ja kysymys on meidän omista kokemuksistamme. Muodot, aatteet ja asenteetkin muuttuvat, viimeksi mainitut tosin hitaasti, mutta suurten kysymysten sisältö pysyy ja toistuu ajasta aikaan.

Nyt sopii sitten tutkailla tämän ajan sykettä, se kun nyt tuntuu olevan kovin kiivasta ja kovatahtista. Samalta tuntui tilanne nelisenkymmentä vuotta sitten, kun me parjatut suuret ikäluokat astuimme elämään – ajassa oli uusia tuoksuja, jähmeä yhteiskunta oli kuin liisteriä, maailma oli muumioitunut ja seisoi pysäkillä, jota uudet tuulet ympäröivät. Maailman oli muututtava – ja mieluummin heti eikä viidestoista päivä, muistan sanoneeni. No – tuohon voisi nyt tokaista Juicea mukaillen ”Entäs se viidestoista yö?” Siitä ei silloin vielä tiennyt Juicekaan, joka ikäluokkien pahnanpohjimmaisten joukossa vuonna 1950 syntyneenä aloitteli lauluntekijän uraansa pikkuisen myöhemmin Tampereella. Se viidestoista yö tuli tutuksi sitten myöhemmin – niin varmaan voidaan sanoa.
Maailmantuska oli suurta, ja kun siihen lisää sen, että iskelmä kertoo kansakunnan sydämenlyönneistä, niin äärettömän vakava ja sellaisena jopa hieman koominen ote ajan suuriin kysymyksiin sai sitten aikaan erilaisia filosofisia mietteitä… Tuli lausutuksi ehkä vähän hämäriä, mutta hyvin taiteellisia lauseita, ja mahdottomia aasinsiltoja, kun piti jotenkin sitoa yhteen puhe ja musiikki. Alun yritelmät kuulostavat tänään sangen pinnistellyiltä ja sellaisenaan huvittavilta, mutta kyllä työ tekijäänsä neuvoi ja vähitellen sitten tehdessä oppi sanoja solmiamaan…

Olen otsikoinut tämänaamuisen ohjelmani Silmäneulasta Ristivetoon. Kysymys on niistä ensimmäisistä ohjelmasarjoista, joita nuorena toimittajana tein täällä Yleisradiossa 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa. Ajan myrskyisyys tiivistyi monenlaisissa yhden asian liikkeissä: nuoret ihmiset liittyivät yhteen ajamaan syrjittyjen asiaa. Perustettiin Mustalaisyhdistys, samoin Marraskuun liike syrjittyjen asian esiin nostamiseksi, oli Yhdistys 9 sukupuolten tasa-arvoa ajamassa, oli kolmannen maailman hädänalaisen tilanteen kanssa askaroiva Tricont, syntyi seksuaalipoliittinen yhdistys Sexpo , lähdettiin rakentamaan lainsäädäntöä jolla tähdättiin hienolta kuulostavaan päämäärään, hyvinvointivaltioon. Kaiken yllä ahdistivat maailmantapahtumat: Vietnamin sota, fasistiset diktatuurit Espanjassa ja Portugalissa, Kreikassa everstien juntta kaappasi vallan, Neuvostoliitto miehitti Tsekkoslovakian, kylmä sota jäädytti Eurooppaa rautaesiripun molemmin puolin. - Ja yllä ydinsodan uhka, jonka todellisuuteen aiemmin koetut Kuuban kriisi ja Berliinin muuri vastakkainasetteluineen antoivat sytykettä. Miten se laulu paksulla ironialla menikään: ”Me lapsina emme edes aavistaneet. miten ihana kylmän sodan maailma on…”

Semmoisessa tilanteessa syntyivät Yleisradion juonnetut musiikkiohjelmat 60-luvun lopulla. Silloisella viihdeosastolla kehiteltiin ideoita uudenlaisesta tavasta lähestyä kuuntelijoita: vähemmän pönäkkyyttä, enemmän läsnäoloa, puhetta ja musiikkia lähelle kuuntelijaa.Primus motoreina toimivat mm. musiikin apulaisosastopäällikkö ja muusikko Erkki Melakoski,kapellimestari Raimo Henriksson ja uutistoimituksesta kevyen musiikin puolelle siirtynyt toimittaja Jouko Blomberg. Meitä nuoria free lance-toimittajiksi yrittäviä oli pilvin pimein,ja me olimme kiinnostuneita Beatles-aikakauden uusista tuulista.

Silloin syntyivät monet sittemmin legendaarisiksi muuttuneet sarjat, Keskiyötä kohti, Kesäaamu, Salonki, Silmäneula, Ristivetoa, Vesimiehen aika, Poppamies, Ruskea piparkakku, josta jossain vaiheessa tuli Kaksi ruskeaa piparkakkua, Yömyöhä, Maun mukaan – tulivat tutuiksi nimet M.A, Numminen, Stig Framåt, Pekka Streng, Jorma Elovaara, Pentti Kemppainen, Pertti Pitkonen, Jarkko Aarniala, Risto ja Raija Lampivuo, Rauna-Riitta Lahtela, Ilkka Kortesniemi ja monet muut. Itse toimitin ensin Salonki-nimistä ohjelmaa. Se koki olla jonkinlainen kulttuurikatsaus kevyellä musiikilla ryyditettynä.

Muistan , että jossain vaiheessa toimittamassani Salonki-ohjelmassa olivat omia hupinumeroitaan esittämässä myös Jukka Virtanen ja Spede Pasanen – vaikutus oli varmaan kuin hajuvesi ranskanleivässä. Visuaalinen muistikuva pitää sisällään kaksi tosilleen nauravaa miestä tosi pienessä studiossa, vääntämässä vitsiä oikein olan takaa. Siihen samaan systeemiin, joskin eri kategoriassa kuuluu myös – yllätys, yllätys, urheiluinsertti, jonka juonnan kuuluviin ”eleganssissaan” muhivan Salonki- ohjelman päätteeksi. Tämä varmaan osoituksena siitä, että urheilu oli ja on niin tärkeää, että se paitsi ohittaa kaiken muun , myös sopii tai pannaan sopimaan minne tahansa.

Salonkia tein vuonna 1967 ja alkuvuodesta 1968, sitten syksyllä -68 vaihtui otsikoksi Silmäneula ja teksti terävöityi. Toimittajalle alkoi tulla kirjeitä, kuuntelijat ottivat kantaa ja lähettivät näkemyksiään. Sieltä tuli semmoisia kommentteja, jotka jotenkin vaativat julkituloaan, maksoi mitä maksoi. Vastakkainasettelut yhteiskunnassa olivat rajut, keskustelua käytiin voimallisin tavoin erilaisten mielipiteiden lennellessä edestakaisin. Ymmärrystä ei ehkä juuri ollut puolin eikä toisin, sen enemmän oli raivoa, jopa vihaa ja paljon katkeruutta. Sen rakentuvan hyvinvointivaltion pöydältä kun ei tippunut murusia aivan tasavertaisesti kaikille .. Tuli esiin tilanne, jossa hyvinvointia ei riittänyt kaikille – seurauksena laaja maastamuutto Ruotsiin, jossa leivän päälle saatiin sitten särvintäkin.
Tilanne on meidän päivinämme muuttunut, nyt ei ole lähdetty Ruotsiin, nyt on syrjäydytty täällä kotona. 90-luvun laman jälkeen vastakohtaisuus on jäänyt pysyväksi syrjäytymisenä niin, että köyhiä lasketaan Suomessa olevan nyt 700 000 henkeä.

Vuoden 1969 alussa uuden ohjelmasarjan jotsikoksi tuli kuuntelijan ehdotuksesta Ristivetoa , ja aiheet alkoivat yhteiskunnallistua entisestään - ajan hengessä nousi esille ongelma toisensa jälkeen … Ilmassa oli sanoisinko eteenpäinmenemisen meininki, maan ilmapiiri oli innostava, maailma avautui aivan uudella tavalla, ideoita pursusi ovista ja ikkunoista. Asiaa ja sanottavaa oli paljon, ja sanomisen halussa ei keinoja juuri osattu eikä ehditty punnita – muutoksen vimmaa taidettiin huutaa ulos enemmän kuin analysoida, miten ja millä tavalla muutos olisi mahdollinen ja mitä siitä seuraisi. Näin on jälkiviisaasti kommentoitava.

Musiikilla oli tietysti aivan olennainen osuus noissa juonnetuissa viihdeohjelmissa. Aiemmin olen jo kertonut, millä tavoin silloisia Säveradiokonsertteja rakennettiin, millaisella musiikkivalikoimalla operoitiin ja miten musiikillinen dramaturgia tehtiin tukemaan puhetta ja päinvastoin. – En sitä sapluunaa nyt tässä toista, sen verran vain, että musiikin assosiaatioita antavaan voimaan luotettiin , ja varsinkin laulettu musiikki oli tärkeää – sanat puhuivat ja niiden sanoma oli merkityksellistä… Tuohon vähitellen löydettyyn luovaan tapaan rakentaa ohjelmia kuului olennaisena osana se, että kuuntelijan älyä ja tunnevoimaa pidettiin arvossa – oli itsestään selvää, että ohjelmantekijä luotti fiksuun porukkaan, joka jossain kuunteli toimittajan aivoituksia. Sanotaanko nyt vaikka niin, että tyhmyydestä ja tietämättömyydestä ei ollut vielä tehty hyvettä…

Tässä vaiheessa, kun isyys- ja vanhempainloma on itsestäänselvyys, kun viimeisimpien tietojen mukaan naisen euro on nyt 81,8 %.ia miehen eurosta, on varmaan terveellistä kuulla ja muistaa, tai saada vaikka uutta tietoa siitä, että näin ei ole aina ollut. Nämä nykyiset itsestäänselvyydet on aikanaan kovan väännön ja taistelun kautta saatu lakisääteisiksi käytännöiksi.
Tuolloin, 1969 naisten palkka oli keskimäärin vain 60%:ia miesten palkoista. Oli aika jännä havaita, että vuonna 1969 naisnäyttelijät nousivat barrikadeille palkkojensa jälkeenjääneisyyden takia. Entä nyt? Lauantaina 27.3. tänä vuonna näyttelijöillä on työnseisaus ja teatterit peruuttavat näytäntöjään – syynä huonot palkat…

Itseltäni oli autuaasti unohtunut se, että pesuaineissa ei ollut tuoteselosteita 60-luvun lopulla. Pesuaine vain ”räjäytti” lian pois ja taisi siinä sivussa läjäyttää fosfaattikuorman vesistöihin…
Tämmöisiä mietteitä Silmäneulasta Ristivetoon – mitä sitten jatkossa tapahtui, siitä kenties lisää vielä jonakin seuraavana maanantaina…
Viikon kuluttua on jo toinen pääsiäispäivä – silloin aamun elämyksenä on kirjailija Merete Mazzarella, vuosien mittaan usein ohjelmissani esillä ollut viisas ajattelija ja mietteidensä kirjoittaja. Nyt hän on kirjoittanut eläkkeellä olemisen taidosta –aiemmin vaikkapa uskottomuudesta, tätienergiasta, identiteetistä, ikääntymisestä ja äidin kuolemasta . Tästä kaikesta kertovia arkistoelämyksiä viikon kuluttua.

Kun olen teille tässä elämyksiä vuosikymmenten varrelta luvannut, niin nyt sitten
on luvassa oikein tuhtia tavaraa vuodelta 1970. Se nousee esiin myös nykypäivien uutisten myötä – täällä pääkaupungissa ja vielä entisessä pääkaupungissa Turussakin vieraili vähän yli viikko sitten iranilaisen oppositiojohtajan Maryam Rajavin johtama valtuuskunta. Pariisissa toimiva Iranin kansallinen vastarintaneuvosto hakee tukea demokraattiselle Iranille, maalle jossa ei olisi ydinaseita tai kuolemanrangaistusta. Oppositio ajaa tasa-arvoa ja markkinataloutta sekä kirkon ja valtion erottamista toisistaan.

Olin kuuntelemassa kansainvälisen naistenpäivän tienoilla järjestettyä suomalaisten ja iranilaisten naisten solidaarisuustapaamista, ja siellä nousi mieleen jostain muistin onkaloista sanoja ja säveliä ajalta, jolloin Iranin nimi meillä oli vielä Persia, sillä oli riikinkukkovaltaistuin ja tuolta istuimelta hallitsi maata shaahi Mohammed Reza Pahlavi. Ja tämä mies puolisoineen teki Suomeen virallisen valtiovierailun kesällä 1970.

Vähän taustainformaatiota, tässä tapauksessa tietämisen arvoista:
Kehitysmaista oli 1960-luvulla vähitellen tihkunut tietoa Suomeenkin, käsite kolmas maailma oli iskostunut silloisen nuoren väen tietoisuuteen, tämän vanhan Euroopan ja uuden Amerikan lisäksi. Persiasta maanpakoon lähtenyt tutkija, tohtori Bahman Nirumandi oli Berliinin Freie Universitätissä julkaissut teoksen Shaahin Persia, jossa oli perustiedot maan nykyhistoriasta, sen hallitsemisesta ja öljystä. Se oli suomennettu tuota pikaa ja moni oli sen noina 60-luvun lopun vuosina lukenut.

Persian shaahi oli vieraillut Länsi-Berliinissä vuonna 1967. Vierailu ei unohdu, koska valtaisissa mielenosoituksissa Berliinin poliisi käytti varsin kovia otteita – ja mielenilmaukset saivat uhrinsa kun opiskelija Benno Ohnesorge ammuttiin mellakoiden aikana. Siinä oli yksi ruumis lisää shaahin syntilistaan, tuumasivat suomalaiset nuoret ja oli selvää, että kiistelty hahmo saisi täälläkin vastaansa melkoisen vastalauseryöpyn. Presidentti Kekkonen oli vieraillut Persiassa vähän aiemmin, ja tämä oli nyt vastavierailu, shaahin mukana juhannuksen jälkeen 1970 saapuisi hänen puolisonsa n:o 2, Farah Diba, jonka naistenlehdet olivat tehneet sangen tutuksi suurelle yleisölle. Aiemmasta puolisostaan prinsessa Sorayasta shaahi oli eronnut, koska tämä ei saanut lasta, riikinkukkovaltaistuimen perillistä. Siinä oli tarpeeksi tragediaa ja romanssia – ja koko kuviossa valmis ristiriita…

Huh-huh, kun näin vuosien jälkeen kuuntelin sen Ristivetoa-ohjelman, jonka tuosta shaahin vierailusta olin tehnyt. Siinä oli toimittaja P. Istala nuoruutensa huimassa vedossa 1. heinäkuuta 1970. Nyt on sitten kerrottava tämän nuoren toimittajan raivokkaan purkauksen ja purevaksi tarkoitetun ironian jälkeen mikä tilanne oli noina shaahivierailun päivinä. Seuraava asiaa en voi koskaan todistaa, eikä kai enää oikein kukaan muukaan, kun monet lähteistä ovat kuolleet eikä asiaa oikein voi enää tarkistaa. Hyvissä ajoin ennen shaahivierailun alkua levisi kuitenkin Yleisradiossa huhu, että HYVIN KORKEALTA TAHOLTA oli tullut – sanoisinko nyt pyyntö vai näkemys, ei kai kuitenkaan käsky – että valtiovierailun aikana ei olisi suotavaa, että Yleisradio lähettäisi ohjelmaa, jossa shaahia ja hänen hallintoaan kovin rusikoitaisiin. Siis kriittisiä ohjelmia Persiasta ei saisi tehdä. Muistan nuorten uutistoimittajakollegoiden kiristelleen hampaitaan ja
puristaneen taskussa nyrkkejään voimattomina. Koville otti, voin vakuuttaa. Mutta muistakaa, näkemys tuli HYVIN KORKEALTA TAHOLTA. Niinpä niitä kriittisiä ohjelmia ei sitten tullut, selostettiin valtiovierailun kuviot korrektisti , kuten asiaan kuuluu. Mikäli oikein muistan, shaahipari lähti Suomesta tiistaipäivänä, ja minulla oli sitten keskiviikkoiltana tuo 35 minuutin mittainen Ristivetoa-ohjelmani. Olin kerännyt journalistista raivoa koko edellisen viikon, ja varmaan hybris oli sitten sen suuruinen, että kaikki ikään kuin vain pursusi ulos. Tuloksia tuosta nuoresta raivosta kuulette tässä elämyksiä vuosikymmenten varrelta.

Olin lukenut Nirumandini ja hyvässä muistissa oli Berliini 1967 ja ammuttu Benno Ohnesorge. Niinpä poliisien meilläkin kovat otteet kirvoittivat minusta uumoiluja suomalaisesta poliisivaltiosta – sillä nuoriin silmiin aika hurjalta kyllä näytti mielenosoittajien pamputtaminen, veri katukivillä ja huipentumana se, kun pidätettyjä sullottiin Espalle ajettujen pidätysbussien kattoikkunoista sisään, monesti pää edellä. Ja apulaispoliisipäällikkö Edward Urja vakuutti, että poliisit eivät olleet repineet mielenosoittajien kylttejä – ja kun Hannu Karpo sitten televisiossa näytti miten sinitakkiset niitä repivät, niin olihan siinä näyttöä. Nuori toimittaja P. Istala kantoi olallaan yli 12-kiloista maailman parhaaksi sanottua Nagra-magnetofonia ja puikkelehti kahden rintaman välissä, milloin mielenosoittajien, milloin ihailevan valtiovierailuyleisön joukossa. Ja kyllähän sieltä muutama herkkupala löytyi.

Toimittajan kannalta paras otos oli rouvashenkilö, joka kauhisteli suomalaisten mielenosoittajien huonoa käytöstä. Kuuultuaan, että persialaisen maatyöläisen keski-ikä on 27 vuotta, tuli kommentiksi: ”Ovatpa ihmeteltävän nuoria.” Kun kuolevat….

Olihan siinä kannanottoa melko reippaalla tyylillä – eikä kuvia kumarreltu.
Vuoden 1970 ohjelmassa oli paljon laulua. Kun tuon shaahi-ohjelman sisällön vuoksi tarvitsin studioon laulamaan Helsingin Ylioppilasteatterin tai Vanhan Myyrän lauluryhmän, se oli mahdollista. Laulajat tulivat ilmaiseksi , ja pieni veroton palkkio maksettiin Ylioppilasteatterin tilille… Kuulostaa varmaan lastentarulta takkavalkealla, mutta voin vakuuttaa, että niin se oli…
Nyt se ei enää kävisi päinsä – kukaan ei tulisi tai se maksaisi maltaita…

Ja jälkikaikujakin tuli tälle ohjelmalle. Poliisin rusikoimat ja pidättämät mielenosoittajat nostivat kanteen – oikeusjuttuhan siitä tuli. Ensimmäisiä asianajajan kannuksiaan hankki silloin oikeustieteen ylioppilas Matti Wuori, sittemmin kansalaisliikeaktivisti, europarlamentin jäsen,
ihmisoikeusjuristi… nyt jo edesmennyt. Mikäli oikein muistan, Matti Wuoren oikeustieteen opinnot pitkittyivät aika tavalla, moneksi vuodeksi, koska hänen juridinen erikoislaatunsa ja osaamisensa sai aikaan sen, että hänestä jo opiskeluaikana tuli haluttu asianajaja. Hän hoiti Schüller-oikeudenkäynnit ja kanteet armeijaa vastaan liikennetapaturmissa, kun varusmiehiä oli marssitettu yleisellä maantiellä pilkkopimeässä ilman heijastimia ja auto ajoi päälle.
Matti Wuori hoiti tietysti myös shaahimielenosoitusten jälkipyykin, ja syvästi huolestuneena kansalaisten perusoikeuksista, joihin oikeus osoittaa mieltäkin kuuluu.

Entä sitten, kun Persiasta tuli Iran ja tapahtui vallankumous vuonna 1979, shaahi perheineen joutui maanpakoon ja mullahit ottivat vallan? Siitä ja nykypäivästä on välähdyksiä ohjelman lopussa – haastateltavana Pariisista käsin toimiva oppositiojohtaja Maryam Rajavi.

(YLE Radio 1 maanantaina 22.3.2010 klo 9.05 - 10.00)

Maaliskuun idus, kevättalvi kääntyy kohti valoa 15. maaliskuuta – kohta kevätpäiväntasaus meidät saavuttaa… Maaliskuun iduksen toinen ulottuvuus liittyy mielessäni aina Julius Caesariin, joka koki kohtalonsa Rooman senaatissa maaliskuun 15.päivänä vuonna 44 e. Kr.

Tuo väkivaltainen kohtaus on kuulu maailmankirjallisuudessa, ja kuulut ovat myös Caesarin viimeisiksi sanoiksi mainitut kolme sanaa. No, näistä Caesarin lausumista viimeisistä sanoista on monta eri versiota. Kreikkalaista kulttuuria ihaillut Caesar lienee lausunut tämän alun perin kreikaksi, kuten useimmat muistakin lentävistä lauseistaan. (Roomalainen historioitsija Suetonius kertoo niiden olleen "καὶ σὺ τέκνον;" (kai sy teknon?, sinäkin poikani?).) William Shakespearen näytelmässä Julius Caesar viimeiset sanat ovat kuitenkin "Et tu, Brute" (Sinäkin Brutukseni). Tälle versiolle ei ole mitään historiallista lähdettä ja se on todennäköisesti Shakespearen kirjailijan vapautta. Caesarin kerrotaan sanoneen myös: "Sed ista vis est!" ("Tämähän on väkivaltaa!"), kun hän ensimmäisen kerran tajusi senaattorien aikeet – että hänet nyt
murhataan.

Tämä nyt jonkinlaisena kaukaisena ja sotaisena aasinsiltana tämän kirjoitelman ja aamun ohjelman aiheeseen… Sodan pitkät varjot – ne jotka nyt talvisodan 70-vuotismuiston myötä viime kuukausina ja nimenomaan juuri viime viikon vaihteessa heittyivät jälleen kerran meidän suomalaisten kollektiiviseen muistiin. Kävin läpi radion ääniarkistoa, mitä kaikkea vuosien mittaan tekemääni sieltä löytyisikään aiheesta sota ja sen muistot, sodan pitkät varjot. Oli siellä ja on kaikenlaista – tekemieni ohjelmien näkökulma sotaan on erityisesti siviilien, kotirintaman , naisten ja lasten kohdalla.

Viime vuosina aiemmin erilaisissa sotamuistelmissa sivuhenkilöiksi jääneet siviilit ovat nyt yhä enenevästi julkaisseet sota-ajan kirjeenvaihtoa, kotirintamalla olleiden muistelmia ja lapsuuden näkökulmasta koettuja sotatapahtumia. Näiden muisteluiden runsaus ja myös se, että niitä julkaisevat tai kirjoittavat sodan käyneen sukupolven jälkeläiset , pani minut miettimään asiaa, josta aikanaan sain kovasti pyyhkeitä. Kuinka kauan sodan jälki näkyy ja tuntuu, miten pitkä sen varjo on, kun ainakin lapsiin ja lapsenlapsiin asti se ulottuu?

Nuorena toimittajana kysyin samaa hiukan toisin päin. Kun kuulun sodan jälkeen syntyneisiin suuriin ikäluokkiin, pohdin silloin aika kärkevästi, että tarvitaan muutamia vuosikymmeniä ennen kuin sodan käynyt sukupolvi on poissa keskuudestamme – silloin varjo ei enää lankeaisi. Tuo ajatus vääntyi silloisessa 60-70-luvun taitteen kiristyneessä ”sukupolvisodassa” sitten sellaiseen muotoon, että minun katsottiin vain odottavan sotasukupolven poistumista suureen tuntemattomaan! Se nyt ei ollut tarkoitukseni tietenkään – minullakin oli vanhemmat ja isovanhemmat - valitsin vain sanani kuohuvalle ajalle tyypilliseen ehdottomaan tyyliin. Konflikti oli valmis – en osannut enkä ymmärtänyt rauhan ajan nuorena tajuta, miten ratkaiseva ja riipaiseva sodan muisto oli siinä mukana olleille. Siinä on anteeksipyynnön paikka – viimeistään nyt.

Totta kai varjo haalistuu… Mutta miten väärässä olinkaan siinä, että sodan muisto olisi poissa sitten, kun sodan aikana eläneet, sotaa käyneet olisivat meidät jättäneet… Sen osoittavat oman sukupolveni vaiheet – me olemme kaikki sotilaiden lapsia ja siinä mielessä kodeissamme vaurioituneita. Vanhempamme halusivat rakentaa uuden, paremman elämän – mutta kaikki ei aina mennytkään kodeissa yhtä siloisasti kuin miltä jälleenrakennuksen aika ulkoisesti näytti.
Sodan vaurioittamat vanhemmat siirsivät vaikenemisellaan ja ankaruudellaan vammansa lapsiinsa, he kätkivät sotien jälkeen pelkonsa, vihansa ja häpeänsä. Sodan ahdistus siirtyi tunneperintönä lapsille, ja jos nämä eivät tuon ahdistuksen juuria tajunneet tai oivaltaneet, vuorossa oli aikanaan
sitä seuraava sukupolvi. Ja niin edelleen…?

Nyt näistä asioista kirjoitetaan ja puhutaan. Mutta jossain mielen pohjalla ovat vaietut vuodet, tukahdutetut tunteet ja paljon miksi?-kysymyksiä.

Toivomukseni onkin, että maaliskuun idukseen osuva maanantaiaamun ohjelmatunti voisi osaltaan purkaa noita traumoja. Haastateltavat eri vuosilta ovat ainakin sellaisia ihmisiä, joilla on paljon avaimia sovitettavaksi tunteiden lukittuihin oviin.. Ensimmäiseksi tähän sotamuistikuvien sumaan osuu ihminen ja kirjailija, jonka tuotannosta suuri osa varsinkin viimeisimpien parinkymmenen vuoden ajalta on löytänyt keskeisen sisältönsä lapsen kokemuksista sota-ajoilta. Mitä nimenomaan talvisodan muistoon tulee, olin onnellinen siitä, että kävin haastattelemassa Eeva Kilpeä vuonna 1990, kohta sen jälkeen kun hänen kirjansa
Talvisodan aika oli ilmestynyt.

Toinen on näytelmäkirjailija Inkeri Kilpinen, jonka näytelmä Rakas Lotta samaisena vuonna oli ensimmäinen airut kertomassa lottien työstä sodan aikana - se oli kunnianteko äideillemme ja isoäideillemme, joita kirjallisuuden antama vino lotta-kuva oli armottomasti loukannut. Inkeri Kilpisen aiheen siivitti sitten myöhemmin 2000-luvulla lentoon aiheesta tehty elokuva Lupaus.

Kolmantena ohjelmassa on Laila Hietamies, kertojaäiti, joka vuonna 2001 oli aloittanut sota-ajan kirjasarjansa teoksella Syksyksi kotiin. Hänen haastattelussaan on mukana jo tämän meidän aikamme sodankäynti, WTC –tornien tuho ja Afganistan.

Lääkintälottana toiminut lappeenrantalainen Karin Laine kertoi vuonna 2002 millaista nuorelle naiselle oli kokea kuolemaa ja ihmisten haavoittuvuutta, miten kovaa työtä sotasairaala merkitsi elämänsä herkintä vaihetta elävälle tytölle.

Tämän päivän muistelijoita edustaa lopuksi Marja Moisander, jonka on äskettäin julkaissut vanhempiensa talvisodan aikaisen kirjeenvaihdon kirjassa Kun onni muuttaa suuntaa.

Kahdeksantena maaliskuuta päivän kunniaksi ohjelmassani on elämyksiä Naisten tunneilta 90-luvulta – silloin kun tasa-arvoasiat vielä olivat niin sanotusti tapetilla, kun mietittiin vaikka sitä, millainen on median naiskuva. Tai aprikoitiin ylipäänsä sitä, miten nainen yhteisössään tai julkisesti näkyy ja miten häntä arvioidaan.

1990-luvulla käytiin läpi myös sitä, miten naisia ei oteta vakavasti, vaan ulkonäkökäsitykset naisten kohdalla määrittävät heidän olemustaan .. Usein tuon perinteisen naiskuvan alle jäävät kaikki muut ominaisuudet, sellaiset kuin ammattitaito, pätevyys tai osaaminen…

Olen valinnut ohjelman alkuun joitakin otteita aivan Naisten tunnin alkutaipaleelta, taitaa olla aikakirjojen kolmas ohjelma, se kuultiin kesäkuun 17. päivänä vuonna 1990. Silloin Naisten tunti melkoisen haipakan jälkeen saatiin silloin uuden Radio Suomen ohjelmistoon. Pirjo Bergström laati ihka tuoreen tunnussävelen uudelle ohjelmalle, ja muutakin tekoapua sain varsinkin siinä alkuvaiheessa upeilta kolleegoilta, mm. Hilppa Kimpanpäältä ja Sinikka Siekkiseltä. Jatkossa jaoin Mustia helmiä julkisuudessa osoitetusta naisten halveksunnasta tai ohittamisesta – niistä kehittyi paljonkin mekkalaa aikaan saanut sikapalkinto.

Se, sikapalkinto siis, ei varmaan ollut kaikkein korrektein tapa osoittaa, miten naisia ei oteta vakavasti, mutta oli siitä yksi iso ilo ja hyöty! Julkiselle areenalle, tai estradille – aivan kuinka haluatte – nousi enimmäistä kertaa asioita, joihin aiemmin ei ollut puututtu. Naisia oli saanut nimitellä aivan miten vain, naisten näkemyksiä sai pitää naurettavina, naisen elämänpiiriä
arvioida pieneksi ja mitättömäksi, naisen osaamista vähätellä - ilman että juuri kukaan protestoi. Provokatiivisuudestaan huolimatta, tai kenties juuri sen tähden, sikapalkinto ”antoi luvan” nostaa meteliä naisin kohdistuvista arvioinneista, halveksunnasta, naurettavaksi tekemisestä.

Tie naisten omien ohjelmien saamiseksi Yleisradioon ei todellakaan ollut helppo, siinä oli monta mutkaa kuljettavana, monta kulkijaa matkalla puhutettavana ennen kuin naisten omat asiat saatiin nostetuksi kuluviin. Enkä tällä tarkoita sitä, etteikö ohjelmia jo aiemmin ollut tehty myös naisille, kyllä vain toki – edeltäjistäni voi mainita ainakin perheohjelmien tekijän Asta Heickellin ja paljon naisten elämänpiiriä esille tuoneen Anna-Liisa Mikkelän. Naisten tunnin ja Naisten teemaIltojen kohdalla kysymys oli vain hiukan muusta: ensimmäisistä nimenomaan naiskuuntelijoille suunnatuista tiedostavista feministisistä ohjelmista – se oli uusi ja raflaava sapluuna, kuten tällä nykykielellä sanottaisiin. Se, millainen taistelu käytiin naisohjelmien saamiseksi tuolloin v.1990 profiloiduille uusille radiokanaville, on historiaa ihan erikseen ja niin pitkä juttu ettei tässä taida riittää aika koko tarinan läpikäymiseen – jääköön tulevien muistelmien varaan. Sen kuitenkin kerron, että ideaa erillisistä naisten ohjelmista pidettiin niin kummallisena, että kun asian ensimmäistä kertaa suunnittelukokouksessa esittelin, vaikutus oli lähinnä tyrmäävä. Meiltä toimittajilta oli pyydetty uusia ohjelmaideoita, kun radiokanavat silloin oli määrä järjestää uudelleen.

Mahdolliselle nuoremmalle kuuntelijakunnalle on sanottava, että nämä nyt tutut Yle Radio Ykkönen ja Radio Suomi sekä silloinen nuorten kanava Radiomafia ovat tuon vuoden 1990 kanavaprofiloinnin tulosta. Sitä ennen suomenkielistä radio-ohjelmaa saattoi kuunnella kahdella kanavalla, yleis –ja rinnakkaisohjelmassa … Kun tätä kertoo nuoremmalle väelle, saa osakseen ihmettelevän ja säälittelevän kysymyksen: ”Miten ihmeessä te oikein pärjäsitte, kun ei siis ollut vaihtoehtoja…?” Voin vakuuttaa, että pärjäsimme aivan mainiosti – pyörää ei nimittäin ole keksitty 2000-luvulla – se on aika paljon vanhempaa tekoa…

Mutta muistikuvaan tuosta uusille radiokanaville ideoitavien ohjelmien suunnittelupalaverista keväällä 1990: Kun ehdotin erillistä ohjelmaa naisille, laskeutui huoneeseen huomattava hiljaisuus. Päällikköporras katseli hämillisenä ikkunasta ulos ja kolleegat, sekä miehet että naiset
vihreätä valoa näytti silloin viime kädessä tuijottivat kenkiensä kärkiä – tunnelmasta saattoi poimia ajatuksen ”Miten tuo Päivi aina esittää tuollaisia outoja ideoita… Ohjelmia NAISILLE , onko mokomaa kuultu… miten se kehtaa..” Niin minä tuon hiljaisuuden koin. Esittelin kuitenkin ajatukseni ihan noin muina naisina ja pyysin kuitenkin merkitsemään ideani pöytäkirjaan.
Sitten seurasi muita kommervenkkejä: ideaa naisten omasta ohjelmasta pidettiin vallan kummallisena, etten sanoisi kumouksellisena ja vastakaikua ei juuri ollut. Lopullisesti vihreää valoa näytti sitten itse asiassa pääjohtaja Reino Paasilinna, joka samana keväänä oli astunut toimeensa ja pyytänyt yleläisiä kirjoittamaan itselleen toiveistaan tai probleemeistaan. Tuolliasta tilaisuutta ei aiemmin koko henkilökunnalle ollut annettu, niinpä kirjoitin minäkin.
Tuli varmaan 7 sivua pitkä litania, jossa oli noin 4 sivua erilaisia työssä esiin tulleita ongelmia ja sitten 3 sivua ajatuksia ohjelmaideoista.

Sieltä se löytyi Naisten tuntikin – ja loppujen lopuksi tarvittiin pääjohtajan puoltolause, ennen kuin Naisten tunti pääsi eetteriin. 13 vuotta se siellä pysyi, sitten tuli lopetus. Seuraajaksi tuli lyhyempi ohjelma Moninainen, joka pysyi ohjelmistossa vain kolme vuotta. Sitten ei olekaan ollut eikä tullut mitään vastaavaa, kun täältä Ylen Ykköseltä saman tien lopetettiin ohjelmasarja Ilonan ystävät vuonna 2006. Jäljelle on jäänyt ainoastaan Radio Suomen noin kerran kahdessa kuussa radioitava suora lähetys Naisten ilta.

Niinpä näin kansainvälisenä naistenpäivänä askartelen sen ajatuksen kanssa , miksi meillä täällä Ylessä ei enää juuri ole naiserityisiä ohjelmia… Mitä on tapahtunut? Eikö niitä enää muka tarvita,
kun uudet tyttösukupolvet kasvavat ja muuttuvat nuoriksi naisiksi, joutuvat kokemaan saman ikiaikaisen asian – miltä nainen saa näyttää tai sitten ei saa, miten naisen tulee olla tai sitten ei ole
sopivaa olla? Kuis on? Kun tätä erilaisissa ympäristöissä olevaa naisen mallia katselee, huomaa ainakin sen, että jostain naftaliinistä 90-luvulla kaivettiin esiin muka uusi naiskuva: tissit tötsälle,
laaja kaula-aukko, sukkanauhasysteemit ja muut kureliivit päälle ja baanalle… Siinähän sitä naiseutta sitten onkin!

Kansainvälinen Naistenpäivä perustuu vuonna 1897 New Yorkissa tapahtuneeseen naisten tekstiilitehtaan toteuttamaan lakkoon. Silloin sadat työläisnaiset osoittivat mieltään lakkoilemalla alhaisia palkkoja, pitkiä työaikoja ja epäinhimillisiä työoloja vastaan New Yorkissa. Kööpenhaminassa 35 vuotta myöhemmin päätettiin viettää lakkoilun muistopäivää kansainvälisenä naistenpäivänä.

Kansainvälistä naistenpäivää alettiin sitten virallisesti viettää Yhdistyneiden Kansakuntien toimesta Kansainvälisenä Naisten Vuonna 1975.

On siis aihetta juhlia. Myös runoa ja aforismeja vuodelta 1990 on tarjolla ohjelmassani. Vuodelta 1994 kuullaan tutkija Riitta Pirisen haastattelu. Hän oli vuotta aiemmin tutkimuksessaan käsitellyt aihetta miten naisurheilijoista kirjoitetaan lehdissä. Seuraavana vuonna Anja Kaisanlahti Naisten tunnilla keskusteli Riitta Pirisen kanssa siitä, miltä nainen saa näyttää tai ei saa.. Pitävätkö 90-luvun asenteet kutinsa vielä 2010-luvullakin?

Tällaisia eväitä Naistenpäivänä tänään, jolloin profiilin korotusta voi harjoittaa erilaisin keinoin. Juhlia ja tapahtumia on eri puolilla Suomea – yksi tärkeä on iltapäivällä eduskuntatalon portailla. Siellä Amnesty Naistenpäivän mielenosoituksessa klo 14 vaatii seksuaalirikoksia koskevan lainsäädännön uudistamista kansainvälisten ihmisoikeusnormien mukaiseksi.
Asenne esiin – siinä tunnusta Naistenpäivälle! Iloa!

Kirjailija Helvi Hämäläinen - siinä oli määrätietoinen, rohkea ja sanoistaan vastaava, hyvinkin kirpeästi ympäristöään arvioiva sanankäyttäjä. Ja koska hän oli sellainen, hän sai aikaan närää ympäristössään, herätti ankaraa loiskiehuntaa ja aiheutti aikansa kirjallisia sensaatioita – eikä hän niitä katunut. Samaan aikaan tämä korkeassa iässä, vielä yli 80-vuotiaana loistavaa jälkeä tehnyt ja Suomen kirjallisen maailman ällikällä lyönyt tekijä puhui lämpimästi äitinä olosta, lapsen kanssa elämisestä ja myötätunnon tärkeydestä.

Merkillinen pieni nainen… Sai Finlandia-palkinnon runokokoelmalla Sukupolveni unta vuonna 1987 vaiettuaan sitä ennen kaksikymmentä vuotta. Kokoelma oli upea tyylinäyte kolme sotaa kokeneen sukupolven muistoista ja menetyksistä, ja myös kirjailijan ainoan pojan kuolemasta muutamaa vuotta aiemmin. Talvisota, jonka päättymisestä maaliskuun 13.:na tulee kuluneeksi 70 vuotta on erityisen selvästi kokoelman aiheena – miten Helvi Hämäläisen helsinkiläisiin kulttuuripiireihin sijoittunut, avainromaaniksikin aikanaan uumoiltu teos Säädyllinen murhenäytelmä julkaistiin sensuroimattomana vasta v. 1990-luvulla. Julkaisuvuonna 1941 se ilmestyi typistettynä, mutta silti sen viiltävän ironinen kuvaus suomalaisesta sivistyneistöstä ja varsinkin ”piirien” tuntemasta akateemisesta pariskunnasta oli skandaali.

Sen jatko-osa Kadotettu puutarha, joka kuvaa 30-luvun loppua, sota-aikaa ja sen päättymistä, ilmestyi vasta 1995, Helvi Hämäläisen myöhäisinä menestyksen vuosina. Se oli liian rankkaa tekstiä 1950-luvun alussa, jolloin Hämäläinen sitä tarjosi kustantajalleen WSOY:lle. Finlandia-palkinnon jälkeen Säädyllinen murhenäytelmä ja Kadotettu puutarha nousivat uudelleen esiin, elokuvassa ja teatterissa. Seela Sellan julmanterävä tulkinta professorinrouva Elisabethista oli Kansallisteatterin esityksen kantava dynamo - hahmossa tiivistyi hyvää tarkoittavan manipuloivan naisen tuhoisuus hänen lähiympäristölleen.

Finlandia-palkinto sai aikaan myös sen, että kirjailijan kustantaja WSOY kiirehti julkaisemaan Helvi Hämäläisen osaksi unohtuneita teoksia ja varsinkin aikoinaan hylättyjä käsikirjoituksia. Lisäksi lukeva yleisö sai nautittavakseen myös kirjailijan muistiinmerkinnät ja päiväkirjat; Ketunkivellä v. 1993 ja Päiväkirjat 1955-1988 – ne ilmestyivät 1994 Ritva Haavikon toimittamina. Postuumina ilmestyi vielä vuonna 2007 kirjailijan satavuotispäivänä hänen jäämistöstään löytynyt romaani Raakile. Siinä kirjailija kuvaa sota-ajan pommitusten keskellä isättömänä varttuneita helsinkiläispoikia ja heidän natsileikkejään.

Minä tapasin Helvi Hämäläisen kolme kertaa – ensin Finlandia-palkinnon jakotilaisuudessa ja sitten kaksi kertaa haastattelussa hänen kotonaan.
Finlandia-palkinto oli vielä nuori vuonna 1980-luvun lopulla, Helvi Hämäläinen oli järjestyksessä neljäs palkinnonsaaja kilpailussa, jossa vielä silloin olivat mukana niin runot, esseet kuin romaanitkin. Jakotilaisuus oli tammikuun 7.päivänä 1988 – silloin palkinto vielä jaettiin tammikuussa – kiirettä joulumarkkinoille ei ollut kuten nyt… ja näin siis oli vielä parisenkymmentä vuotta sitten… Voi miettiä, mitä tällä välin on tapahtunut, miten markkinatalous on vyörynyt kirjallisuuden maailman ytimeen. Mitä se taas on tarkoittanut, sitä sopii itse kunkin ajatella, ja mitä seurauksia siitä on ollut. Saattaa siis olla, että ohjelmassa kuultava Finlandia-palkinnon jakotilaisuus, hiukan jälkiajassa Tänään iltapäivällä -lähetyksessä kuultu siis miltei suora lähetys kuulostaa vähän kuin lastentarulta takkavalkealla…

Kun sitä näin vuosien jälkeen kuuntelin ja äänitarkkailijoiden Jaakko Jämsän ja Susa Grönholmin kanssa lyhensin, huomasimme kaikki, että se edustaa radio-ohjelmana sellaista tyyppiä, jota ei enää juuri kuule. Siinä selostetaan mitä parhaillaan tapahtuu… Kanssani selostajakumppanina on kulttuuritoimittaja Paavo Eini, eläkkeellä nyt jo. Palkinnonjakotilaisuus radioitiin kokonaisuudessaan, sen kesto oli lähes tunnin – nyt siitä kuullaan lyhennetty, vähän yli puolituntinen versio. Kun kuultava on ikään kuin reaaliajassa, sisältyy siihen paljon ”ylimääräisiä” ääniä, kolahtelua, mikrofonien asettelua, ihmisten supinaa ja kuiskailua, paikoilleen asettumista – kaikkea sellaista mistä juhlatilaisuus voi koostua. Ennen muuta se antaa todellisen äänikuvan tapahtumasta – sitä ei ole typistetty, versioitu eikä ajantasaistettu pieneksi silpuksi. Nykyään vastaavasta tilaisuudesta kuullaan/nähdään vain otteita, ja useimmiten palkitun kirjailijan vastauspuhekin jää pienen otteen varaan , puhumattakaan palkintolautakunnan perusteluista. Ikään kuin kirjallisuuskin olisi aikaa vasten laukkaavan hevosen selässä, eikä sitä laukkaa voi seurata kuin yhden ohikiitävän hetken.
Jotenkin tulee mieleen todellisuuden ja nettitodellisuuden välinen ero. Todellisuudessa maailma tapahtuu hitaasti, todellisuus on pitkä jatkumo, sitä kestää…

Ennen tuota vuotta 1988 Finlandia-palkinto jaettiin kello 14, jolloin se saatiin suorana heti Tänään iltapäivällä –lähetyksen alkuun. Kuitenkin edellisen vuoden jaossa sattui tapaus, jonka jälkeen Suomen Kirjasäätiö, palkinnon antaja päätti pitää jakotilaisuuden muuna aikana. Olin osallisena, joskaan en syypäänä tuon edellisen vuoden hässäkkään – silloin palkinnon sai runoilija Sirkka Turkka. Olimme tekemässä suoraa lähetystä Juha Virkkusen kanssa, lähetys oli alkanut ja palkintolautakunnan puheenjohtaja julisti voittajaksi Sirkka Turkan, joka astui estradille ja paikalla ollut väki tietysti odotti runoilijan vastauspuhetta. Se kuultiinkin, ja sitten olisi tietysti ollut vuoro erilaisten haastattelujen, mutta kuinka kävikään… Jostain syystä, liekö suoran lähetyksen aiheuttaman jännityksen vuoksi arvostettu kollegani Juha Virkkunen muitta mutkitta omi Sirkka Turkan oman mikrofoninsa ääreen ja muut jäivät nuolemaan näppejään. Se oli aika kaamea hetki, Juha Virkkunen ei huomannut tehneensä ns. kardinaalimunausta. Suora lähetyksemme jatkui vielä varmasti parisenkymmentä minuuttia, en voinut itsekään muuta kuin jatkaa omalla vuorollani – vaikka näinkin muita välineitä edustavien toimittajien kiristelevän hampaitaan harmista… Kun lähetys oli ohi, saimme kumpikin, Virkkunen ja minä koko kollegalauman kimppuumme. Voin sanoa, ettei ollut helppoa. Ja niin seuraavan vuoden Finlandia-jakotilaisuus sujui sitten suunnitellun käsikirjoituksen mukaan, kuten ohjelmasta kuulee.

Toinen osa ohjelmasta on sitten Helvi Hämäläisen kotona Espoon Tapiolassa tehty haastattelu, jossa on esillä niin entinen rakastettu Olavi Paavolainen (vaikka ei pitänyt!) kuin Helvi Hämäläisen yhden kerran rooli Yrjö Kivimiehen vuoden 1937 kulttuurikeskustelukirjassa Tornin pidot. Helvi Hämäläinen oli niissä mukana kerran, nimellä Pieni Rouva! Nimitys huvittaa häntä kovasti: ”…enhän minä koskaan edes käyttänyt titteliä rouva, minähän olin yksinäinen nainen!”

(YLE Radio 1 maanantaina 1.3.2010 klo 9.05 - 10.00.)

” Minä tulin asumaan Suomeen. Unohtumaton on talvi 1970. Paksun hangen talvi, metsiä, jotka eivät vielä olleet joutuneet kaupunkiasutuksen leviämisen uhriksi. Äärimmäisen hiljaisuuden talvi. Kuusentuoksu yöllä, punatulkkuja parvekkeen pehmeässä lumessa. Kirjoitin eräälle ystävälle: ”Voiko ihminen päästä iäiseen autuuteen vielä maan päällä ollessaan…?”

Tuon kirjoittaja oli Anne Fried, itävaltalaissyntyinen, Suomessa pitkään vaikuttanut kirjailija, kirjallisuudentutkija, esseisti ja saattohoidon uranuurtaja. Hän eli lähes kokonaisen 1900-luvun, syntyi Wienissä vuonna 1903 ja kuoli Helsingissä vuonna 1998.

Haastattelin Anne Friediä moneen otteeseen 1990-luvulla ja tein hänestä useita ohjelmia, sekä niin sanottuja otsikko-ohjelmia että myös jaksoja Naisten tunti-sarjaani, jota tuolloin toimitin. Olin myös lukenut hänen elämäkertansa ”Elämän värit”, jossa hän omaa elämäänsä kuvatessaan kertoo kokonaisen maanosan, Euroopan historiaa sen kehityksen mutta myös kauhistuksen vuosilta. Anne Fried oli Vuosisadan todistaja, niin tajusin kun luin hänen vaiheitaan, seurasin hänen elämänsä odottamattomia käänteitä ja sitten sitä, miten hän päätyi Suomeen , rakastamaan tätä maata ja sen kirjallisuutta.

Sillä suomalaisen kirjallisuuden on häntä kiittäminen paljosta. Jo ennen muuttoaan Suomeen vuonna 1969 Anne Fried oli opetellut kielemme, ja hänestä tuli suomalaisen ja myös virolaisen kirjallisuuden voisiko sanoa suurlähettiläs maailmalle. Anne Fried käytti hyviä kontaktejaan kertoakseen, että täällä Euroopan koilliskolkassa on omanlaatuisensa kirjallinen maailma, täällä on ihmisiä jotka kirjoittavat niin kuin missään muualla ei kirjoiteta.

Anne Friedin lapsuus keisarillista hovia lähellä olevassa juutalaisperheessä Wienissä ennen ensimmäistä maailmansotaa, nuoruus -ja opiskeluvuodet Saksan Heidelbergissä ja Thübigenissä, naiselle tuolloin harvinainen filosofian tohtorin tutkinto , valmistujaislahjaksi saatu Pariisin matka… Siellä odotti kohtalo unkarilaissyntyisen kuvataiteilijan Thedor Friedin hahmossa - avioliitto, taiteilijaelämää, lapsen syntymä. Ja koko ajan synkistyvä Euroopan taivas, pakolaistulva Saksasta Ranskan kautta jonnekin, Espanjan sisällissota … Lähestulkoon viime hetkillä päätös vuonna 1938 lähteä Yhdysvaltoihin, jonne lapsuuden sisar oli muuttanut jo aiemmin. Uusi elämä New Yorkissa, uusi kieli, uusi maailma. Opinnot ja sosiaalityö mustien Harlemissa ja puertoricolaisnuorten parissa Eleanor Rooseveltin tukiohjelmaa toteuttaen.
Ja sitten, oman Christopher-pojan vartuttua aikuiseksi, suomalainen miniä ja kiinnostuksen herääminen miniän outoon, tuntemattomaan maahan. Suomen kielen opintoja, sukellus suomalaiseen kirjallisuuteen, jota löytyi Manhattanin Scandinavian Book Shop’ista. Lopuksi muutto Suomeen vuonna 1969 ja täällä kokonaan uusi elämä, jälleen kirjallisuuden opintoja ja
tiheäksi kertyvä ystävien ja arvostajien piiri… Suomalaisen ja virolaisen kirjallisuuden tunnetuksi tekemistä, luentoja, esitelmiä, saattohoidon tuomista Pohjan perille…

Viimeisen kerran tapasin Anne Friedin muutamaa viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Hän, saattohoidon Suomeen tuoja oli potilaana Terhokodissa… Vanhana ja fyysisesti hauraana, mutta säteillen sisäistä harmoniaa , silmät sairaalan vuoteessa loistaen, kun hän otti vastaan ystävän - hymyillen ja kysellen elämänmenoa. Tiesin, että kerta olisi viimeinen, Anne Fried oli 95-vuotias ja jo sairas. Olin miettinyt tuomisia - mitä viedä sairaalaan ihmiselle, jonka huone varmasti olisi täynnä ystävien tuomia kukkia. Muistin Anne Friedin jo vanhan ihmisen ihon, joka hänestä tehdyssä tv-ohjelmassa oli näyttänyt jo kuin puun kaarnalta. Päätin viedä hänelle hyvää jalkavoidetta – ei kai sitä voisi pitää hassuna tai epäsopivana tuomisena? Anne Fried nauroi heleästi ja sanoi olevan mainiota, että joku ajattelee tällaista käytännöllistä yksityiskohtaa: jalat pitää hoitaa hyvin, niillä mennään elämän halki. En unohda häntä koskaan.

Mikä tekee ihmisestä Persoonan isolla P:llä? Tätä mietiskelin, kun valmistelin maanantain 15.2. 2010 ohjelmaani. Elämyksenä vuosikymmenten varrelta radion ääniarkisto luovutti kuunneltavaksi kaksi haastattelua vuodelta 1987. Kaksi Radioteatterin voimahahmoa äänessä, kumpikin jo manalle menneitä, mutta suuren jäljen suomalaisen kuunnelmataiteen historiaan jättäneitä.

Pekka Lounelan, kirjailijan ja radion teatteriosaston päällikön (1965-1973) haastattelu on tehty hänen eläkepäivinään, jolloin hän kirjoitti. Vuoden 1987 teos on jännittävällä tavalla ajankohtainen myös 2010-luvulla – sen päähenkilöstä on tehty elokuva vastikään, ja lisää on tulossa.

Kyse on vuoden 1987 maaliskuussa ilmestyneestä kirjasta Kahden naisen sota. Pekka Lounelan ja Matti Kassilan teos kertoo sota-ajan kuuluisimmasta maanpetos -ja vakoilujutusta, jonka päähenkilöt olivat kirjailija Hella Wuolijoki ja desantti, Neuvostoliiton vakooja Kerttu Nuorteva.

Tämänkin päivän perspektiivistä aihe on mielenkiintoinen: samasta aiheesta teki Jörn Donner mielestäni parhaan elokuvansa Kuulustelu viime vuonna, ja loistavasti Kerttu Nuortevaa esittänyt Minna Haapkylä sai äskettäin osasuorituksestaan naispääosa-Jussin. Tulossa on toinenkin elokuva aiheesta. Sen keskiössä on vuorostaan Kahden naisen sodan toinen päähenkilö, Hella Wuolijoki. Käsikirjoituksen tuohon parhaillaan filmattavaan elokuvaan on tehnyt Outi Nyytäjä.

Tästä opimme ainakin sen, että hyvät tarinat elävät aina, ne iskeytyvät kuulijansa tai näkijänsä mieleen, ne voi kertoa uudelleen ja uudelleen.

Ohjelmani toinen päätekijä kuuluu sarjaan Legenda jo eläessään.
Tässä muutama sana Kauko Laurikaisesta, jonka pirullisen ja jykevän naurun moni vanha yleläinen muistaa heti kun nimi mainitaankin. Muistetaan Kauko ja Kaukon tempaukset myös. Olin hänen assistenttinaan keväällä 1970, kun tehtiin Yleisradion ensimmäistä ulkotuotantona äänitettyä kuunnelmaa, Ari Koskisen tekstiä Kivi kengässä. Se oli melkoinen operaatio, oltiin liikkeellä isoilla ulkolähetysautoilla aidoilla tapahtumapaikoilla Aleksis Kiven kadulla.

Näyttelijät ja äänitarkkailijat olivat uuden tehtävän edessä, ja suuri haaste oli saada aikaan illuusio ja äänikuva 1940-ja 50-lukujen Kalliosta. Muistaakseni äänitimme parisen viikkoa ja assistentin eli minun tehtäväkseni tuli mm. toimia eräänlaisena äänityssihteerinä – merkitsin muistiin ne otot, jotka ohjaaja ja äänitarkkailijat rankkasivat parhaaksi lukuisista äänitteistä. Kun ulkotyömme päättyivät ja oli aika siirtyä studioon työstämään näitä parhaita äänitteitä eteenpäin, tokaisi Kauko Laurikainen sanoisinko riuskaan tapaansa : ”Nyt vasta alkaa varsinainen taiteellinen työ – assistentti voi mennä kotiin!” Minä olin huuli pyöreänä ja varmaan väpättävänäkin – miten se nyt tuolleen loukkaa… Ennen kuin ehdin vallan vaivaantua, nostivat äänitarkkailijat äläkän: ”Assistentti on ainoa, jolla on muistiin merkittynä oikeat otot, ei me tulla toimeen ilman assistenttia – muuten joudutaan kuuntelemaan kaikki otot ja siihen menee päiväkausia…” Niin sitten sain armon ohjaajankin edessä ja olin mukana ihan kuunnelman valmistumiseen saakka – loppujen lopuksi ihan hyvässä yhteisymmärryksessä ohjaaja Laurikaisen kanssa.

Hänen metodeistaan tuo pikku tapahtuma antaa kuitenkin oivan kuvan: hän ei kuvia kumarrellut, edellytti samaa yhteistyökumppaneiltaan ja koetteli heidän kestävyyttään monillakin tavoilla. Piti kestää ja osata ottaa myös huumorilla…

(YLE Radio 1 maanantaina 15.2.2010 klo 9.05 - 10.00.)

Tässä radiotoimittajan hommassa tulee luontaisetuna se, että saa vuosien varrella tutustua uskomattomiinihmisiin: hienoihin osaajiin, merkillisiin tyyppeihin, suuriin ja taitaviin tekijöihin mitä moninaisimmilla elämän aloilla. Heiltä kaikilta saa jotakin, heistä kaikista oppii…

Niin myös maanantain 8.2. ohjelmani päähenkilöstä. Legenda jo eläessään – täyttää tämän vuoden 2010 lopulla 85 vuotta – on on ”still going strong”!

Hän on valo- ja elokuvaaja Claire Aho, ihminen, joka on elämys jo itsessään. Claire on valokuvan pioneeri, ja elokuvankin varhaisia naispuolisia tekijöitä: "THE GRAND OLD LADY OF FINNISH PHOTOGRAPHY" - tietääkseni aikansa värivalokuvauksen ainoa nykyinen - ja ansioitunut – edustaja.

Claire Aho vastaisi yksinkin kokonaisesta kulttuurihistorian isosta siivusta, mutta elämäntyön painavuutta lisäävät hänen taustaltaan löytyvät isovanhemmat, kirjailija Juhani Aho ja taidemaalari Venny Soldan-Brofeldt, sekä isän Heikki Ahon ja setäpuolen Björn Soldanin perustama Suomen ensimmäinen elokuvayhtiö Aho&Soldan, Siellä Claire sai kuvaoppinsa, ensin valo -ja sitten elokuvaa varten.

Minä tapasin Claire Ahon ensimmäistä kertaa vuonna 2001, kun hän yllättäen ilmestyi katsomaanohjaamaani Heini Tolan näytelmää Raudanluja rakkaus. Olin toki kutsunut hänet ensi-iltaan, mutta aika ei silloin Tukholmassa asuvalle Claire Aholle sopinut, ja niin hän koko teatteriryhmämme hämmästykseksi saapui vuotta myöhemmin Karjalatalolle katsomaan esitystä isovanhempiensa avioliiton ja elämän koukeroista. Tuloa edelsi puhelinsoitto, jossa innokkaan tuntuinen ääni kertoi, että lompakko hävisi johonkin, mutta että ”kyllä minä täältä nyt jollain konstilla tulen”. Ja tuli. Pieni punatukkainen hauskanoloinen nainen, meidän näytelmäntekijöiden silmin kovasti Vennyn näköinenkin, persoonalliset hiukan ”vinot” kasvot ja riuska tarmokkaan ihmisen olemus.

Ohjaajan ominaisuudessa kysyin vähän arastellen, oliko hän lukenut tai muuten tutustunut näytelmäkirjailija Heini Tolan tekstiin, jossa Juhanin, Vennyn ja Vennyn sisaren Tillyn kolmiodraama levitetään näyttämölle kaikkien nähtäväksi. Rakkausdraama, jossa syntyy lapsia avioliittoon, mutta myös sen ulkopuolelle. Arvelutti, mitä suvun edustaja suoraan alenevassa polvessa tästä kaikesta sanoisi… ”Juu, kyllä sen saa kertoa, ei siitä mitään auta salata, kyllä sen saa tehdä”, oli Claire Ahon reipas vastaus. Kun sitten kysyin, voinko esitellä hänet yleisölle sitten esityksen jälkeen, hän vastasi innokkaasti ja iloisesti. ”Juu, kyllä se vain käy, mä oikein tykkään semmoisesta.” Ja niin illan yleisö sai ylimääräisenä lahjana annoksen suomalaista kulttuurihistoriaa tämän pienen mutta pippurisen naisen kertomana.

Seuraavan kerran tapasimme marraskuussa 2005, jolloin Claire Aho täytti 80 vuotta ja piti valokuvanäyttelyn Helsingissä. Tulos kuultiin Moninainen -ohjelmassani 13. marraskuuta kohta viisi vuotta sitten:

Nyt , tammikuussa 2010 tapasin hänet kolmannen kerran, kun hän poikansa Jussi Brofeldtin kanssa saapui Tukholmasta Helsinkiin elokuvafestivaaleille.

Tänä vuonna Claire Aho täyttää 85. Hänen isänsä ja setänsä elokuvayhtiön perustamisesta on kulunut yhtä pitkä aika. Niinpä oli varsin kohtuullista, että dokumenttielokuvien festivaali Doc Point kunnioitti Ahojen ja Soldanien elämätyötä viikko sitten esittämällä yhtiön tuotantoa ja juhlimalla paikalla ollutta Claire Ahoa. Oli jännittävää nähdä Clairen mustavalkoinen Helsinki-elokuva Laulu meren kaupungista, värifilmi Suomi – värien maa ja Sibelius-taltiointi Ainolasta, säveltäjämestarin ja hänen vaimonsa käyskellessä pitkin Tuusulan polkuja. Miten viehättävältä vanha Helsinki näyttikään vuosikymmenien takaiseen olomuotoonsa pukeutuneena, miten dynaamiselta sodan jälkeen jälleenrakentamiseen ja hyvinvointiin ponnistava Suomi…
Merkittävä nainen.

(YLE Radio 1 maanantaina 8.2.2010 klo 9.05 - 10.00.)

Sitä mietin setviessäni näitä erilaisina vuosikymmeninä tekemiäni ohjelmia. Samalla koetan sukeltaa siihen aikaan, josta ohjelma on kotoisin, ja muistaa
ajatuksia, tuntoja ja tunnelmia kulloisestakin vaiheesta.

Kenties pitäisi lisätä tuohon alun kysymysluetteloon vielä missä iässä? Kun Elina Salon haastattelu vuodelta 1987 nousi kuuluville ääniarkiston kätköistä, tuli elävästi mieleen hänen merkityksensä murrosikäiselle itselleni… Hän oli suomalaisista naisnäyttelijöistä minulle ehdoton ykkönen silloin, kun olin parhaassa ihailuiässä, 12-15-vuotias (tämän päivän ilmaisu ”fanitusiässä” ei oikein tunnu sopivan tyyliini).

Olin kirjoittanut hänelle ihailijakirjeen Elokuva-Aitasta saamaani osoitteeseen ja rohkaistunut ujosti kysymään, onko teatterikouluun vaikea päästä. Se oli salainen haaveeni, jota en siinä vaiheessa kai ollut uskaltanut kertoa edes parhaalle ystävälle. Vastausta ei kuulunut. En ollut pettynyt. Ajattelin, että Elina Salo saa niin paljon postia, ettei hän mitenkään voi ehtiä vastata kaikille.

Sitä suurempi oli sitten onneni, kun joskus seuraavana kesänä sain Elina Salolta kortin Pariisista. Pariisista! Siinä oli hohtoa silloin, joskus 1960-luvun alussa – ei silloin matkusteltu kuten nyt. Kortti Pariisista oli kuin viesti unelmien tuolta puolen. Elina Salo kirjoitti ottaneensa lomalleen mukaansa sellaista postia, joka oli kovan työtahdin vuoksi jäänyt vastaamatta talven mittaan. Hän kirjoitti lisäksi, ettei teatterikouluun pääseminen mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeaa ole ja kannusti yrittämään. Lopussa oli rohkaiseva lause: ”Kirjoitat muuten hyvin!”

Kuljetin korttia mukanani monta vuotta, koulu- ja myöhemmin käsilaukussa. Se oli minun talismaanini – enkä koskaan unohda sitä rohkaisua, jonka ihailemani tähti minulle antoi. Ja haaveestakin tuli totta, teatterikoulusta. Kun sitten joskus opiskeluaikana ensi kertaa tapasin Elina Salon, kiitin vielä kerran ja kerroin mitä hänen korttinsa oli minulle merkinnyt. Elina muisti asian – hänen omatuntonsa oli kolkuttanut niin kovasti, että muutama tärkeä kirje oli pitänyt ottaa kesälomalle mukaan… Kyllä oli posti ja sen tärkeä sisältö mennyt perille teini-ikäiselle ihailijalle!

Oikealla hetkellä saatu tuki saattaa antaa ylimääräistä potkua - miten siitä voikaan olla kiitollinen.

Mietin nyt tämän päivän perspektiivistä ihailun kohteita – miten tämä nykyinen aika operoi ihan toisenlaisilla idolihahmoilla… Nuoruuteni tähdet – he olivat jo tai heistä tuli hienoja ammattilaisia. Elinan lisäksi ihailin Joel Rinnettä –äreänhauskaa, jo keski-ikäistä komisario Palmua. Kuulostaako oudolta näitten tämän päivän Ville Valojen tai vastaavien idolien aikana? No, Joel Rinnepä olikin ”vanha rakkaus” – tuttu eleganttiääninen jännityskuunnelmasankari radiosta: ”Hyvää iltaa, nimeni on Cox”. Hänen kohdallaan ihailun aiheuttivat muut kuin ulkonaiset seikat. Ja eipä silti: kyllä nuori Esko Salminen oli sellainen stara, että hänen parikymppinen säteilynsä puri jo täysillä. Vuodet ovat hänen karismaansa sen kun parantaneet…

Koulutytön kamarini seinät päällystin sitten ulkomaisten ihanteitteni Audrey Hepburnin ja Anthony Perkinsin kuvilla. En koskaan olisi voinut uneksiakaan, että joskus tapaisin Audrey Hepburnin ja haastattelisin häntä – mutta niin vain tapahtui silloin kun hän ainoan kerran vieraili Suomessa. Anthony Perkinsin kohdalla niin ei sentään käynyt.

Heidän kuoltuaan joku tuttu määritteli ihailuni kohteiden kohtalot näin:
” Audrey Hepburnista, Unicef-lähettiläästähän tehtiin miltei pyhimys, ja Anthony Perkins puolestaan kuoli aidsiin. On sulla ollut ihanteet!”

P. S. Maanantaiaamujen ohjelmassa ”Päivi Istala – elämyksiä vuosikymmenten varrelta” tuo Audrey Hepburnin haastattelu kyllä kuullaan tämän talven/kevään mittaan.

(YLE Radio 1 maanantaina 1.2.2010 klo 9.05 - 10.00)