Aktiivinen päähenkilö vai kohtalon orja?

Minun on ollut vaikea hahmottaa, etteivät aktiivinen päähenkilö ja kohtalon orja ole vastapareja. Draamahahmon kannattaa olla aktiivinen, kuten kaikissa käsikirjoitusoppaissa tolkutetaan. Hänellä on oltava päämäärä, jonka toteumista katsoja voi jännittää ja jonka tavoittelemiseen katsoja voi kiinnittyä. Hänen ei kuitenkaan tarvitse päästä päämääräänsä oman toimintansa ansiosta. Hänen ei myöskään tarvitse olla pääsemättä siihen luonteensa heikkouden tähden. Se, missä määrin henkilöhahmo pystyy lopulta vaikuttamaan kohtaloonsa, on osa tarinan väittämää.

Sofokleen näytelmä Kuningas Oidipus kertoo lapsesta, jolle ennustetaan, että hän on tuleva surmaamaan isänsä ja ottamaan äitinsä puolisokseen. Tarinassa Oidipus tekee kaikkensa välttääkseen kohtalon, joka kuitenkin kierolla tavalla lopulta toteutuu. Ihmeellisten psykoanalyyttisten tulkintojen sijasta näkisin, että tarinan keskeinen pointti on juuri tämä kohtalon orjuus, jonka Sofokles punoo näppärän traagiseksi juoneksi.

Moderni variaatio tästä teemasta näyttäisi olevan Nelosella hiljan alkanut amerikkalainen televisiosarja Flash Forward, jossa kaikki maailman ihmiset menevät yhtä aikaa tajuttomiksi ja näkevät tajuttomuutensa aikana puolen vuoden päähän omaan tulevaisuuteensa. Sitten jännitetään, että tuleeko jokaisen näkemä hyvä tai huono kohtalo todella toteutumaan. En tiedä miten sarja tulee päättymään, enkä jaksa sitä seuratakaan, koska luvassa vaikuttaisi olevan Lost-tyylistä vetkutusta, mutta nostan hattua rohkeasta väittämästä, jos jokaiselle hahmolle tapahtuu Oidipuksen tyyliin lopulta se mitä he tajuttomuutensa aikana näkivät. Se olisi raikasta.

Väittämä siitä, että ihminen olisi kokolailla kohtalonsa orja, on nimittäin nykypäivän elokuvissa sangen harvinainen. Meidät on niin kyllästetty sankaritarinoilla, joissa altavastaaja kykenee lopulta voittamaan systeemin ja toisaalta Shakespearelaisilla tragedioilla siitä miten yksilö tuhoutuu lopulta omien syntiensä tähden, että ainakin minun on jopa vaikea niellä tarinaa, jossa asiat tapahtuvat lopulta päähenkilöstä riippumatta. On niin paljon mukavampaa tuudittautua kuvitelmaan itsestä oman kohtalonsa herrana.

Ensimmäisessä kirjoituksessa mainitsemani televisiosarja The Wire  on raikas juuri siinä mielessä, että se kritisoi amerikkalaisten levittämää ajatusta siitä miten jokainen on muka oman onnensa seppä. The Wire väittää päinvastoin, että systeemi on sellainen, että se jättää osalle jengistä hyvin vähän muita vaihtoehtoja kuin myydä tai käyttää kamaa. The Wiren hahmot eivät ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja, vaan enemmänkin olosuhteiden uhreja.

Sama intellektuelli porukka joka hehkuttaa The Wireä on tylyttänyt Timo Koivusalon Täällä pohjantähden alla –elokuvaa. En ole nähnyt elokuvaa, mutta kirja on mielestäni ainutlaatuinen ikkuna sisällissotaan ja tuli heti mieleeni kun näin The Wiren. Väinö Linna kuvaa The Wiren tapaan suljetun yhteisön ja lukuisten eri näkökulmien kautta yhteiskunnallista konfliktia. Sekä Linnan että The Wiren hahmot ovat alisteisia yhteiskunnalliselle positiolleen ja historian virralle.

Entä kuinka sitten kuvataan passiivista päähenkilöä? Yleensä tämä hoituu aktiivisen sivuhenkilön avulla. Esimerkiksi Jim Jarmuschin elokuvassa Broken Flowers  päähenkilön passiivisuudesta on tehty suoranainen vitsi innokkaan naapurin avulla, joka väsymättä patistaa halutonta sankaria seikkailuun.  Rhett Reesen ja Paul Wernickin kirjoittamassa uudessa zombie-hitissä Zombieland turvallisuushakuisen ja vetäytyvän päähenkilön vastapariksi on kirjoitettu vaaroja uhmaava sidekick.

Ongelmia syntyy silloin, kun tarinan väittämään kuuluu se, ettei päähenkilö voi hallita elämäänsä ja hänet on tämän lisäksi kirjoitettu passiiviseksi. Tähän törmää aina välillä etenkin kotimaisissa elokuvissa. Ongelma syntyy siitä, että katsojan on hankala hahmottaa väittämää elämän hallitsemattomuudesta, jos päähenkilö ei edes yritä hallita elämäänsä.