yle.fi


Miksi nuorisolla on huono maku

Miksi nuorisolla on huono maku

22. kesäkuuta 2010 Kommentit: 2

Vaadin taannoisessa kirjoituksessani, että YLE:n pitäisi huomioida paremmin nuoria katsojia. Vanhemmille tekijöille nuorten huomioiminen voi olla kuitenkin vaikeaa, koska vanhemmiten alkaa vääjäämättä vaikuttaa siltä, että nuorilla on huono maku. Yritän analysoida mistä tämä johtuu.

Ilmiö näkyy hyvin ikääntyneiden elokuvakriitikoiden elokuvasuhteessa. Riippuen ikääntyneen kriitikon ikääntyneisyydestä, ei 40-luvun, 50-luvun, 60-luvun tai ainakaan 70-luvun jälkeen ole tehty yhtään viiden tähden elokuvaa. Heidän näkökulmastaan uudemmissa elokuvissa on miltei aina jotakin vähän kornia, kulunutta, moneen kertaan nähtyä, hieman naiivia ja pikkuisen ärsyttävää. Tämä on toki faktisestikin mahdollista. Voihan olla, että ihmiskunta on taantunut ja todella näkemykselliset taiteilijat ovat aikaa sitten hakeutuneet jonkin tuoreemman taidemuodon pariin. Ehkä bisnes on pilannut koko elokuvateollisuuden.

Tai sitten kyse on siitä, että vanhemman sukupolven mielestä nuorisolla on aina huono maku.

Aikaisemmin kuvittelen, ettei minulle käy koskaan kuten ikääntyneille elokuvakriitikoille. Kuuntelin hieman säälien heitä, jotka meuhkasivat klassikoista ilmeisen sokeina sille, mitä nerokasta uudemmalla elokuvalla oli tarjottavana. Kuvittelin, että ilmiössä on kyse siitä, että tietyssä herkkyysiässä (15-25-vuotiaana) nähdyt elokuvat tekevät syvemmän vaikutuksen kuin myöhemmät elokuvat ja että klassikoista paasaajat eivät tunnista tätä ilmiötä vaan kehtaavat pokkana väittää, ettei mitään todella hyvää ole tuotettu sen koomin. Tämä herkkyysikäteoria on kuitenkin varsin yleisesti tunnettu ja uskon, että ihmiset tunnistavat sen varsin hyvin itsessään. En sano, etteikö teoria olisi totta. Moni on jo kolmekymppisenä paatunut nostalgikko, jonka tuoreimmista levyostoksista jokainen artisti on aloittanut uransa viime vuosituhannella. Nostalgikot toistavat nuoruutensa taide-elämyksiä tai niiden pastisseja autistisesti hautaan saakka, mutta he tiedostavat tämän hyvin itsekin.

On kuitenkin toinenkin ihmisryhmä, etsijät, joihin ikääntyneet elokuvakriitikotkin kuuluvat. Etsijät seuraavat jotain taiteen alaa aktiivisesti, monesti ehkä ammattinsakin puolesta. He yrittävät olla vastaanottavaisia, vaientaa sisäisen nostalgikkonsa, olla kiinnostuneita kaikesta uudesta, tykätä uuden sukupolven raikkaista jutuista.  Mutta kuinka käykään?

Uuden sukupolven jutut eivät olekaan raikkaita vaan ne ovat jotenkin korneja, kuluneita ja ärsyttäviä. Tai siis tuntuvat sellaisilta.

Tunnistin tämän ilmiön hiljan itsessäni. Itse kuulun etsijöihin elokuvan ja musiikin suhteen. Kuvittelin vielä hetki sitten naiivisti, ettei minusta tule koskaan nostalgikkoa. Innostun edelleen uusista jutuista. Kuuntelen mielelläni Basso-radiota. 80-luvun vaatemuodin paluunkin olen toivottanut ihan lämpimästi takaisin. Mutta nuoriso osaa aina yllättää huonon makunsa kanssa. Se nostaa aina muotiin jotain sellaista, josta jotenkin kuvitteli, että tätä nyt ei ainakaan kukaan myöhempi sukupolvi enää jaksa. Tajusin tämän, kun huomasin, että osa nuorista on alkanut kuunnella indie-rockia. En olisi uskonut. Varhaisnuoruuteni oli yhtä indie-rockia ja grungea – kyllästymiseen saakka. Siirryin kuuntelemaan elektroa, hiphoppia ja jazzahtavaa soundia. Indie alkoi edustaa minulle taantumusta, kurjaa tuhnuisuutta, paskoja laulajia, tylsiä melodioita ja väsyneitä soundeja.

Uusi sukupolvi löytää tietyt jutut aina uudelleen ja he löytävät ne usein vanhempiensa levyhyllyistä. Tällä hetkellä entisten Hanoi Rocks –fanien lapset ovat teini-iässä. He ovat nähneet valokuva-albumeista miltä äiti näytti nuorena ja heistä on hauskaa näyttää samalta. Hetki sitten ainakin täällä Helsingin Käpylässä pyöri teinipoikia, jotka olivat aivan kuin aikakoneella lennätettyjä minun yläastevuosiltani. Heidän revittyihin farkkuliiveihinsä oli ommeltu vieläpä aivan samojen tukkahevibändien merkkejä kuin minun nuoruudessani.

Glam-rock-innostus ei vielä hirveästi ärsyttänyt minua, koska olin aikoinaan itse liian nuori innostumaan glam-rockista. Se ehti mennä minulta ohi. Mutta nyt kun indie-rock näyttää tekevän paluuta, olen valmis liittymään ikääntyneiden elokuvakriitikoiden leiriin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun U2 ja britti-pop ovat taas kuuminta hottia, minä luovutan.

Elokuvapuolella minulla ei ole tätä ongelmaa vielä, koska elokuvia päästään tekemään niin paljon vanhempina. Minun sukupolveni on vasta pääsemässä ruoriin. Meidät on nuoruudessamme marinoitu samoilla 80-luvun ja 90-luvun amerikkalaisilla elokuvilla. Juuri niillä elokuvilla, jotka olivat vanhempien elokuvakriitikoiden mielestä lähinnä korneja jo aikanaan, koska ne muistuttivat heitä jostain sellaisesta, jonka he olisivat jo halunneet unohtaa. Nuo elokuvat ovat kuitenkin väistämättä vaikuttaneet minun sukupolveni elokuvakerrontaan ja siksi meidän elokuvissa tulee todennäköisesti aina olemaan elementtejä, jotka ovat vanhemman sukupolven mielestä typeriä.

Aivan varmaa on myös se, että tulee uusi elokuvasukupolvi, joka ottaa vaikutteensa jostain sellaisesta, jonka minun sukupolveni olisi halunnut jo unohtaa. He fiilistelevät asioita, jotka ovat minun sukupolvelleni ”niiiin has been”.

Kukaan meistä ei voi lopulta mitään sille, että nuorisolla on huono maku.    
 

Lisää näihin:
1
tykkää tästä

Kommentit

Minna Mirha 22.06.2010, 13:04

Hahaa, syy ja seuraus! Mua ei saa enää syyllistää siitä, että tykkään erittäin ankeista artsuelokuvista, koska kaikki johtuu - mistäpä muustakaan kuin - lapsuudesta... Näin n. 7-vuotiaana elokuvan Maa on syntinen laulu ja se teki minuun erittäin suuren vaikutuksen silloin(kin). Ja sama linja jatkuu edelleen. Joten nyt ankean ankaran artsuinnostukseni alkuperä on selvillä - minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa!!!

P.S. Tämä kirjoitus siksi, että siellä sun täällä olen saanut törmätä nykyisten elokuvantekijöiden äkäisiin kannanottoihin, jotka ovat vaikeaselkoisia ns. taide-elokuvia vastaan. Antakaa meidän ankeiden pitää ankeutemme ilman syyllistämistä!

Miller 29.06.2010, 22:00

hjuu - oli se yllätys kun murkkumuksut innostuivatkin Nina Hagenista ja doorsdokkarista .

vinyyleistä kelpasi kannet seinälle ; )

test

  • Courier New

    Pekko Pesonen on Taideteollisesta korkeakoulusta valmistunut vapaa käsikirjoittaja ja Käsikirjoittajien killan puheenjohtaja. Hän on kirjoittanut elokuvat Tyttö sinä olet tähti ja Lapsia ja aikuisia, palkitut minisarjat Veljet ja Sitoutumisen alkeet, sekä Jussi-palkitun, katsojaennätyksiä rikkoneen komediaelokuvan Napapiirin sankarit. Pekko on myös kahden pikkutytön isä ja musiikki-intoilija.

    Pekon blogi jatkaa 15.1.2012 alkaen osoitteessa suomileffa.fi.

Uusimmat kommentit

Pertti

Pakko ja tyhjä pankkitili ovat erinomaisia motivaattoreita