Ohjaaja Zaida Bergroth: Kontrollifriikki tarttuu hetkeen

Elokuvia pääsee tekemään niin harvoin, että kun tuotanto vihdoin starttaa, sitä on yleensä ehtinyt kasata itselleen jo valtavasti paineita ja kokee olevansa tulosvastuussa moneen suuntaan. Tämän peruspaineen päälle kasautuu vielä kuvausten konkreettinen paine: aikataulut ovat tiukkoja, ja ratkaisuja on pakko tehdä nopeasti. Kuvausryhmä odottaa, avustajat värjöttelevät, aurinko alkaa jo laskea ja puolet kohtauksesta on kuvaamatta. Kiireessä ja paineessa hyvä ennakkosuunnittelu on välttämätöntä ja pelastaa kaiken: kun aikaa on viisi minuuttia ja oma pää lyö tyhjää, voi onneksi turvautua kuvasuunnitelmaan ja sanoa näyttelijöille, että tehdään niin kuin harjoituksissa. Ja jos suunnitelmat ovat hyvät, on lopputuloskin toivon mukaan hyvä. Mutta mihinkään uusiin, hetkessä syntyviin ratkaisuihin tai yllättäviin kokeiluihin on harvoin mahdollisuutta.

Olen aina haaveillut paineettomammasta tavasta tehdä elokuvia. Itse nautin elokuvista, jotka hengittävät, joissa ollaan henkilöitä lähellä, joissa on intiimi ja orgaaninen fiilis. Mutta hetkessä eläminen on vaikeaa, kun niskassa hengittää koko tuotantokoneisto, ja varsinkin kun ottaa sisäisen paineen ja tulosvastuun koko projektin onnistumisesta.

Minulla taitaa olla taipumusta liialliseen vastuunkantoon. Vastuunkannosta Hyvä poikakin osittain kertoo, pojasta, joka sairaalloisuuteen asti huolehtii äitinsä hyvinvoinnista. Mutta yritän kovasti taistella omaa kontrollifriikkiyttäni vastaan.

Tanskalaiset tietä viitoittamassa

Reilu vuosi sitten osallistuin seminaariin, jossa työtavoistaan olivat puhumassa mm. tanskalaiset ohjaajat Per Fly ja Thomas Vinterberg. Seminaari oli innostava ja hyvä muistutus siitä, että elokuville kannattaa yrittää löytää erilaisia tuotantomalleja. Tanskalaisilla oli ollut rohkeutta toteuttaa asioita, joista itse olin haaveillut. Dogma-elokuvat ovat tietysti yksi esimerkki, mutta niiden ulkopuolellakin ohjaajat olivat luoneet itselleen sopivia tuotantotapoja, perinteisistä kaavoista välittämättä. Tämä oli inspiroivaa, asioita voi todella tehdä toisin. Tanskalaisilla oli ehkä myös sellaista huumoria ja röyhkeyttä, mikä suojeli turhalta kunnioitukselta alan perinteitä kohtaan. Ja tietysti lohdullista oli myös kuulla, että ihailemani tekijät kamppailivat hekin omien, tutuilta kuulostavien epävarmuuksiensa kanssa.

Olin jo vuoden kirjoittanut Hyvän pojan käsikirjoitusta Jan Forsströmin kanssa. Jokin naksahti; kehitteillä ollut käsis ja luentosarjan ajatukset löysivät toisensa. Innostuin, luin käsistä uusin silmin ja totesin, että se taipuisi hyvin toteutettavaksi myös vähemmän perinteisellä tavalla. Kompakti ja näyttelijävetoinen tarina, yksi päätapahtumapaikka. Päätin, että elokuva tehdään nopeassa aikataulussa, sillä rahalla mikä kasaan saadaan, indie-elokuvien hengessä ja täysin paineettomasti, uutta kokeillen ja riskejä ottaen.

Sikainfluenssa metodina

Mitään dogmia ei tehty, mutta joitain ohjenuoria minulla oli itselleni heti alkumetreiltä. Ei storyboardia, enemmän hetkeen luottamista ja näyttelijöihin reagoimista. Kaksi kameraa, joista toista operoisin itse. Kronologiassa kuvaaminen. Kevyt kalusto, pieni ja luotettu työryhmä. Avoimuus käsiksen suhteen, mahdollisuus muutoksiin vielä myöhäisessä vaiheessa. Näyttelijöiden oma panos ja sitoutuminen tekotapaan. Yhtenä tärkeänä lähtökohtana oli näyttelijäntyön tukeminen ja mahdollisimman paineettoman ilmapiirin luominen, jolloin keskittyminen olennaiseen olisi mahdollisimman helppoa.

Tämä kaikki oli, huvittavaa kyllä, melko jännittävää. Oli pakko luottaa muihin. Ja kaiken lisäksi sairastuin sikainfluenssaan muutamaa päivä ennen kuvausten alkua. Makasin siis kuumetokkurassa sohvalla, kun muu työryhmä kävi läpi ensimmäisen kuvausviikon suunnitelmaa ja etsi vielä viimeisiä kuvauspaikkoja. Ei millään tavalla ideaali tilanne, enkä voi suositella kenellekään, mutta tässä projektissa ehkä tuokin pakkoloma vain tuki omaa liiasta kontrollista luopumista, tilanteeseen heittäytymistä.

Hyvän pojan opit

Prosessin aikana Hyvä poika paisui kokeilusta “oikeaksi elokuvaksi”, se sai rahoituksen ja tulee saamaan normaalin teatterilevityksen. Mutta onnistuimme pitämään kiinni alkuperäisistä lähtökohdista ja paineettomuudessa. Aikaisempien elokuvien kuvausjaksojen aikana melkein vaikeimpia minulle ovat olleet kotona vietetyt tunnit: paine ei hellitä, jo kuvatut kuvat ja seuraavan päivän suunnitelmat pyörivät päässä, ja sitten sitä on vielä raivoissaan itselleen, kun tietää että olisi pakko rentoutua ja levätä. Heavy Metal –lyhytelokuvani kymmenen päivän kuvausten aikana nukuin noin tunnin yössä, parhaana kaksi. Hyvän pojan kuvauksia varten olin hankkinut itselleni varmuuden vuoksi hyvän unilääkevarannon, mutta sille ei ollutkaan tarvetta.

Toivon, että pystyn tulevaisuudessakin noudattamaan Hyvän pojan oppeja, eli muokkaamaan tuotantotavan ja kuvauskäytännöt aina kullekin elokuvalle sopivaksi, ja toisaalta pitämään kiinni leikkisyydestä ja vapauden tunteesta, kaiken paineen ja tulosvastuun unohtaen (vaikka se olisikin osittain itsepetosta). Oman kokemukseni mukaan tämä tekee työskentelystä innostavaa ja kannustaa ottamaan riskejä. Tätä kirjoittaessani Hyvä poika on miksattavana, ja muutaman päivän kuluttua näen elokuvan täysin valmiina elokuvateatterissa. Jännittävää on, ja ensi-iltakin lähenee.