Zaida Bergroth: Elämää ennen ja jälkeen ensi-illan

Hyvän pojan tekeminen on ollut mahtavaa. Tarina ja sen hahmot ovat minulle rakkaita, ja koko tekoprosessi, näyttelijöiden ja työryhmän luottamus ja sitoutuminen, on tuntunut melkeinpä lahjalta. Totta kai viime vuoteen sisältyi kaikenlaisia kovia paikkoja, mutta silti tyynen ja paineettoman fiiliksen säilyttäminen onnistui melkein ensi-iltaan asti.

Hyvää poikaa lähdettiin tekemään nimenomaan omilla ehdoilla, rohkeasti, miettimättä sen kummemmin ihmisten odotuksia tai valmiin elokuvan vastaanottoa. Mutta muutama viikko sitten, kun ensi-ilta alkoi vihdoin lähestyä, tilanne tietysti (ja harmikseni!) muuttui, ja ihan perinteinen jännitys alkoi. Aloin löytää itseni samasta kurimuksesta kuin esikoiselokuvani Skavabölen poikien ensi-illan aikoihin.

Viidakossa suhisee

Hyvän pojan ensimmäiset kritiikit ilmestyivät varkain jo viikkoa ennen virallista ensi-iltaa. Ne olivat iloksemme oikein hyviä, mutta silti stressitila pamahti välittömästi päälle. Käsikirjoittaja Jan Forsströmin mukaan valmiustilani oli kuin viidakkoon eksyneellä, joka kuulee suhinaa puskista ja valmistautuu kohtaamaan raivokkaan tiikerin, vaikka sieltä kurkistelisikin vain jokin harmiton, öh, tapiiri.

Ja vaikka esiin ilmestyisi kymmenen kertaa peräkkäin jokin ystävällismielinen metsäneläin, niin sitä on silti uuden kritiikin eteen saadessaan vakuuttunut, että nyt sieltä tulee se odotettu raatelu.

Pahin päivä on tietysti ensi-iltaperjantai, jolloin kaikki mahdolliset kritiikit tulevat kertarysäyksellä. Sen jälkeen olo on väistämättä täysin tyhjä. Kokeneemmat kollegat osaavat jo suhtautua asiaan ja ovat oppineet selviytymismekanismeja, pakenevat ulkomaille jne. Itselläni tällaisia ei vielä ole, toivottavasti vielä joskus opin sellaisia kehittämään. Torstain ja perjantain välisenä yönä ei juuri nukuta, jokainen kolahdus rappukäytävässä kuulostaa tiikeriä kantavalta lehdenjakajalta.

Mutta siis. Kritiikit olivat hyviä. Reilusti suurin osa kriitikoista piti elokuvasta ja kiitteli juuri niitä asioita, joita oltiin yritettykin hakea, näyttelijäntyötä, tuoreutta, psykologista uskottavuutta ja hienovaraisuutta. Joukkoon mahtuu tietysti myös muutama soraääni, joihin oma huomio väistämättä hetkeksi kohdistuu. Mutta pienen etäisyyden päästä alan nähdä jo kokonaiskuvaa, ja olo on helpottunut ja onnellinen.

Tällä kertaa selvisin ensi-iltakurimuksesta jo paljon paremmin kuin Skavabölen aikoihin. Vaikka silloinkin saimme voittopuolisesti oikein hyviä kritiikkejä, kesti toipuminen yllättävän pitkään. Nyt uskaltauduin jo heti pääkritiikkien jälkeisenä lauantaina hetkeksi ulos kävelylle ja (syrjäiseen) ravintolaan syömään. Jo sunnuntaina elämä alkoi pikku hiljaa normalisoitua.

Takaisin todellisuuteen

Nyt, viikko ensi-illan jälkeen, kaikesta hyvin toipuneena, sitä voi jo onneksi keskittyä olennaiseen: tärkeintä on, että elokuva löytää ne omat ihmisensä, joita se puhuttelee ja jotka saavat siitä jotain. Onkin mahtavaa, että Hyvä poika on aloittanut vihdoin itsenäisen elämänsä ja katsojilta alkaa tulla palautetta. Tuntuu hienolta, kun tuntemattomat lähettävät viestejä, että elokuvallamme on ollut heille merkitystä. Ehkä kaikkein pelottavin tilanne on kuitenkin elokuvan kutsuvierasensi-ilta. Joutuvatko perheenjäsenet ja rakkaat kokemaan puolestani pelkkää myötähäpeää? Pakenevatko ihmiset heti elokuvan päätyttyä, väkinäisesti ja vähän kauhistuneina hymyillen, lyhyiden pakollisten aplodien jälkeen? Tuleeko kukaan juhlimaan jatkoille?

Huh, tulivat. Oli ihanaa. Juhlimme ja tanssimme pitkään, tunnelma oli mahtava ja tunteellinenkin. Jonkinlainen onnellinen piste tälle projektille nyt saatiin. Pelkästään näillä ensi-iltamuistoilla elän jo pitkään. Nyt tuntuu aavistuksen haikealta, ja haikealta kyllä tuntui jo juhlia seuraavana aamuna, kun vielä istuin sohvalla ensi-iltakiharat takussa ja skumppa kädessä. Irti pitäisi päästää.

Hyvää matkaa Hyvä poika, ja kiitos blogin lukijoille!