Palkataan: pääosan esittäjä

"Mikä sun ongelma on?", tyttö kysyy ja tuijottaa syyttävästi teinipoikaa. Poika hörähtää ja yrittää hiljentää tytön röyhkeydellä, käskee tämän istua polvelleen. Tyttö tuijottaa uhmakkaasti ja kiipeää sitten hajareisin pojan syliin. Ohjaaja Reetta Aalto hymyilee: "Oho oho. Se oli rohkeaa!"

Ollaan Paratiisi-minisarjan koekuvauksissa, jossa etsitään päärooleihin nuoria. Ilmoituksia on levitetty yläasteille, nuorisotaloille ja teatteriryhmiin. Noin 90 nuorta kuvattiin jo, heistä viitisentoista pyydettiin tähän toiseen vaiheeseen. Mistäköhän johtuu, että koekuvauksissa riittää aina tyttöjä, poikia on nytkin mukana vain kaksi.

Nuoret ovat jo esittäneet monologeja, näytelleet kohtauksia ja improvisoineet. Helppoja kohtaukset eivät ole. Ensin tytön pitää tunnustaa poikaystävälleen mokailleensa bileissä. Sitten improvisoidaan kohtaus, jossa tyttö yrittää epätoivoisesti päästä toisten suosioon.

Nuoria jännittää, mutta he heittäytyvät. Välillä nauran vedet silmissä. Välillä pidätän henkeäni. Katsoessani heitä muistan eräät toiset tytöt muutaman vuoden takaa.

Kun aloin kirjoittaa sarjaa, haastattelin teinityttöjä itä-helsinkiläisillä nuorisotaloilla: Itäkeskuksessa, Myllypurossa, Roihuvuoressa ja Meri-Rastilassa. Tytöt näyttivät siltä kuin sen ikäiset usein; peilin edessä oli vietetty aikaa, hiukset oli tärkätty lakalla, vahvasti rajatuissa silmissä oli samaan aikaan ujo ja kaiken nähnyt ilme.

Mutta eivät tytöt meikkijuttuja puhuneet. Yksi tytöistä kertoi pyörittävänsä perheen arkea. Alkoholiongelmainen äiti oli muuttanut pois, joten tytär laittoi ruoat ja huolehti siskostaan. Toinen tyttö taas oli jättänyt yläasteen kesken. Hän riiteli kotona, varasteli kaupoista, tappeli ja  kärsi paniikkihäiriöistä. Sitten hän sanoi, että viime aikoina oli kuitenkin mennyt paremmin, ja hän oli tehnyt sovinnon äitinsä kanssa. Yhtäkkiä hän näytti ikäiseltään, aika nuorelta tytöltä. Hän hymyili ja sanoi, että parasta oli se, kun he olivat äidin kanssa kotona ja katsoivat yhdessä televisiota.

Sain tytöiltä ideoita ja ajateltavaa, mutta en käyttänyt heidän tarinoitaan suoraan käsikirjoituksessa. Sen tapahtumat ovat sekoitus kuultua, kuviteltua ja itse kokemaani.
Mutta silloin kun kirjoittaminen ei sujunut, ajattelin idän urheita tyttöjä.  Tuntui että koska he olivat luottaneet minuun ja kertoneet tarinansa, en voinut lopettaa kesken.

Nyt koekuvauksissa heidän maailmansa herää henkiin. Kuvausten tytöt ja pojat arvioivat myös, ovatko tapahtumat ja kieli uskottavia. Joku nuorista huomauttaa, että vartijoita ei enää kutsuta steveiksi. Minä taas joudun kysymään, mitä ovat lämä ja lieska.

Muuten teksti menee nuorille läpi.  Ehkä siksi, että vaikka ilmaisut ja tarinat vaihtelevat, nuoruuden peruskokemukset pysyvät samoina. Huikea itsevarmuus ja kaikennielevä epävarmuus vuorottelevat, samoin epätoivo ja toivo siitä, että kohta, aivan kohta kaikki hieno ja ihmeellinen alkaa.