Paratiisin ensi-ilta

YLEn käytävälle nostetulle pöydälle on katettu boolia ja vaahtokarkkeja. On perjantai-iltapäivä ja käytävällä parveilee YLEn työntekijöitä, Paratiisin työryhmää, tekijöiden kavereita ja sukulaisia. Kas, äitihän se tuolla!

Työ on valmis. Kirjoittamani kaksiosainen sarja Paratiisi on edennyt siihen vaiheeseen, että se näytetään ensimmäistä kertaa yleisölle. Tv-sarjoille ei järjestetä suureellista ensi-iltaa puheineen kuten elokuville, vaan epävirallinen ja puolijuhlallinen katselutilaisuus YLEn auditoriossa.

Moikkaan ohjaajaa, tervehdin tuttuja. Juttelen niitä näitä, hymyilen iloisesti, ei tässä mitään. Muka. Oikeasti minua jännittää todella paljon. Silti täytyy vain seistä tässä ja hymyillä ja kantaa vastuu lopputuloksesta, vaikka en vielä tiedä millainen se on.

Olen nähnyt Paratiisin leikkausversioita, siis käynyt kommentoimassa melko valmista työtä. Loppu oli vielä vähän kesken, samoin moni muukin kohta. Äänityöt ja värimäärittely olivat tekemättä. Sarja siis muistutti valmista mutta langat olivat vielä päättelemättä, juttu repsotti vähän sieltä täältä. Silloin kommentoin keskeneräistä työtä vielä ammattilaisena, mietin tuleeko kaikki oleellinen informaatio selväksi katsojalle, pitäisikö kohtaus lopettaa aikaisemmin, muuttaako hieman muuttunut repliikki henkilöiden välisiä suhteita. En ajatellut käsikirjoitusta vaan katsojaa: pysyykö tarinassa mukana? Leikkaaja Jorma Höri ja ohjaaja Reetta Aalto olivat istuneet viikkotolkulla pimennetyssä huoneessa hiomassa, minun kommenttini olivat pieniä. Silti keskeneräistä työtä oli mahdonta arvostella. Nyt näen itsekin valmiin sarjan ensimäistä kertaa.

Valot sammuvat auditoriosta. Kankaalle ilmestyy kuva teinitytöistä, jotka loikoilevat huonekaluliikkeen sohvalla ja lukevat juorulehteä. Jännitän näyttelijöiden puolesta kuin teatterissa, vaikka he istuvat katsomossa. Hyvä etten kuiskaa repliikkejä heille: muistathan varmasti mitä pitää sanoa seuraavaksi.

Sarja on kaksiosainen ja niiden välillä pidetään vessatauko. Kamalaa, toivottavasti kukaan ei sano mitään. Ei sanokaan, ja minä mietin miksi ei. Ehdin pohtia katselun aikana vaikka mitä muutakin. "Kiva toi kaulahuivi." "Mä olisin kyllä laittanut tohon lähikuvan." "Vitsi noi nuoret on hyviä." "Aika pitkä toi repla, ois ehkä pitänyt lyhentää." "Ne on vaihtanut mäkihypyn golfiin." "Kamalaa että mä kirjotin että ton yhen pitää uida meressä lokakuussa." "Aika paljon tässä kiroillaan."

Mutta kun lopputekstit alkavat pyöriä ja musiikki soida, päällimmäinen tunne on helpotus. Sitten tulee ilo. Kyllä, kyllä tämä kantaa. Jälkeenpäin on helppo onnitella ohjaajaa, näyttelijöitä ja muita tekijöitä. Tunnelma on kevyt. Yleisö on tyytyväinen ja hilpeä. Totta, tänään yleisö oli puolueellinen. Mutta juuri sellaisen kanssa valmis työ pitääkin ensin jakaa, vasta sitten on valmis kohtaamaan tuntemattoman yleisön.