Itseä etsimässä ulkomailla

Näin tänään Tokion Foreign Correspondents’ Clubilla japanilaisen uutisreportteri Kyoko Gashan dokumenttielokuvan Mother’s Way, Daughter’s Choice. Dokumentti lähtee Gashan omasta kokemuksesta, siitä miten hän, päinvastoin kuin teeseremoniaa harjoittava keskiluokkainen kotirouvaäitinsä, sinnitteli itsensä Japanin ensimmäiseksi naispuoliseksi uutisankkuriksi ja sitä kautta myöhemmin New Yorkiin Reutersille töihin, jälkimmäinen yh-äitinä. Muistin itsekin Gashan kasvot TVstä, sieltä ensimmäiseltä Japanissa-olopätkältäni ysäriltä.

Dokumentissa esittäytyy muutama Nykkiin rantautunut japanilaisnainen, ja yhteisenä teemana on se, miten nämä naiset kokevat voivansa ulkomailla toteuttaa itsestään jonkin täysin toisenlaisen puolen kuin mitä heidän Japanissa ikänsä asuneet äitinsä. Heidän tapauksessaan yksi syy vapautumiseen on se, että japanilaisessa yhteiskunnassa on vielä tänäkin päivänä ääneenlausumaton ”oikea” tapa olla nainen, aina äänenkorkeutta ja kävelytyyliä myöten.

Eräs suomalaispsykologi sanoi kerran, että moni ihminen on kokenut ulkomailla asuessaan voivansa olla siellä erilainen kuin Suomessa. Kukaan ei tiedä ihmisestä ja hänen taustastaan mitään, mitkään aiemmat mokat ja käyttäytymismallit eivät ole vangitsemassa ja hyvässä lykyssä ihminen voikin alkaa elää toteutumattomia toiveitaan. Tai sitten oma itse ja sen rajoitukset tulevat taas vastaan.

Olen jokusen kerran pohtinut japanilaisten parissa syntynyttä Suomi-kuvaa vähän samoista lähtökohdista. Ravintola Lokki –elokuva oli taide-elokuvaksi hitti Japanissa, etenkin naisten parissa, joille elokuvan tapahtumat matkasta jonnekin sopivan rauhaisaan paikkaan (kuten Helsinki), jossa saa rauhassa väsätä onigiri-riisipalloja juuri itse valitsemiensa mukavien ihmisten kanssa, on jonkinlainen päiväunelma. Kunhan eivät vain kuvittelisi Suomea kivemmaksi paikaksi mitä se on?

Entä toisinpäin? Olenko itse muuttunut, muutenkin kuin että nykyisin nyökyttelen päätäni puhuessani japania puhelimessa? Entä onko monen suomalaisen manga-anime-cosplay-nuoren unelma Japanissa asumisesta myös unelma muokata itsestä toisenlainen? Millaiseksi itse kuvittelin Japanin ennen kuin olin täällä koskaan käynytkään? Muistan mielikuvani olleen jotakin Kurosawan elokuvien ja high-tech-pilvenpiirtäjien omituista yhteentörmäystä.

Itseäni jäi Gashan New York –dokumenttia katsoessani myös mietityttämään yhden naisen lausuma, että Japanissa käydessään hän kokee olevansa eksentrisempi ja ulospäin suuntautuvampi kuin muut japanilaiset, kun taas USAssa, ekstroverttien luvatussa maassa, hänen japanilainen puolensa hyppää esille eikä hän kykene amerikkalaisten tasolle oman itsensä promotoinnissa. Yksi ulkomailla pidempään oleskelun hauskoja puolia onkin se, miten omaan maahan palatessa aina ensimmäisinä päivinä näkee välillä oman maansa kuin ulkomaalaisen silmin.

Mutta tästä kai osittain on aina kyse elokuvaa katsoessa. Hetkisen ajan näemme maailman toisen ihmisen, sen elokuvan fiktiivisen maailman ja sen henkilöiden kautta tai dokumentintekijän silmin – hieman erilaisesta vinkkelistä kuin tavallisesti. Ja aivan matkustamatta minnekään!

Kuka?

Eija Niskanen

käsikirjoitusopiskelija

elokuvatieteilijä, MA UCLASTA, jatko-opiskelijana Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitoksella.