Jätetyksi tulemisesta ja uuden löytämisestä

Minut jätettiin ennen joulua. En halunnut uskoa enkä suostunut uskomaan että näin olisi käynyt. Soittelin, tekstailin, ilman vastausta. Yritin jopa etsiä Facebookista merkkejä kyseisen ihmisen tekemisistä, sijainnista, ylipäänsä elossa olemisesta, turhaan. Aloin uskotella itselleni että hänelle on sattunut jotain eikä hän siksi pysty vastamaan minun viesteihini tai että hänestä itsestään riippumattomasta syystä hän ei voinut olla yhteydessä minuun. Lupasin itselleni että odotan loman yli, minkä jälkeen hän varmasti voisi vastata minulle ja saisin tietää mistä oli ollut kyse.

Mutta, mitään ei tapahtunut, mikään ei muuttunut. Pikkuhiljaa aloin luopua ajatuksesta että vielä joskus kuulisin hänestä ja ymmärsin että hiljaisuus oli hänen tapansa ilmaista ettei hän halunnut, kyennyt tai voinut jatkaa orastavaa suhdettamme. Oli pakko myöntää itselleni, että niin paljon kuin olisin halunnut kertoa hänen tarinansa ja sitä kautta toivonut jollain tavalla auttavani myös häntä itseään, niin elokuvantekijänä olin todennäköisesti huonoin mahdollinen ihminen häntä auttamaan.

Jälkeenpäin olen tullut siihen tulokseen, että oli hyvä kun minut jätettiin sillä aihe ja asiat joihin taustatutkimusvaiheessa törmäsin alkoivat tuntua itselleni jo niin vierailta että en olisi ollut paras henkilö niitä käsittelemään. Silti jätetyksi tuleminen tuntuu pahalta ja väistämättä alkaa miettiä mitä olisi voinut tehdä toisin, onko juuri minussa jotain vikaa tai jos vain olisin enemmän niin kuin ystäväni Mari, niin ehkä minua ei olisi jätetty. Enemmän niin kuin joku muu!

Onneksi maailma on täynnä ihmisiä ja ideoita, ei tarvitse yksin jäädä suremaan, jos ei halua. Kuitenkin, kalvamaan jää pieni pelko: entä jos minut taas jätetään, miten voin luottaa tuohon seuraavaankaan ihmiseen. Tuo uusi ihminenhän lupasi vastata minulle kahden viikon sisällä ja tuosta lupauksesta on kulunut nyt kaksi päivää yli kaksi viikkoa. Milloin on sopiva aika ottaa uudestaan yhteyttä, ettei olisi liian tungetteleva, ettei antaisi sellaista kuvaa että jotenkin olen riippuvainen hänestä tai että yrittäisin vain hyötyä hänestä. Tottakai yritän hyötyä hänestä, teenhän elokuvaa jossa hän on yksi elokuvan syntymisen edellytyksistä, mutta olenhan yrittänyt painottaa sitä että hänkin voisi hyötyä siitä jotenkin – pääsemällä osaksi työryhmää ja saamalla palkkioksi nimensä alku- tai lopputeksteihin.

En ole vielä tavannut elokuvani henkilöitä. Olen ollut vain kirjeenvaihdossa. Se on pehmeä tapa tutustua uuteen ihmiseen, ei tarvitse mennä heti henkilökohtaisuuksiin. Voimme pohtia helpommin niitä asioita jotka ennemminkin yhdistävät kuin erottavat meitä. Kaukosuhde on myös halvempi, ei kulu rahaa kahviin ja pullaan tai matkoihin. Voi ihan kotoa käsin kirjoitella ja lukea kirjeitä; tehdä käsikirjoituksenkin mielikuvien pohjalta. Sitten yhtenä päivänä tavataan ja katsotaan mitä tapahtuu ja sitten kuvataan. Sellainen on suunnitelmani uudelle suhteelleni, ja elokuvan tekemiselle.

Teemme koulussa toki myös paljon muutakin kuin vain omia elokuvia. Omista projekteista vaan on kaikkein helpoin kirjoittaa. Kävimme muun muassa leirikoulussa Riihimäellä. Olimme siellä yhden viikon ajan tekemässä havaintoja todellisuudesta. Se on yllättävän vaikeaa, mutta niille jotka lukevat tätä blogia sillä silmällä että elokuvan teko kiinnostaa, niin voin suositella. Menkää Riihimäelle tai Keravalle tai mihin tahansa radanvarsikaupunkiin mikä ei ole välttämättä ennestään millään tavalla tuttu ja tehkää siellä viikon verran kuvausharjoituksia.

Takuulla tapahtuu jotain mielenkiintoista ja arvaamatonta. Yöpyä voi varmasti jossain mukavassa kotimajoituksessa, niin kuin mekin teimme. Kukapa olisi uskonut että Korsikan tai New Yorkin luokkaretkien jälkeen Riihimäkikin voi olla elämys! Niin kuin riihimäkeläinen videopäiväkirjan pitäjä Crikez You Tubessa aina muistuttaa: ”Jatketaan harjoituksia!”

Kuka?

Sanni Priha

elokuvaohjauksen opiskelija

Aalto-yliopisto, Taideteollinen korkeakoulu, Elokuvataiteen laitos,
dokumentaarinen elokuvaohjaus, III vsk.