Kollegani Fitz, Salander ja Hill

1990-luvulla ne pari alkuperäistä suomalaista televisiokanavaa suoltivat rikossarjoja. Minä olin vastikään aloittanut koulun ja suunnittelin jo innokkaasti, mitä tekisin koulun penkin kuluttamisen jälkeen. Vanhempani katsoivat paljon rikossarjoja ja lukivat dekkareita, jotka jotenkin päätyivät minunkin lukemistooni. Seurauksena oli sairaalloisia sarjamurhaajapainajaisia ja outoja ammattihaaveita.

Kiitos Chigacon ratsupoliisin tahdoin, tottakai, ratsupoliisiksi. Ongelmana oli vain se, että olin muiden mielestä aivan liian lyhyt ratsupoliisiksi tai ylipäätänsä miksikään poliisiksi. Melkein lannistuin ja muistelin pienessä mielessäni Kuuman piirin kohtausta, jossa sympaattisen pyöreää Tony Scalia venytetään pidemmäksi keskiaikaisen kidutuskojeen näköisessä laitteessa ennen poliisikoulun pääsykokeita. Luovuin ajatuksissani poliisin urasta, mutta päätin alkaa taistella raakoja rikollisia vastaan älylläni.

Tuijotin uskollisesti One West Waikikia, jossa entinen Charlien enkeli Cheryl Ladd näytteli viehkeää patologia. Halusin siis yhdeksänvuotiaana säilöä aivoja ja leikellä ruumiita luusahalla. Mutta sitten oli luvassa jotain paljon parempaa, joka kolahti ja kovaa. Fitz ratkaisee, jota vanhempani ja perhetuttuni kerääntyivät katselemaan yhdessä lauantai-iltaisin. Olin välittömästi koukussa ja ehkä vähän ihastunut tukevaan, kevyesti alkoholisoituneeseen ja peliongelmaiseen psykologi Eddie Fitzgeraldiin.

Pahinta ja parasta sarjassa oli se, että yhden murhan ratkaisu kesti useamman jakson verran. Piti aina odottaa seuraavaan viikkoon, ennenkuin tiesi miten tarina etenee. Lievittääkseni jännitystä aloin isäni kanssa ratkoa sarjassa tutkittavaa tapausta ennen uutta jaksoa. Tietämättäni olin ymmärtänyt rikossarjojen suurimman viehätyksen; mahdollisuuden osallistua ja tuntea itsensä tarinan sankariksi.

Minusta kehittyi aika hyvä ratkaisija ja voitin isäni toistuvasti pelissämme. Fitzin innostamana aloin jopa opiskella psykologiaa erinomaisin arvosanoin lukiossa. Sitten vaihtui vuosituhat ja alkoi C.S.I., josta jaksoin olla hetken innoissani. Huomasin kuitenkin pian, ettei Jerry Bruckenheimerin kultakaivos haastanut aivojani. Jokaisen C.S.I.:n jakso noudattaa kaavaa, jossa murhaaja istuu kuulustelussa toisen mainoskatkon jälkeen noin kaksikymmentä vaille.

Pikkuhiljaa C.S.I., vielä karseampi C.S.I. Miami ja tolkuttoman tylsä C.S.I. New York veivät kanavilta kaiken tilan. Julistin alkaneeksi rikossarjojen rappion ja aloin katsella brittikomediaa. Kun mahtavassa Vikatikissä pilkattiin formadehydiltä haisevia patologeja toistuvasti, tunsin piston sydämessäni. Olinko hylännyt pitkäaikaiset ystäväni Fitzin, Tony Scalin ja konstaapeli Benton Fraserin?

Eräänä kesäisenä lauantai-iltana olin kylässäni vanhemmillani ja televisio oli jälleen kerran auki. Televisiosta tuli Murha mielessä ja olin taas koukussa. Jo pelkästään sarjan alkuasetelma toi mieleen rakastamani Fitzin; erikoisen oloinen psykologi Tony Hill auttaa opetustöiden ohessa kuvitteellisen pohjois-englantilaisen kaupungin poliisia poikkeuksellisen raakojen murhien selvittämisessä. Mikä parasta, en ikinä onnistunut ratkaisemaan rikosta!

Löydettyäni Tony Hillin ilmassa oli muitakin merkkejä rikossarjojen mahdollisesta nousukaudesta. Tällä kertaa uudet tuulet puhalsivat pohjoisesta ja vanhasta kunnon Ruotsista. Stieg Larsson kritisoi vetävästi Millennium-trilogiassaan ruotsalaista kansankotia ja Lisbeth Salanderin rooli teki Noomi Rapacesta kansainvälisen tähden. Seuraavaksi pohjoisirlantilainen Shakespeare -tulkitsija Kenneth Branagh raahasi kuvausryhmän Ystadin kaduille ja kuvasi uusiksi Wallanderin. Tällä hetkellä David Fincher kuvaa omaa tulkintaansa Larssonin ensimmäisestä romaanista Miehet jotka vihaavat naisia, ja ainakin minä olen innoissani, sillä herra Fincherin uralle ei hirveästi huteja mahdu. Näyttäisi siis siltä, että meillä kotisohvan rikostutkijoilla on tulevaisuus.

Ja jos joku kysyy, miksen itse yritä kirjoittaa rikostarinoita, niin olen kyllä kokeillut. Ala-asteella kehittelin naisyksityisetsivä Nova Leen, joka ryysti viskiä ja poltteli sikareita. Ensimmäisellä keikallaan Leen oli tarkoitus seikkailla Perun Andeilla. Sijaisopettajamme nauroi kuitenkin niin paljon tarinani aloitukselle, että jätin sen kesken.

Kuka?

Lotta Pelkonen

käsikirjoitusopiskelija

Tamk/Taide ja viestintä, elokuvailmaisu, käsikirjoittaminen, 3.vuosikurssi.