Kuninkaan puhe - käsikirjoittajan oma tunne

Luettuani tarinan David Seidlerin traagisesta lapsuudesta, paosta Euroopassa riehuvasta sodasta ja kohtalokkaasta laivamatkasta Atlantin yli, ymmärsin miksi hän kirjoitti käsikirjoituksen elokuvaan King's Speech.

Atlantin yli lähteneistä laivoista Seidlerin perheen laiva oli ainoa kolmesta joka selvisi saksalaisten U-veneiden torpeedoilta. Tämä kauhumatka aiheutti nuoressa Davidissa pahan änkytyksen jota hän kantaa mukanaan yhä tänä päivänä.

Mietin kirjoittajana, miten paljon ympäristömme meihin vaikuttaa. Itse olen ammatiltani myös stand up-koomikko, ja olen vuosien varrella oppinut pitämään silmäni auki lähes koko hereilläoloaikani.

En väitä että kirjoittajalle pitäisi tapahtua jotain kauheata tai traagista jotta hänen teksistään tuli mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Ehkä tärkeintä on tiedostaa itselleen ne isommat tapahtumat ja pyrkiä elämään ne muistoissaan uudelleen. Pahat asiat tulevatkin painajaisina ja epämukavina flashbackeinä, ja aiheuttavat meidän mielissämme voimakkaita tunnetiloja. Näin ne ovat myös valitettavasti helpommin muistettavissa.

Itse olen aina pyrkinyt rauhoittumaan jonkun isomman kokemuksen äärelle aistimaan kaikki mahdollinen mitä ympäristössä tapahtuu. Olin onnekas ja sain tilaisuuden matkustaa Galapagos –saarille muutama vuosi sitten ja muistan yhä sen lämpimän, lähes kuuman tuulen, merileijonien äänet ja hajun, sen valtavan lintumäärän äänen ja loiskahdukset kun suulat syöksyivät satapäin mereen. Puhumattakaan jättliläiskilpikonnien sihinästä kävellessäni niiden läheltä, tai meri-iguaanien sylkemisäänestä kun sylkivät kehostaan ylimääräisen suolan pois.

Kokemuksen ei tarvitse olla iso. Kun pysähtyy kauniina talvipäivänä vilkkaalle kuntoladulle hiihtomatkallaan, voi jo aistia paljon. Ohi hiihtäviä ihmisiä: kilpahiihtäjiä, kuntoilijoita, vanhuksia ja perheitä joissa lapset ei vaan jaksa hiihtää perille asti. Linnut laulavat, lumi tuoksuu ja jossain kuuluu sulavan veden lorina.

Kaikki tämä muodostaa tarinan. Me ihmiset otamme ympäristömme ja tapahtumat itsestäänselvyytenä. En itse muista esimerkiksi omista syntymäpäivistäni kuin kolmekymppiseni.

Palatakseni King's Speech elokuvaan: tarina on luonnollsesti vahvempi kuin hiihtomatka kuntoladulla. Mutta siitä ei olekaan kysymys. Olisiko tarina ollut yhtä koskettava ja tunteella kirjoitettu mikäli David Seidler olisi kirjoittanut sen historiallisesta näkökulmasta jossa tarkastellaan kuningasta joka tarvitsee puheterapiaa voimakkaan änkytyksen takia?

Itse uskon, että kun on samaistunut tilanteeseen, ajatukset ja tunnetila ovat voimakkaammin esillä. Koomikkona otan vielä tilanteesta tai aiheesta kiinni ja käännän sitä niin paljon että löydän siitä kulman jota kukaan ei ole vielä tullut ajatelleeksi. Lopputulos on yleensä absurdi ja koominen.

Monen kirjoittajan mielestä tämä kirjoitukseni on itsestäänselvyys. Kuitenkin luen usein tekstejä jotka ovat vain upeita lauseita mutta tunnetasolla täysin irrelevantteja suhteessa varsinaiseen tekstiin. Haluankin rohkaista ihmisiä käyttämään enemmän aikaa ympäristöönsä. Ei ole väärin jos pysähdyt marketin vihannesosastolla haistelemaan vihanneksia ja yrttejä. Toki se näyttää oudolta ja saatat saada vihaisen osastonhoitajan kimppuusi, mutta ainakin sinulle jää vahva mielikuva siitä minkä näköinen juuripersilja on ja miltä se tuoksuu.

Kuka?

Fredi Lilius

käsikirjoitusopiskelija

Tamk/Taide ja viestintä, elokuvailmaisu, käsikirjoittaminen, 2.vuosikurssi