Oikealla alalla

Tunnustan olevani toiselta ammatiltani tanssitaiteilija. Viime aikoina olen kaivannut tanssijuutta, koska ihmisten palaute teoksista oli aika usein luokkaa ”olipas se kiva”, koska kukaan ei ns. tajunnut siitä mitään. Tanssiesityksen ymmärtämiseen ei ole vakiintunut Pihtiputaan mummolle sopivia tulkintanormeja, varsinkaan nykytanssiin, joka yleensä nähdään kummallisena vääntelehtimisenä.

Elokuvia ihmiset ovat sen sijaan nähneet niin paljon, että katsovat oikeudekseen tulla valittamaan jos jokin on heidän mielestään vialla, ymmärtämättä että kyseessä saattaa olla harjoitustyö. Koulun kurssien puitteissa tehtyjä räpellyksiä verrataan Tuulen viemään, ja siinä vaiheessa on turha alkaa selittää, että meillä oli varaa vuokrata kuvauspaikka vain kahdeksi päiväksi, ja heti ensimmäisenä päivänä kaikki sulakkeet paloivat ja tuottajan piti lähteä ostamaan niitä lähimmästä kaupasta, joka oli 13 kilometrin päässä ja kiinni, koska oli sunnuntai.

Kun on saanut tarpeeksi negatiivista palautetta, alkaa harkita alanvaihtoa. Samalla tavalla kuin niissä lukuisissa hylkäävien apurahapäätösten jälkeisissä taiteilijoiden kahvipöytäkeskusteluissa, joissa kaikki päättävät ryhtyä putkimiehiksi. On helppo pitää jokaista onnistumisen kokemusta todisteena siitä, että on oikealla alalla, ja epäonnistumisen kokemusta todisteena siitä, että pitäisi hypätä kaivoon.

Ensi vuonna olisi tarkoitus valmistua koulusta, mikä vähän hirvittää. Kun kävelee työvoimatoimistoon tanssitaiteilijan ja medianomin papereiden kanssa, on virkailijan ilme paljonpuhuva. Tiskin takaakin ollaan valmiita ehdottamaan, että miettisit nyt vielä. Jos se muuan tapetilla ollut puolue saa tahtonsa läpi, ei postmodernille nykytaiteelle tosin saa oikeutusta valtiolliseltakaan tasolta, joten ainakin tanssitaiteilijan ura karsiutuu automaattisesti pois.

Kuka sitten oikeuttaa oikealla alalla olemisen? Luovalla uralla toisten ihmisten antama palaute on vahvassa asemassa, ja on helppo kuvitella, että jonkun ulkopuolisen mielipide antaa luvan olla ammatissa. Jos on jatkuvasti pakko pyytää oikeutusta tekemisilleen, tuntuu lopulta ettei mikään riitä. Siinä vaiheessa sekä ”olipas se kiva”- että ”en tajunnut tästä mitään” -tyyppiset palautteet ovat yhtä vangitsevia.

Ehkä urakysymystä ei tarvitse ottaa niin kuolemanvakavasti ja uskoa, että ainoat pätevät taiteilijat laulavat oopperaa kellon ympäri jo nelivuotiaina. Luovatkin ammatit ovat vain ammatteja, ja välillä yhtä arkisia kuin mitkä tahansa muut. Luvan hakemiseen maailmalta, valtiolta tai nettikeskustelijoilta ei kannata tuhlata liikaa energiaa, jos sen onnistuu antamaan itselleen edes seuraavan luonnoksen ajaksi.

Ja ehkä on vielä toivoa, koska kukaan niistä kahvipöytäkeskusteluihin osallistuneista taiteilijoistakaan ei ole ryhtynyt putkimieheksi.

Kuka?

Hanna Lappalainen

käsikirjoitusopiskelija

Tampereen ammattikorkeakoulu, käsikirjoittaminen, 3.vuosikurssi.