Yks ääni vaan

I
Oletko punavihreähkö, luovalla alalla työskentelevä nuori urbaani aikuinen, mahdollisesti taideopiskelija? Ärsyttääkö politiikka? Etkö löydä sitä oikeaa puoluetta tai oikeaa ehdokasta? Onko sellainen fiilis, että mitään ei kannata äänestää kun kaikki pyrkivät olemaan kaikkea muuta? Ehkä sinusta tuntuu, että koko poliittisen kentän jako on vasempine ja oikeine puolineen on vanhentunut ja uudelle järjestykselle olisi tarvetta? Kuulut Facebookin Postmodernin tekotaiteen ystävät -yhteisöön? Olet nähnyt Ryhmäteatterin Eduskunnan ja menettänyt viimeisetkin uskonrippeesi siihen, miten tätä maata johdetaan? Olet tiedostaneisuudessasi niin turhautunut, että tekee mieli irtisanoutua yhteiskunnasta?

Tervetuloa kerhoon. Ja samaan hengenvetoon: katsotaanpa yhdessä peiliin.

Tosiasia on, että esimerkiksi kosmiseksi vitsiksi äityneen postmoderni tekotaide -keskustelun taakse kannattaisi kurkistaa ihan ajatuksella. Kohu on kummunnut aiheesta, mutta jättänyt varjoonsa sen tosiseikan, että Perussuomalaiset ovat kasvaneet puolueeksi, joka tosissaan kolkuttelee hallituksen ovia.

II
Idea taiteenvapauden rajoittamisesta poliittisen ohjelman puitteissa tuntuu mukamas niin absurdilta, että koko ajatus on helppo leimata yksiselitteisen naurettavaksi. Mutta haloo, tekemisellehän asetetaan rajoja koko ajan.

Perussuomalaiset eivät ole ainoa taho, jolla on intressit määritellä luomisvapautemme rajoja säätelemällä resursseja. Natsikorttia heilutellaan ahkeraan perussuomalaisista puhuttaessa, vaikka kaikenlaiset rajoitusjärjestelmät portinvartijoineen ovat jo nyt elimellinen osa taiteen tekemistä. Sketsiltä kuulostava vaaliohjelma on tietenkin äärimmäinen, mutta kohu peittää kätevästi alleen sen tosiasian, että puhtaasti objektiivista taiteen rahoitusta ei ole olemassakaan.

Toki on olemassa eri tavoin valistuneita rahoituksen portinvartijoita, enemmän tai vähemmän rahoitusta saavan yhteisön hyväksymiä, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että jokaisen rahoituspäätöksen takana on lopulta ihminen ja hänen subjektiivinen mielipiteensä. Laatua voidaan määritellä erilaisin kriteerein, mutta viime kädessä päätökseen vaikuttavat portinvartijan henkilökohtaiset mieltymykset. Taide ei ole koskaan vapaata, etenkään sellainen taide, jonka tekemisessä palaa rahaa.

Huteralta tietopohjaltanikin rohkenen olettaa, että hallituksen ja eduskunnan tekemät päätökset vaikuttavat tavalla tai toisella siihen, mitä portinvartijoilla on jaettavanaan. Tekotaidekohu naamioi sen, että kaikilla puolueilla on kuin onkin jonkinlainen suora tai epäsuora kanta siihen, kuka mitäkin saa ja mihin tarkoitukseen. PS ei ehkä olekaan se ainoa pahis tässä hiekkalaatikossa - joku muukin saattaa haluta otteen siitä lapiosta, jolla hiekkalinnaasi rakennat.

Tuohtumuksesta sokaistumisen sijaan kannattaisikin kaivaa esiin muidenkin puolueiden vaaliohjelmat ja tutkia minkälaisia näkemyksiä ne sisältävät. On vaivauduttava ottamaan selvää siitä, kuka juuri minun etujani parhaiten ajaa. Yhteisen edun nimissä on oltava itsekäs. Demokratia vaatii omaan napaan katsomista ja sehän meidän pitäisi osata, meidän Valistuneiden Yksilöiden.

III
Nyt hyvä lukija, voit aivan aiheellisesti ajatella, että minulla ei tässä kirjoituksessa ole yhtä ainoaa selkeää pointtia. Olet aivan oikeassa. Minulla on kaksi. 1) Kaikki on vielä monimutkaisempaa/älyttömämpää/turhauttavampaa kuin miltä näyttää. 2) Silti, ja juuri siksi, on valittava puolensa.

Mekanismi on seuraava: Perussuomalaiset esittävät absurdilta tuntuvat linjauksen. Urbaani älymystö nostaa tuohtuneena esiin linjauksen älyttömimmän epäkohdan. Urbaani älymystö keskittyy dissaamaan älytöntä epäkohtaa, eikä ota koko puoluetta vakavasti. Perussuomalaiset saavat lisää vettä myllyynsä: “Helsingin herrat eivät ota meitä vakavasti!” Perussuomalaisten kannatusluvut nousevat.

Perussuomalaisilla on puolellaan yksi valtti. Heillä on äänestäjiä, jotka eivät pelkää näyttää kantaansa nousemalla uurnille. Asioiden yläpuolelle mielellään jättäytyvällä mukatiedostavalla urbaanistolla on äänestäjiä, jotka jättävät protestina lapun tyhjäksi ja olettavat jonkun Suuren Toisen myötäelävän ironis-kyynistä elämänasennettaan siinä määrin, että jonkinlainen “oikeus” toteutuu.

Joidenkin itseni kaltaisten joukossa olen kuullut huhuttavan, että protestiääni on kelpo vaihtoehto. Ei ole.

Kuka?

Anna Ruohonen

käsikirjoitusopiskelija

Aalto-yliopiston taideteollinen korkeakoulu, elokuvataiteen laitos (ELO), elokuva- ja tv-käsikirjoituksen linja, viides vuosikurssi.