Sijaisäiti - käsikirjoitus 2. versio

Sijaisäiti

Sijaisäiti on hieno yritys tehdä kepeää ja viihdyttävääkin draamaa hyvin ajankohtaisesta ja raskaasta aiheesta. Lapset ja nuoret voivat huonosti ja sijaisvanhemmista on huutava pula, nämä faktat voisivat houkutella esiin hyvinkin synkkää tarinaa, mutta tämä tarina on lämmin ja helposti lähestyttävä, mikä loppujen lopuksi saattaa toimia synkistelyä parempana syöttinä katsojille näiden asioiden pohtimiseen.

Kun tarina käsittelee jotain yhteiskunnan sääntelemää prosessia, on erittäin tärkeää tehdä ennakkotutkimus kyseisestä asiasta perinpohjaisesti. Yksi tärkeä syy on tietenkin tarinan uskottavuus, katsojien joukossa voi olla henkilöitä, jotka tietävät mitä oikeasti tapahtuu sosiaalivirastossa, lastenkodissa ja sijaisvanhempien ja biologisten vanhempien välillä, mutta toinen, ehkä jopa tärkeämpi syy on se, että kirjoittaja voi saada paljon hyviä aineksia ja apua käsikirjoitukseensa ns. luonnollisesta tarinasta, siitä lakisääteisestä tapahtumaketjusta, joka käsikirjoitukseen sisältyvään tilanteeseen tällaisessa tapauksessa liittyy. Yksityiskohdat ja faktat voivat olla hyvin vapauttavia ja tuottaa tarinaan tapahtumia. Mielestäni Sijaisäidissä ennakkotutkimus oli tehty sijoitustarinan osalta melko hyvin ja luonnolliseen tarinaan liittyvistä yksityiskohdista esim. se fakta, että lapsi saa 12 vuotta täytettyään itse päättää tapaako biologisia vanhempiaan oli otettu hyvin hyötykäyttöön lähestyvänä ja jännitettä lisäävänä aikarajana.

Käsikirjotus on rakenteeltaan melko terve, kohtausten pituudet ovat kohtuullisia, asioita kerrotaan mukavasti myös toiminnan kautta eikä pelkällä dialogilla. Miljöitä on melko kohtuullinen määrä, käänteet ovat kutakuinkin kohdillaan ja kerronnan rytmi säilyy itselleen uskollisena koko käsikirjoituksen ajan. Käsikirjoitus on myös tyylillisesti melko puhdas, pidän sitä komediallisena draamana, eli paino on draamalla, mutta kepeys kumpuaa asioiden pienestä kohottamisesta, kärjistämisestä ja rinnastamisesta. Komediaksi en sitä kuitenkaan nimittäisi.

Alkuasetelma on herkullinen ja henkilöt kiehtovan ristiriitaisia, ylipedantin naisen ja kovaa elämää eläneen esimurrosikäisen yhteensaattaminen synnyttää heti alusta hyvän odotuksen ja halun seurata, mitä näille ihmisille tulee tapahtumaan. Positiivista on myös henkilögallerian ikärakenne, on mukavaa lukea/katsoa juttua, jossa on lapsia ja vanhuksiakin eikä vaan iänikuisia kolmikymppisiä.

Henkilöt on karakterisoitu hyvällä tavalla kohotetun realistisiksi, olin erityisen ilahtunut, että sama kohotettuuden aste oli saatu ulotettua sivuhenkilöihinkin, esim. koulun rehtoriin ja selkokieltä puhuvaan psykologiin. Tässä tyylilajissa on kokonaisuuden eheyden kannalta elintärkeää se, että henkilöt ovat ikäänkuin samasta maailmasta, olet onnistunut kirjoittamaan heidät niin, nyt pidetään vaan peukkuja, että jos tämä elokuva joskus näkee päivänvalon, ohjaaja osaisi pitää suitsia yhtä tiukalla, koska monasti näyttelijät saattavat näytellä hahmonsa yli tai ali, eri voimakkuuksilla, jos ohjaajalla ei ole kykyä huolehtia tyylilajin säilymisestä.

Synopsista lukiessani jäin jännittämään, että onko Jaanan hahmo liian kärjistetty tykättäväksi, käsikirjoitus kuitenkin paljasti, että pelkoni oli turha. Elokuvan alussa oleva Jaanan esittelyjakso on oikein sujuva ja antaa meille toiminnan kautta informaatiota päähenkilöstä ja tämän suhteesta maailmaan. Kuitenkin repliikki: Voisit olla vähän kauempana ihmisten tieltä., on ehkä hiukan osoitteleva. Aivan saman asian voisi kertoa näyttämällä Jaanan säälin ja vastenmielisyyden värittämän reaktion tai jos hän vaikka työntäisi kompastuttuaan jalallaan kitarakoteloa lähemmäs Kakea sanomatta mitään. Puhuminen on aina kontaktin otto ja kun alussa näytetään sitä, miten Jaana hiukan pelkää maailmaa ja kaikkea likaista, vierasta ja orgaanista, on tavallaan ristiriitaista, että hän aktiivisesti keskustelisi Kaken kanssa. Tarinan alussa määräytyy myös suhtautumisemme päähenkilöön ja muistan ensimmäisellä lukukerralla ajatelleeni tuossa kohdassa, että onpa ikävä ihminen. Se ei välttämättä ole hyvä reaktio katsojan kannalta, sellaisen henkilön teot, josta pidämme, ovat paljon merkityksellisempiä kuin sellaisen, josta emme pidä ja elämän pelko on paljon sympaattisempi ominaisuus kuin röyhkeys tai ilkeys, vaikka niistä seuraavat reaktiot joskus olisivatkin ilmiasultaan hyvin lähellä toisiaan.

Pyry on myös melko hyvin ja uskottavasti kirjoitettu niin toiminnaltaan, tunnereaktioiltaan kuin dialogiltaankin, joskin parissa kohdassa tulee sellainen olo, että pojan suuhun on työnnetty sinne sopimaton lause, näissä kohdissa on kysymys lähinnä halusta tuottaa komediallinen repliikki, mutta jos se ei sovi puhujansa ajatteluun siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä kokonaisuuden kannalta. Esimerkiksi repliikki vaatekaupassa: Mitä nyt leikin isän kanssa puukkohippaa.hyppää kokonaisuudesta, koska muuten niin hyvin vanhempiaan realistisesti suojeleva Pyry ei varmasti vieraan myyjän edessä, eikä muutenkaan, alkaisi puhua leikkisästi isänsä toiminnasta vaan varmaan yrittäisi unohtaa mahdollisimman hyvin koko asian.

Erittäin positiivista on se, että jollain kummallisella tavalla lukija/katsoja houkutellaan jollei tykkäämään niin ainakin jotenkin ymmärtämään myös Peraa ja Seijaa. Kaikkia henkilöitä tarkastellaan jollain tapaa armollisesti kuitenkaan heidän toimiaan kaunistelematta ja se on hieno saavutus.

Dialogi on pääosin sujuvaa ja luontevaa sekä myös rytmiltään realistista. Erityisen ilahduttavaa on se, että eri henkilöt puhuvat eri tavoin, ei tule sellaista oloa, että kirjoittaja keskustelisi itsekseen yhdellä äänellä eri henkilönimien alla, vaan ihmiset ovat omia persooniaan myös puheissaan ja sanavalinnoissaan. Myös ihmisten tapa toisinaan puhua täysin toistensa ohi, on hienolla tavalla havaittu ja tuotu tähän käsikirjoitukseen, esimerkkinä voisi mainita kohtauksen 27, jossa rehtori puhuu omaa agendaansa, Jaana omaansa.

Muutamat seikat vaativat kuitenkin vielä ajatustyötä. Vaikka kirjoittajan noin periaatteessa pitäisi saada kirjoittaa ensimmäiset versiot vapaana tuotannollisista paineista katson kuitenkin aiheelliseksi muistuttaa siitä, että toisinaan jo paperilla todella kalliilta ja työläiltä näyttävät käsikirjoitukset voidaan jättää helpommin toteuttamatta kuin ekonomisemmin ajatellut kilpailijansa. Tässä käsikirjoituksessa on muutama tuotannollisesti todella kallis ja hankala kohtaus, jotka ehkä pystyisi korvaamaan joillain muilla pienen ajatustyön jälkeen. Eläimille on kirjoitettu kohtalaisen paljon keskeistä toimintaa, pulu hautoo, hevonen paitsi on ratsastustunnilla myös vetää Jaanaa mutaa pitkin ja kissojenkin pitäisi pysyä kuvissa mummolassa tarpeen mukaan. Eläimet ovat arvaamattomia, seisottavat kuvausryhmää tunteja, jos heittäytyvät yhteistyökyvyttömiksi ja toisaalta jos niitä koulutetaan rooliansa varten, koulutus maksaa ja vie melko paljon aikaa. Eli ehdotankin, että pulukohtauksen sijaan keksisit jotain muuta ja ratsastustunti on varmasti mahdollinen kuvata, mutta Jaanan ryvettämistä ei ehkä voi kokonaan jättää hevosen varaan. Vielä suurempi kysymys on tulipalokohtaus. Se on varmasti mahdollinen toteuttaa, mutta kohtaus saattaa olla yhtä tehokas, jos itse syttymisen hetkeä ei nähdä niin tarkasti vaan se tehdään äänellä, valonloimulla ja ulkoa käsin savulla.

Myös jotkut tarinan kuljettamiseen valitut välineet tuntuvat paikoin hiukan kömpelöiltä tai osoittelevilta. Pyryn kassista löytyy melkoinen symbolikirjo attribuutteja tyhjästä kossupullosta virsikirjaan ja resuiseen nalleen. Tällasisissa kohdissa katsojalle voi herätä kysymys, että miksi poika näitä kassissaan kantaa, valikoima on hiukan liian merkityksillä kuormitettu ollakseen uskottava, ehkä täysin absurdit ja yllättävät matkatavarat toimisisivat paremmin, jos Pyrystä ylipäätään on tarpeellista esineilla kertoa.

Kohtauksessa 6. kun Jaana lukee Vauva-lehteä ei elokuvassa välttämättä tarvitsisi näyttää, että Jaana lukee itselleen ääneen. Se on vähän epäuskottavaa, en tiedä yhtään ihmistä, joka lukisi itselleen aikakauslehteä ääneen, sen sijaan voit käyttää voice overia, eli Jaanan ääni lukee kohdan, mutta Jaanan suu ei liiku, silloin ääni on Jaanan ajatusääni ja näyttelijä voi tyystin keskittyä näyttelemään henkilön liikuttunutta reaktiota lukemaansa eikä hänen tarvitse miettiä miten motivoisi ääneenlukemisensa. Jaana puhkeaa kyseenalaiseen yksinpuheluun myös myöhemmin mummolassa: Kissa, mummo tai hevonen kelpaa, mutten minä. Uskon, että tämän tunteen kertomiseksi riittää POV eli point of view kuva mummosta, Pyrystä ja kissasta ja Jaanan ilmereaktio siihen, näin vältytään kiusalliselta itseksessn mutinalta. Sen sijaan ajan kuljettaminen Pyryn hiusten kasvulla on hauska elokuvakerronnallinen oivallus.

Tarinan kuljetuksessa käytetään myös aika paljon Pyryn piirustuksia ja kohtuullisessa määrin ja kassista löydettynä se on ihan mahdollistakin, itse asiassa hauska tapa esitellä Pyryn vanhemmat, mutta siinä vaiheessa, kun Pyryn KIITOS Jaanalle kätketään piirustuksen puhekuplaan, vieläpä niin, että piirustus syntyy kohtauksen aikana, tulee hiukan epäuskoinen olo. Jos Pyry kuskaa piirustuskamppeita eli kynää ja paperia mukanaan, hän voisi väistää puheella kannan ottamisen myös kirjoittamalla. Viestin hahmottaminen esim. psykologin luona sarjakuvan sisältä voi olla tv-ruudulla vaikeaa. jos paperissa lukisi “Mä haluun jäädä Jaanan luo” tms. viesti olisi katsojalle selkeämpi.

Paikoitellen tarinassa on pieniä loogisia aukkoja tai kysymyksiä herättäviä detaljeja. Kun sossuntäti kertoo entisestä ongelmalapsesta: Se on kakskakkosen bussikuski. Mullon aina ilmaset kyydit kotiin. herää kysymys, että miten se muka voi, koska olemme kaupungissa ja tiedämme, että bussiin saattaa tulla lipuntarkastaja, jolle kuskin on turha selittää, että yksi matkustaja on vanha tuttava. Yksityisyrittäjä voi hemmotella vanhaa hyväntekijäänsä, mutta kaupungin linjalla ajava bussikuski ei. Toisaalla, kun Jaana laskee lompakostaan kaksi viidensadan seteliä pöydälle vartioiden eteen, herää heti kysymys, että miksi Jaanalla olisi tänä päivänä tuhat euroa käteistä lompakossaan, sadan euron setelit voisivat vielä mennä, mutta viissataset, niitähän harvoin edes näkee?

Mummo puhuu kunnanlääkäristä, vaikka Jaana myöhemmin mainitsee mummon asuvan laitakaupungilla. Mummon dialogi on muuten todella osuvaa, esim. kyseisen Riihikosken töksäyttäminen kuin tuttuna käsitteenä Jaanalle, mutta voisiko kyseessä olla vaikka omalääkäri, mikä olisi kaupungissa realistisempi titteli? Saman repliikin lauseesta “Sotkussa on muistonsa” täytyy antaa erityiskehu. Näen kirkkaasti miten Mummo sen sanoo ja aion itse tästä eteenpäin käyttää kyseistä lausetta, jos joku rupeaa nipottamaan.

Sijaisäiti on kaiken kaikkiaan varsin kehityskelpoinen lämmin pieni draama, katsoisin sitä ilolla, jos edellä mainitut pikku ongelmat saataisiin korjattua ja ohjaaja olisi tehtäviensä tasalla eikä antaisi hyvin rakennetun maailman ja henkilöiden hajota.

Terveisin Johanna Vuoksenmaa