Metal Evolution osa 6 - Thrash

Jakso käynnistyy Testament-yhtyeen treenikämpältä San Franciscossa laululla Into The Pit, mikä on poimittu yhtyeen toiselta albumilta The New Order.
Olisi mielenkiintoista tietää, mikä on ajanut dokumentin tekijät juuri tähän ratkaisuun. Miksi ei vaikka viereisellä treenikämpällä harjoittelevan Exoduksen A Lesson in Violence?
Ehkä se olisi jo ollut liian tylyä.
Oudolta valinta silti kieltämättä tuntuu, jos samaan hengenvetoon selittää thrash-metallin rankkuudesta.
Vaan kukapa siitä olisi parempi henkilö selittämäänkään, kuin thrash-metallin tylyin mies, Slayerin kitaristi Kerry King.
Vielä vuonna 1990 Slayer ei ollut esiintynyt kertaakaan Suomessa, toisin kuin Ruotsissa.
Joten kun Suomeen kantautui tieto Slayerin saapumisesta Ruotsiin syksyllä 1990 yhdessä Megadethin, Testamentin ja Suicidal Tendenciesin kanssa Clash of the Titans -nimisen kiertueen puitteissa, on sanomattakin selvää, että sinne on päästävä.
Eikä tässä vielä kaikki: olen saanut Rumba-lehdeltä toimeksiannon haastatella Kerry Kingiä!
Voi tätä onnea - tai kauhua!
Tunnelma Helsingin Katajanokan satamassa Viking Linen verenpunaisten laivojen terminaalissa on kaoottinen, kun sadat pitkätukkaiset hevihirmut vellovat pienessä laitamyötäisessä kohti laivan sisäänkäyntiä.

Näin kovassa iskussa Slayer oli vuonna 1990.

Yhtäkkiä terminaalin kaiuttimet räsähtävät.
- Hyvät matkustajat, täällä puhuu laivan kapteeni. Tiedoksi kaikille laivan pitkätukkaisille mieshenkilöille, teille ei myydä alkoholia laivan taxfree-myymälässä eikä anniskella alkoholia yhdessäkään laivan anniskeluravintolassa. Toistan: tiedoksi kaikille laivan pitkätukkaisille mieshenkilöille, teille ei myydä alkoholia laivan taxfree-myymälässä eikä anniskella alkoholia yhdessäkään laivan anniskeluravintolassa.
Sivusilmällä näen, kun erinäisiin moottoripyöräkerhojen liiveihin pukeutuneet rotevat mieshenkilöt ottavat tukevia ja määrätietoisia askeleita kohti laivaa henkilökunnan kauhuksi.
Viisi minuuttia myöhemmin kaiuttimet räsähtävät uudelleen.
- Hyvät matkustajat, täällä puhuu laivan kapteeni. Tiedoksi kaikille laivan pitkätukkaisille mieshenkilöille, aiempi kielto on kumottu.
Matkanteko Tukholmaan tapahtuu varsin kosteissa merkeissä - paitsi Olli-Pekka Laineelle (Sininen Hevonen, Amorphis, Mannhai, Barren Earth) ja Janne Parviaiselle (Waltari, Ensiferum, Notkea Rotta), joilta evätään sisäänpääsy laivaan siksi, että heillä on liian likaiset vaatteet.
Päivä Tukholmassa on jännitystä täynnä. Odottaessani hotellin aulassa haastatteluvuoroani, näen Radio Cityn Hevitaivas-ohjelman juontajan Jone "Joonas" Nikulan saapuvan päätään pudistellen loistohotellin hissien suunnalta.
- Vittu mitä paskaa! Toi Kerry King on ihan mahdoton haastateltava, ei siitä saa mitään irti. Onnea vaan, Jone puhisee.
Käteni tärisevät.
Vatsassani kiertää.
Olenhan menossa haastattelemaan pelottavaa amerikkalaista metallitähteä.

Slayerin Reign in Blood, maailman paras metallialbumi.Muistan ikuisesti ensi kerran, kun kuulin Slayerin Reign In Blood-albumin.
Helsingin Rautatientorin kupeessa sijaitsi siihen aikaan City-Musiikki -niminen levykauppa. Se oli loistava levykauppa. Eikä vähintään levyvalikoimansa puolesta vaan siksi, että levyjen koekuuntelu liikkeen AKG-kuulokkeiden kautta kuulosti siellä kaikista parhaimmalta koko Helsingissä!
Ainakin levykauppojen osalta.
City-Musiikin hyllystä löytyykin Reign In Blood -albumeita kiitettävä määrä.
Otan seinältä yhden vinyylilevyn ja kuljetan sen kassamyyjänä toimivalle, nykyään Sony Musicissa työskentelevälle Kari Närvälle.
Hän iskee neulan suoneen, eli lp-levyn uraan.
Hetki ikuisuutta hetki ennen kuin huumeet alkavat vaikuttaa.
Hetki tyyneyttä ennen myrskyä pään sisällä.
Vaan tämä ei ole mikään tavallinen myrsky.
Tämä on pyörremyrsky!
Mitään näin rankkaa, totaalista ja tylyä en ole koskaan kuullut!
Olen laskea alleni onnesta!
Tämä on upeaa, tämä on mahtavaa, tämä on parasta!
Niin onkin!
Useissa metallilehtien äänestyksissä vuonna 1986 ilmestynyt Reign In Blood onkin äänestetty maailman parhaaksi metallilevyksi.
Sattumaako?
Zeus Mattila teilaa levyn kuitenkin Rumbassa, kutsuen sitä - Angel of Death -kappaletta lukuunottamatta - keskeneräiseksi.
"Eihän tuo äijä tajua mistään mitään", tuumin.
Sillä hetkellä en vielä tiennyt, että muutamaa vuotta myöhemmin minusta ajateltaisiin täysin samaa.
Nousen hissillä ylös kuudenteen kerrokseen. Seuraan levy-yhtiön tiedottajan keinuvaa takapuolta.
Siellä minua on vastassa Kerry King.
Metallikuningas.
Kädenpuristus luja, katse pistävä.
Käteni tärisevät, vatsassani kiertää.
Kaivan tekemäni haastattelukysymykset repustani.
Yleensä en niitä edes tee, mutta Kingin tapauksessa olen päättänyt tehdä poikkeuksen.
Muuten saattaisin unohtaa joitakin niitä tärkeitä asioita, joita olen mieheltä tahtonut kysyä.
Oikein tehty.
King näyttää arvostavan pientä suomalaista metallipoikaa, joka on tehnyt kotiläksyjä ja valmistautunut haastatteluun yrittämällä keksiä normaalia yksityiskohtaisempia kysymyksiä.
Ehkäpä siksi hän antaa niin seikkaperäisiä vastauksia ja on niin ystävällinen.
"Eihän tuo ollut lainkaan sellainen kuin Jone varoitteli", tuumin outo virne kasvoillani, kun astelen Sheraton-hotellin hissiin.
Vuosia myöhemmin opin, että Kingin vastaukset saattavatkin olla varsin yrmeitä - jos saapuu haastatteluun valmistautumattomana ja kyselee ympäripyöreitä.
Slayer murhaa Solnahallenissa. Konsertin kliimaksi on viimeisenä kuultava Angel Of Death, jonka tuplabassariosuus ei ole tästä maailmasta.
Kotona Helsingissä kelaamme ja kuuntelemme salaa nauhoittamastani konserttitallenteesta satoja kertoja tuota yhtä ja samaa kohtaa Gandalfin laulajan Jari Hurskaisen kanssa ja pudistelemme päätämme.
Ei oo todellista!
Seuraavaksi ruutuun ilmestyvä Megadethin Dave Mustaine on saanut kantaa kusipään viittaa harteillaan - ja täysin aiheesta.
Palataan siihen joskus toiste, jos jaksan.

Megadethin Dave Mustaine on suuri kusipää. Tässä hän juo Slayerin virtsaa.

Kun Dunn haluaa kertoa thrash metallin syntyneen punkin ja hard coren raivon yhdistyessä brittiläiseen uuden aallon heviin, saa tuota punk-raivoa kantaa Minor Threat ylhäisessä yksinäisyydessään.
Mihin jäivät esimerkiksi Dead Kennedys, Misfits, The Exploited tai G.B.H.?
Helsingissä speed- ja thrash-metal iltamia alettiin järjestää säännöllisesti 1980-luvun lopulla, edesmenneessä Lepakossa Ruoholahdessa, helsinkiläisen elävän vaihtoehtomusiikin kehdossa.
Saman vuosikymmenen alussa samassa paikassa kokoontuivat suomalaiset punkkarit niitteineen, maihareineen ja nahkatakkeineen.
Nykyään paikalla sijaitsevat Nokian entiset toimitilat tyhjillään.
Lepakossa Stone, Airdash, Dirty Damage, Necromancer, Devastation, A.R.G., Oppression, Brainwash, N.N.S., Protected Illusion, Terrific Verdict, Virago ja monet muut saivat näyttää kykynsä sille metallikansalle, joka oli kyllästynyt tissiposkiheviin ja janosivat jotakin rankempaa.
Kompensoimaan vaikka sitä pettymystä, ettei Slayer saapunut Suomeen tälläkään kertaa.
Mutta mitäs nyt tapahtuu, ruutuunhan ilmestyy vanha hörhö, Motörheadin legendaarisin rumpali Philty "Animal" Taylor!
Mieshän vaikuttaa oikein hyväkuntoiselta, ottaen huomioon miehen elämäntapojen, jotka ilmenevät kuvaruudussakin tiettynä levottomuutena.
Niin, Motörheadin nimihän tarkoittaa moottoripäätä, spiidifriikkiä - eli amfetamiinin aktiivikäyttäjää.
Ja Philtyhän on aito moottoripää!
Muistan, kun näin Motörheadin sen ainoan ja oikean rumpalin kanssa Hämeenlinnan Giants of Rock-festivaaleilla aikoinaan 1980-luvun loppupuolella.
Ahveniston moottoriradalla 1980- ja 90-luvun taitteessa järjestetty Giants of Rockhan oli tuohon aikaan Suomen ainoa ja oikea kunnon hevifestari, joka toi useamman vuoden aikana tukun jännittävimpiä ja mielenkiintoisimpia kansainvälisiä metallitähtiä Hämeenlinnaan, höystäen tarjontaa kotimaisilla kyvyillä.
Näin ollen yhtenä elokuisena viikonloppuna vuodessa Hämeenlinnassa nähtiin sellaisia maailmanluokan metallisankareita, kuten Dio, Helloween, Anthrax, Suicidal Tendencies, Girlschool, Sepultura, Winger ja U.D.O.
Sekä tietysti Motörhead.
Hetken aikaa karkuteillä ollut Philty oli palannut takaisin ruotuun Rock And Roll-albumille. Sen levyn puitteissa moottöripäät olivat nyt tulossa Hämeenlinnaan.
Itse istuin puolestani Helsingistä Hämeenlinnaan matkaavassa junassa ystäväni Ari "Häiskä" Hännisen kanssa, taskussamme Radio Cityn Hevitaivaasta voittamani kaksi lippua sekä puolen litran pullo Koskenkorvaa.
Matka sujui rattoisissa merkeissä.
Otimme pullosta huikkia konduktööriltä salaa ja hihittelimme.
Kun saavuimme perille, oli Girlschool lavalla. Ei nyt hirveästi sykähdyttänyt. Eikä vakuuttanut myöskään samana kesänä comebackin legendaarisimmalla kokoonpanollaan tehnyt Hurriganes. Kondis ei ollut järin kova, vaikka yhtye ennen keikkoja muuta yritti uskotellakin.

Cisse Häkkinen taiteilija Pepe Jürgensin haastateltavana vuonna 1986.

Kun Motörhead oli astumassa lavalle, etsiydyimme Häiskän kanssa hyviin asemiin konserttipaikalle salakuljettamamme Koskenkorva-pullon kanssa.
Raisujen ja ronskien hevikarjujen suojassa kelpasi siemailla pieniä ryyppyjä.
Perään irvistys ja taas mentiin!
- We are Motörhead and we are rock and roll!
Dr. Rock jyrähtää käyntiin.
Onko tämä taivas?
Onhan tämä!
Tämä on heviiiii-taiiiiivaaaaas!
Vierellämme seisoo iso ja ronski hevimies blondi nainen olkapäillään.
Tämä nainen paljastelee innokkaana rintavarustustaan Motörheadin nokkamiehelle Lemmylle.
Lemmyltä ei jää naisen rintavarustus huomaamatta.
Erään kappaleen jälkeen hän tarttuukin mikrofoniin ja osoittaa tissiblondia.
- Hey you, girl, over there - I want you! Come after the gig backstage!
Sitten alkaakin jo seuraava laulu.
Sen laulun aikana nainen laskeutuu miesystävänsä olkapäiltä ja suuntaa välittömästi bootsejaan kopistellen backstagen suuntaan.
Olemme Häiskän kanssa ekstaasissa.
Tätäkö on rock'n roll?
Kyllä, Motörhead on rock and roll!
Motörhead. On. Rock. And. Roll.
Ja Philty "Animal" Taylor ainoa oikea Motörhead-rumpali!
Eli mies, joka keksi tuplabassarit metallimusiikkiin - kuten Metallican rumpali Lars Ulrich muistaa dokumentissa muistuttaa.
Ja voi sitä riemua, kun tietoon kantautuu, että kyseisestä mahtavasta Motörheadin Hämeenlinnan keikasta ollaan vielä julkaisemassa livealbumi Nö Sleep Ät All!
Silloin pääsee juhlimaan jälleen oikein kunnolla niiden mahtavien välispiikkien merkeissä!
Älkääkä kuvitelko, että tuo äskeinen helmi olisi jäänyt ainoaksi makupalaksi tuossa konsertissa!
Vaan oih ja voih, mikä pettymyksen aalto kulkee läpi aivolohkojen, kun Nö Sleep Ät All lopulta ilmestyy kauppoihin.
Jonkun tuntemattomaksi jääneen henkilön tahdosta kaikki ne mahtavat välispiikit on poistettu levyltä.
Tuolla keikalla olleena voi rehellisesti todeta tuon henkilön syyllistyneen rikokseen kansainvälistä rockhistoriaa kohtaan.
Syylliset esiin! Päät on saatava vadille! Koska murhakaan ei vanhene koskaan, ei Lemmyn Giants of Rockin välispiikkienkään murha saa jäädä rankaisematta!
Huhhuh!
Pakko soittaa Rane Raitsikalle, tuolle suomirockin ja punkin suurelle leijonalle, ja pyytää äijää kertomaan tarinoita Philtystä. Muistan vain eräästä artikkelista lukeneeni, miten toimittaja Santtu Luoto oli kovasti vaikuttunut haastatellessaan Los Angelesissa Andy McCoyta, kun yhtäkkiä haastattelun aikana Rane Raitsikan vanavedessä oli paikalle pöllähtähnyt myös Philty "Animal" Taylor.
- Oujee, Filsu, Rane naurahtaa.
Tämän jälkeen Rane aloittaa monologin, joka venyy noin 20 minuutin mittaiseksi. Nämä tarinat voitte kenties lukea jonakin päivänä Rane Raitsikan elämäkerrasta. Mutta jaetaan nyt edes tämä seuraava helmi teille, arvoisat Ylen Musiikkisivuston lukijat.
- Filsunhan piti liittyä Leningrad Cowboysiin! Filsuhan oli mieletön Lenkkari-fani, se selitti joskus mulle tohkeissaan, että tiiätsä tällaisen kun "Leningrad Cowboys go America". Mä olin sille, et hei, mä tunnen ne jäbät, ne on mun frendejä. Kun ne sitten tuli Jenkkeihin mä sanoin Filsulle, et hei, mennään moikkaan niitä.
- Sakke ja Matohan oli ihan fiiliksissä, nehän pyysi meitä molempia liittymään bändiin! "Ei täs tarvi tehdä yhtään keikkaa Härmässä, Keski-Euroopassa vaan." Koska me molemmat oltiin siihen aikaan maassa laittomasti, niin me ei pystytty lähteen.
- Mä muistan, et (legendaarinen Leningrad Cowboys- ja Peer Günt-rumpali) Twist Twist oli ainakin ihan fiiliksissä Filsusta, kun me pamahdettiin siihen tonteille. Jossain vaiheessa Twist Twist valitteli, että sen pitäis päästä takaisin hotelliin ja ettei sillä ollut kyytiä.
- Mä totesin sille, että hei, Filsuhan voi heittää sut tolla sen Corvettellä. Siitä ne lähti sit aika vikkelään liikenteeseen. Filsuhan ei todellakaan aja mitenkään hitaasti, Rane hekottelee.
Niin, olisihan se ollut vallan mainiota nähdä legendaarinen Motörhead-rumpali Lenkkareissa - tai miksei Twist Twist Motörheadissa.
No, nyt siinä on ruotsalainen rumpali Mikkey Dee.
Buu!

Brasilialainen Sepultura esiintyi Hämeenlinnan Giants of Rockissa vuonna 1991.

Los Angelesissa avoautollaan kruisaileva metallimoguli, Metal Blade-yhtiön perustaja Brian Slagel, oli mies, joka julkaisi Metal Massacre-kokoelmallaan Metallica-nimisen yhtyeen tuotantoa ensimmäistä kertaa levytetyssä muodossa.
Suomessa Metal Massacre tulisi tarkoittamaan Lepakossa nuorille suomalaisille speed- ja thrash-metal bändeille järjestettyjä metalli-iltamia, matineoita.
Erään tuollaisen lauantaina järjestetyn matinean jälkeen minä ja ystäväni Tom "Monster" Munsterhjelm kiipesimme pyhänä sunnuntai-iltapäivänä Lepakon eräästä ikkunasta sisälle ja ihmettelimme tuota satojen ruskeiden pullojen tuottamaa pullomerta.
No mehän riuskoina poikina ryhdyimme tuumasta toimeen ja päätimme antaa Lepakon henkilökunnalle hieman vapaaehtoista siivousapua.
Keräsimme siis pullot muovikasseihin ja toimitimme ne lähimpään pullonpalautuspisteeseen, eli Asematunnelissa sijainneeseen ruokakauppaan.
Palkkioksi saimme toistasataa markkaa ja hyvän mielen.
Että jos te siellä Lepakossa ihmettelitte seuraavana arkipäivänä, minne nuo kaikki pullot olivat oikein kadonneet, niin nytpä tiedätte.
Slagel kertoo, että taistelu Los Angelesissa glam- ja thrash-metal bändien välillä oli veristä ja kovaa.
Veristä ja kovaa se ei ollut Itä-Helsingissä Botby Högstadieskolassa, mutta kyllä siinä kieltämättä tunsi itsensä hieman orvoksi diggaillessaan Venomia, Metallicaa, Slayeria ja Napalm Deathia, kun koulun muut hevifanit diggailivat Kissiä, Europea ja Bon Jovia.
Ilmankos Metallica muutti San Franciscoon tissiposkien mekasta.
- "LA Sucks!", meuhkaa äänekäs ja vimmainen Lars Ulrich.
Olen sanonut tämän jo joskus ennenkin, mutta olen ikuisesti kateellinen Gandalfin Timo Nybergille ja Hybrid Childrenin Jasse Saloselle, jotka pääsivät todistamaan Metallican ensivierailun maamme kamaralla.
Minä halusin ottaa vahingon takaisin Pihtiputaan Saapasjalkarockissa kesällä 1986, minne Metallica oli saapumassa esiintymään Master of Puppets-albumin tiimoilta, olinhan tuolloin mummolassa Viitasaarella vain 30 kilometrin päässä Pihtiputaalta.
Vaan oih ja voih!
Eiväthän vanhempani halua päästää 13-vuotiasta jälkikasvuaan yksin hurjille ja turmiollisille rockjuhlille.

Metallica esiintyi Pihtiputaan Saapasjalkarockissa 5. heinäkuuta 1986.Joten kun Metallica esiintyy Pihtiputaalla, murjottaa Nalle Österman Viitasaarella.
Vieläkin korpeaa.
Tämä oli viimeinen mahdollisuus nähdä Metallica elävänä maamme kamaralla mestaribasistinsa Cliff Burtonin kanssa.
Sitä tuskin arvasivat Hybrid Childrenin laulaja-kitaristi Jasse sekä nykyään Anssi Kelan bändistä löytyvä silloinen Hybäri-rumpali Kelly Ketonen, jotka matkasivat Tukholmaan katsomaan Metallican esiintymistä 26. syyskuuta 1986.
- Ei se Stokiksen keikka mikään niin ihmeellinen ollut, Saapasjalkarockissa oli paljon kovempi veto, muistelee Hybäri-Jasse puhelimitse minulle nyt, 26 vuotta myöhemmin.
- Mehän tapasimme Burtonin jossain Pihtiputaan Shellillä. Ihmettelin, kun Kelly alkoi yhtäkkiä sekoilla hermostuksissaan pöydällä eikä ollut pysyä aloillaan. ”Burton, kato Burton”, se meuhkasi. Mentiin sit pihalle ja todellakin, Cliff Burton se oli. Juteltiin siinä niitä näitä aikamme, kunnes uskaltauduimme pyytää yhteiskuvaa. Burton totesi, että ei viitsi ottaa, kun se herättäisi muiden huomion. Ei sitten saatu kaverikuvaa. Cliff Burton on muuten ainoa Metallica-äijä, kenen kanssa meikäläinen on päässyt jutteluetäisyydelle, Jasse paljastaa.
Sitä tuskin kukaan arvasi, että syksyllä 1986 Cliff Burton menehtyisi ruotsalaisella valtatiellä matkalla Tukholmasta Kööpenhaminaan.
Rauha hänen sielulleen.

Metallican viimeinen keikka Cliff Burtonin kanssa oli Tukholman Solnahallenissa 26. syyskuuta 1986.

Minä puolestaan joutuisin odottamaan vuoteen 1988, jolloin Metallica saapuisi Helsinkiin And Justice For All-albuminsa kiertueen tiimoilta.
Basistinaan Jason Newsted.
Jälleen olisi tiedossa vaellusretki Itä-Helsingissä Kontulasta Itäkeskukseen parhaita lippuja hakemaan minulle ja ystävilleni.
Tosin tällä reissulla ystävät olivat jääneet kotiin nukkumaan, mutta olivat sentään antaneet lippurahansa minulle, jotta hankkisin heillekin liput parhaille paikoille.
Koska Iron Maidenin lippuja jonottaessamme olivat seuraavat yökukkujat ilmestyneet lippujonoon vasta kuudelta aamulla, suuntasin minäkin kuudeksi Lippupalvelun lipunmyyntipisteeseen Helsingin Sanomien Itäkeskuksen konttoriin.
Siellä minua odottaa suuri järkytys.
Myyntipisteen edusta on täynnä innostuneita ihmisiä, jotka janoavat amerikkalaisen speed- ja thrash-metal gigantin konserttilippuja. Jotkut ovat kantaneet mukanaan kasettisoittimet, jotka huutavat raivokkaita iskusävelmiä Itäkeskuksen yöhön.
Metallicaa, tietysti.
Ei puhettakaan, että tämän jonon puitteissa onnistuisi saamaan lippuja R1:seen.
Olen pettynyt ja allapäin. Ei tämän näin pitänyt mennä. Asetun jonon jatkeeksi murheellisena.
Kun lippukauppa lopulta aukeaa, rynnistävät metallipäät sankoin joukoin sisään.
Silloin tapahtuu ihme.
Oh God, it’s a miracle!
Halleluja!
Tuntematon hyväntekijä huikkaa minulle tiskiltä, haluaisinko liput R1:seen.
Minulle!
Miksi minulle?
TOTTAKAI HALUAN!
Sydämeni pomppii ja hypähtää puoli volttia ympäri onnesta.
Hyväntekijä kysyy, kuinka monta lippua haluaisin tai tarvitsisin.
Ojennan rahat hyväntekijälle.
Hetken päästä hän ojentaa minulle neljä lippua R1:seen – eli parhaille paikoille permannolle – Metallican Helsingin Jäähallin konserttiin.
VOI TÄTÄ ONNEA!
Kiitos sinulle, sinä suuri hyväntekijä, kuka ikinä olitkin. Teit ainakin yhden kontulalaisen metallidiggarin onnelliseksi ikiajoiksi!
Kun 15. lokakuuta 1988 koittaa, etsiydymme eturivin tuntumaan.
Lämmittelijänä on Yhdysvaltojen Seattlesta ponnistava, progressiivista heavya soittava Queensrÿche, joka kiertää Metallican kanssa markkinoimassa uusinta Operation: Mindcrime-levyään.
Minä ja muut vannoutuneet speed- ja thrash-metal diggarit palkitsemme Queensrÿchen sylkemällä heidän päälleen ja näyttämällä heille keskisormea.
Vitun nynnyt.
Queensrÿchen rumpali Scott Rockenfield nauraa minulle joka kerta, kun näytän hänelle keskaria.
Minä nauran hänelle takaisin.
Metallica on sitten tajunnan räjäyttävä kokemus, eikä pelkästään upean lavaspektaakkelinsa vuoksi.
Moshaan, headbangaan ja surffaan yleisön käsien päällä kuin mielipuoli.
Tämä on totta vie parempaa kuin seksi!
Niin innokkaasti, että olen lentää lavan edessä sijaitsevaan valokuvausaitioon. Sitä täytyy toki välttää hinnalla millä hyvänsä, sillä tuolloin Jäähallin yrmeät järjestysmiehet heittävät nuoret sankarit pihalle.
Otan osaa kohtalotovereiden puolesta.

http://www.youtube.com/watch?v=4C8sI2ICfdQ
Metallica esiintyi Helsingissä Damaged Justice-kiertueellaan 15. lokakuuta 1988.

Sam Dunn ymmärtää kaivaa ruutuun naftaliinista legendaariset Metal Forces-lehdet.
Niin pitääkin.
Diskeristä ostettujen Metal Forces -lehtien kautta kontulalainen metallidiggari saa hankittua sellaista metallitietoutta, minkä rinnalla muut suomalaiset musiikkimediat kalpenivat.
Samalla lehti opettaa lukemaan ja kirjoittamaan englantia paremmin kuin suomalainen koululaitos koskaan.
Metal Forcesin sivuilta löytyy samanmielisiä kirjeenvaihtotovereita, joiden kanssa voi vaihtaa musiikkia kasettimuodossa.
Näin homma toimii: teet listan omista äänitteistäsi, lähetät oman listasi kaverille, kaveri lähettää oman listansa vaihdossa takaisin. Listoilta valitaan sitten mitä halutaan ja lähetetään kasetit puolin ja toisin takaisin.
Röyhkeimmät – tai köyhimmät – pyytävät palauttamaan lähettämänsä postimerkit, jotta voivat käyttää ne uudelleen.
Nämä postimerkit kun ovat liimattu päältä, jotta postileiman pystyy pesemään vesihanan alla pois.
- Kasettien vaihtelu – eli tape-trading – oli orgaaninen, analoginen Internet, analysoi Death Angelin solisti Mark Oseguda osuvasti.

Metal Forces, brittiläinen metalliraamattu, ilmestyy nykyään verkkolehtenä.

Kun speed- ja thrash-metal alkoi menestyä yhä paremmin, ilmestyivät haaskalinnut paikalle.
Tässä tapauksessa se tarkoittaa isoja levy-yhtiöitä, jotka alkoivat kilpaa kiinnittää mättömetallia soittavia artisteja omille yhtiöilleen.
Kun mättöyhtyeet alkoivat kilpaa siloitella sointiaan kaupallisemmaksi, katosi minun ja monen muun metallipään mielenkiinto. Tämän kehityksen seurauksena rankempi metalli alkoi kiinnostaa yhä enemmän ja enemmän niitä, joille esimerkiksi Metallica, Anthrax ja Testament alkoivat tuntua liian kliinisiltä ja kesyiltä.
Onneksi apu oli lähellä.
Metal Forces-lehti kertoi auliisti artisteista kuten Death, Bathory ja Napalm Death, jotka esittivät sellaisia äärimetallin alalajeja kuten death-, black- ja thrash-metal.
Artisteja, joista Zeus Mattila ei tuntunut tajuavan mitään.
Jossain vaiheessa huomasin kirjoittavani niistä itse Rumbaan.
Nämä alalajit Dunn on syystä tai toisesta sivuuttanut tyystin.
Sen sijaan Dunn kertoo, miten grunge tappoi thrash-metallin, kun Seattlelainen Alice In Chains päätyi avaamaan Clash of the Titans -kiertueen Yhdysvalloissa. Parisen vuotta myöhemmin grunge oli in, metalli out.
Vaan eipä kiertänyt Alice In Chains Euroopassa Clash of the Titansin puitteissa.
Tämän Dunn unohtaa suosiolla kertoa oman metallin luomiskertomuksensa puitteissa.
Minun näkemykseni mukaan speed- ja thrash-metallista loppui puhti.
Tissiposkihevarit saivat grungen, me aidot ja oikeat päänhakkaajat deathin, blackin ja grindcoren.
- Thrash-metal oli mennyttä, kun Metallica alkoi soittaa balladeja, toteaa Slayerin rumpali Dave Lombardo.
Naulan kantaan.

Tompa Lindbergin johtama At The Gates teki paluun 2008, esiintyen muun muassa Turun Ruisrockissa.

Sivuutettuaan death- ja black-metallin sekä grind coren, matkaa Dunn Ruotsin Göteborgiin jututtamaan At The Gates -yhtyeen nokkamiestä Tomas ”Tompa” Lindbergiä.
Mihin unohtuivat vaikkapa Entombed, Dismember, Carnage, Grave, Tiamat, Grotesque ja Unleashed?
Ei Tompallakaan kovin lujaa mennyt, kun hän vieraili Helsingissä esiintymässä Disfear-yhtyeen solistina vuosituhannen alussa.
Keikkapaikkana oli Käpylän askeettinen punk-luola Vuoritalo ja paikalla noin 30 kuulijaa.
Siellä Tompa tarjosi kuitenkin niin brutaalin ja energisen esityksen irvistellessään puolen metrin päässä naamastani, että koin miehen saaneen vihdoin tunnustusta melodisen death metallin pioneerina esiintyessään kesällä 2011 Tuska-festivaalin päälavalla noin 8000 hengelle.
Miten thrash voi selvitä hengissä, kysyy Dunn samalla, kun kuvaruutuun ilmestyy Metallican James Hetfield laulamassa vuonna 2010 ilmestyneen Death Magnetic-albumin heikointa kappaletta Cyanide.
Onko tässä symboliikkaa?
Thrash-metal voi elää vain tekemällä itsemurhan syanidin avulla.
Ja syntymällä uudelleen.

Venom teki seitsemän keikan kiertueen Euroopassa helmikuussa 1984, lämmittelijänään Metallica. Se oli Metallican ensimmäinen kiertue Eurooppaan.

Sam Dunn voisi kyllä syödä syanidinsa.
Hän on tehnyt jo kuusi jaksoa Metal Evolutionia ja sivuuttanut täysin yhtyeen nimeltä Venom.
Yhtyeen, jota Metallica lämmitteli ensimmäisellä Euroopan kiertueellaan helmikuussa 1984.
Sitä odotellessa.

Päijät-Hämeessä 8. marraskuuta 2012,

Nalle Österman