Metal Evolution osa 8 - Nu Metal

Jakson alussa Sam Dunn seikkailee New Yorkissa, taustalla soi Linkin Parkin In The End.
In The End on neljäs single yhtyeen vuonna 2000 ilmestyneeltä debyyttialbumilta Hybrid Theory. Kappale on Linkkareiden tunnetuin ja menestynein single.
Vau!
Dunn löytää nu metallin (tai uusiometallin, pomppuhevin, asennemetallin, groovemetallin - rakkaalla lapsella on monta nimeä) juuret 1990-luvun alkupuolelta, jolloin Anthrax ja Public Enemy yhdistelivät hip hoppia ja metallia vuonna 1992 Bring The Noise-kappaleella.
Itse menisin muutamaa vuotta taaemmaksi, jolloin sveitsiläiseltä Celtic Frostilta ilmestyi kolmas pitkäsoitto Into The Pandemonium.
Tai sitten marraskuuhun 1986, jolloin Slayerin Kerry King vierailee Beastie Boysin debyyttialbumilla License to Ill.
Mikä sekin unohtuu Dunnilta kertoa.

Celtic Frostin vuonna 1987 julkaistulta Into The Pandemonium-levyltä löytyy kaikki.

Se on albumi, jolta löytyy kaikki.
Kaikki se metalli, joka 1990-luvulla menestyi.
Rokkaavaa (death) metallia? Tsekkaa Mexican Radio ja I Won't Dance.
Tunnelmaheviä? Ota haltuun Mesmerized ja Sorrows of the Moon.
Asennemetallia? No sitähän tuo Babylon Fell on!
Oopperaheviäkin, en usko! Kuuntelepa Rex Irae (Requiem), ellet usko.
No teollisuusheviä Ministryn hengessä, sitä siltä nyt ei ainakaan löydy! Hah, kuuntelepa One In Their Pride, siinä sinulle!
Niin uraauurtava albumi Into The Pandemonium on, että kun levy ilmestyy marraskuussa 1987, antaa brittiläisen vaihtoehtometalliraamatun Metal Forcesin päätoimittaja Bernard Doe levylle nolla (0) pistettä sadasta (100) mahdollisesta.
Yhyy yhyy.
Myöhemmin päätoimittaja tunnustaa olleensa auttamattoman väärässä.
(Se on myöhäistä, sillä vasta Celtic Frostin seuraava levy, glamrock-pannukakku Cold Lake on se, joka olisi ansainnut nuo pisteet.)
Joka tapauksessa Into The Pandemoniumilta löytyvä Babylon Fell on kappale, jonka vaikutuksen voi selkeästi kuulla 1990-luvun amerikkalaisessa asennemetallissa.
Eurooppalaisen metallin liki olematon näkyvyys tässä 11-jaksoisessa megaprojektissa on kenties sen suurin puute. Pohjois-Amerikkalainen kerronta vinouttaa tarinaa.

- Kuuluuko nu metal tarinaan metallin evoluutiosta?, kysyy Sam Dunn.
Vastaan kyllä.
Kyllä sillä paikkansa on.
- Anthraxilla on tärkeä rooli, toteaa toimittaja Jon Wiederhorn.

Anthrax esiintyi Oulun Kuusrockissa 1987 ja Hämeenlinnan Giants Of Rockissa 1989, tässä kuitenkin Saksassa 1988.

Anthraxilla on tärkeä rooli myös omassa elämässäni, sillä yhtye on ensimmäinen iso ulkomaanelävä, jota saan oikein haastatella.
Näin sitä sitten istuskellaan juuri 16 vuotta täyttäneenä hämeenlinnalaisessa hotellissa ennen bändin esiintymistä Giants of Rockissa 1. heinäkuuta 1989 jututtamassa yhtyeen kitaristia Scott Iania, joka selvästikin ärsyyntyy, kun kysyn hänen siihen aikaan kovasti tapetilla olleesta patrioottisuudesta.
- Mitä, etkö sinä sitten ole isänmaallinen?, kitaristi sähähtää.
Vaikea olla, kun lukee uutisia ja katsoo ympärilleen, tuumin.
Nämä puheet ovat tietysti saaneet pontta Ianin projektiyhtyeen S.O.D.:n julkaistua joulukuussa 1985 debyyttialbuminsa Speak English Or Dien, missä lauletaan muun muassa näin:
"You come into this country, you can`t get real jobs. Boats and boats and boats of you, go home, you fuckin` slobs. Selling hot dogs on the corner, selling papers in the street. Pushing, pulling, digging, sweating, where you come from must be beat." - S.O.D.: Speak English Or Die (1985)
Kuulostaako tutulta? Onkohan ankarana hevimiehenä menneisyydessään vaikuttanut perussuomalainen kansanedustaja Jussi Halla-aho saanut täältä pontta maahanmuuttokriittisille mielipiteilleen?
Nykyinen kansanedustaja Jussi Halla-aho teki speed/thrash-metallia vielä vuonna 1994, kunnes ryhtyi perussuomalaiseksi maahanmuuttokriitikoksi.

Nopealla sykkeellä ruutu välittää kommentit Stuck Mojon kitaristilta Rich Wardilta, Faith No Moren basistilta Billy Gouldilta sekä Rage Against The Machinen kitaristilta Tom Morellolta.
- Oma ilmaisuni syntyi yhdistämällä rakkauteni heviin, 1970-luvun riffeihin, punkkiin ja hip-hoppiin, Morello toteaa.
Pantera rakensi sillan perinteisen hevin ja nu metallin välille.
- Me olimme löytäneet rahariffin voiman. Useimmat tyypit säästävät rahariffin biisin loppuun ja rahariffi on se, jota ne odottavat - joten tee joka riffistä rahariffi, Panteran solisti Phil Anselmo selittää yhtyeen maailmankuvaa 1990-luvun alkupuolella.
Rahariffien tulovirta oli alkanut ilmeisesti jo maistua ihan kiitettävästi 30. toukokuuta 1998, jolloin tein Hollannin Dynamo Open Air-festivaalilla mielenkiintoisen havainnon suunnatessani haastattelemaan Kreatorin Mille Petrozzaa Suomi Finland Perkele -lehteen. Laahustaessani käytävää pitkin luki eräässä ovessa Pantera ja seuraavassa myös Pantera / Phil's Gym. Ilmeisesti Anselmo ja muu Pantera kulkivat jo tuolloin omia polkujaan.
Phil's Gymissä harjoittelu näyttikin tuottaneen tulosta: kun muu yhtye esiintyi skarpisti, piti vahvasti päihtynyt Anselmo pitkiä monologeja ja mongersi sekavia.
Dynamosta otettu valokuva Terrorizer-lehdessä kertoi omaa karua kieltään Anselmon kondiksesta tuolloin. Kokosivun kuvassa mikrofoni kädessä huojuva solisti näyttää olevan sammumassa pystyyn.
Viimeisen keikkansa Pantera soittaisi vain kolme vuotta myöhemmin, Beast Feast-festareilla Yokohamassa, Japanissa 28. elokuuta 2001.
Viimeistään 8. joulukuuta 2004 Pantera kirjataan ikuisten metallilegendojen kirjoihin, kun yhtyeen kitaristi Dimebag Darrell ammutaan lavalle hullun fanin toimesta hänen esiintyessä uuden bändinsä Damageplanin kanssa kotimaassaan.
Näin rahariffit ovat vaienneet.

Tällaisessa iskussa Phil Anselmo ja Pantera olivat vuonna 2000 Ozzfestissä.

- Milloin nu metal-genre oikein syntyi?, pohtii Dunn kameralle.
Tarkkaa päivää hän ei kalenteristaan kaiva, mutta poimii Kornin solistin Jonathan Davisin ruutuun kertomaan yhtyeen uran alkutaipaleesta.
Davis kertoo bändin tyylin syntyneen bändin kotipitäjän, Kalifornian Bakersfieldin tunnelmista sekä Panteran ja Faith No Moren musiikista. Lauluun hän päätti löytää oman tyylinsä.
- Davisin laulu kuulosti mielisairaalan potilaan ääntelyltä, määrittelee maailman suurimpiin metalliyhtiöihin kuuluvan Roadrunnerin kykyjenetsijä Monte Conner.
Sitten kaivetaan naftaliinista 7-kieliset kitarat, 5-kieliset bassot, levylautaset, alavireet ja tuottaja Ross Robinsonin bassovoittoiset äänitteet.
- Deftones ja Korn rikkoivat hevin ortodoksisuuden, mutta nu metal ei ollut metallimusiikin alalaji ennen kuin Sepultura julkaisi kuudennen albuminsta Roots maaliskuussa 1996.
Viitteitä ilmaisun muuttumisesta groovaavammaksi kuultiin jo syyskuussa 1993 julkaistulla Rootsin edeltäjällä Chaos A.D.:llä, mutta Rootsilla homma vietiin vielä pidemmälle sambarytmien ja brasilialaisen alkuasukasheimon avustuksella.
- Halusimme todistaa, että metallissa voi olla groovea, kun sen tekee oikein. Roots Bloody Roots on laulu, joka on kuin luotu 50 000 hengen festareille, Sepulturan alkuperäinen laulaja-kitaristi Max Cavalera selittää.
Totta puhuen, kyllä ne Rootsia edeltäneet levyt silti parempia ovat.

Max Cavalera erosi Sepulturasta 1996, jonka jälkeen perusti Soulfly-yhtyeen. Tässä Soulfly Hollannin Dynamo Open Airissa 1998.

Euroopassa ja Pohjoismaissa groovesta vastaavat death metal-bändeinä aloittaneet ruotsalainen Entombed sekä suomalaiset Xysma, Amorphis ja Sentenced.
Nu metallista ei ole heidän tapauksessa tietoakaan.
- Alkuaikoinamme suurin vaikuttajamme oli (brittiläinen grind core -yhtye) Carcass ja sen alavireiset kitarat, muistan Davisin kertoneen ruotsalaiselle Close-Up-lehdelle.
Tästä Dunn ei puhu kuitenkaan sanaakaan Davisin kanssa, laulajan juurista viestii ainoastaan miehen päällä oleva Cannibal Corpse-huppari.
Jopa Slayer päättää hypätä nu metallin kelkkaan kesäkuussa 1998 julkaistulla kahdeksannella studiolevyllään.
- Diabolus In Musica on meidän Turbomme, tokaisee Slayerin Kerry King, viitaten Judas Priestin 1986 julkaisemaan albumiin, jolla brittiyhtye yritti uudistaa soundiaan.
Lopputuloksena syntyi Slayerin uran huonoin levy.
- Niin, tekihän Kiss myös diskoa aikoinaan (kappaleellaan I Was Made For Loving You) yrittääkseen olla inessä skenessä, muistuttaa Phil Anselmo.
Nu metallin pankin räjäyttää kuitenkin vasta laulaja-räppäri Fred Durstin johtama Limp Bizkit, joka saa mahdollisuutensa Durstin keploteltua itsensä Kornin tatuoijaksi ja siinä sivussa hivutettua bändin demon Kornin basistille Fieldylle.
Oikein. Näin se käy.
1990-luvun puolivälissä metallimusiikki elää Suomessa lama-aikaa. Nightwishin, Himin, Stratovariuksen, Amorphiksen, Sentencedin, Children of Bodomin lihavat vuodet ovat vasta edessä.
Helsinkiläisellä metallisäätäjällä Tony Talevalla on kuitenkin visio. Hän päättää perustaa suomalaisen metallilehden!
Nimekseen se saa Suomi Finland Perkele. Sen vanavedessä syntyy myös ihka uusi suomalainen metallifestivaali Tuska Festival. Nimen sille keksivät J. Tuomas Harviainen ja Tony Taleva. Ensimmäinen Tuska järjestetään Helsingin Tavastia-klubilla 3-4. heinäkuuta 1998.

Vuosina 1996-99 ilmestynyt Suomi Finland Perkele julkaisi myös pari kokoelmalevyä auttaakseen kotimaisia bändejä urallaan eteenpäin.

Amatöörimäisiä kirjoitusvirheitä vilissyt lehti antoi kuitenkin ponnahduslaudan lukemattomille kotimaisille akteille, jotka myöhemmin niittäisivät menestystä niin Suomessa kuin muualla.
Toki syyn kirjoittaa tarjosivat myös edellä mainitut bändit, jotka loivat liukuhihnalta musiikillisesti kuranttia tavaraa, jonka helsinkiläinen pienlevy-yhtiö Spinefarm julkaisi ilomielin yhtiön kykyjenetsijän Ewo Rytkösen (nyk. Pohjola) vainun kautta.
Vielä näihin aikoihin suomalainen keikkatarjonta tuntuu kuitenkin sen verran ankealta, että päätän suunnata Hollannin Dynamo Open Airiin 16. toukokuuta 1997, missä esiintyvät muun muassa Amorphis, Coal Chamber, Cradle of Filth, Dimmu Borgir, Entombed, Exodus, Helmet, Korn, Machine Head, Marilyn Manson, Moonspell, Rage, Samael, Satyricon, Sentenced, Sick of It All, Skinlab, Testament, Therion, Tiamat, Type O Negative, Vision of Disorder ja Within Temptation.
Kun hyppään koneeseen Helsinki-Vantaan kentällä, odottaa minua yllätys: Amorphis on samalla lennolla. Parin tunnin lento Hollantiin sujuu vallan rattoisasti ilmaisia virvokkeita nautiskellen.
Näihin aikoihin Dynamo Open Air on maailman suurin metallifestivaali. Nykyään sen paikan on ottanut saksalainen Wacken.
Edellisvuonna Dynamossa on ollut n. 110 000 kävijää, mutta se on ollut jo liikaa hollantilaisille viranomaisille. Nyt paikalle on päästetty enää n. 60 000 henkeä.
Saavun festivaalille parahiksi, kun Sentenced on nousemassa lavalle. On komeaa katseltavaa lavalta, kun 16 000 metallidiggaria palvovat Pohjolan pellavapäitä jättiläismäisen telttalavan alla.
Sen kunniaksi kelpaa ottaa olut jos toinenkin. Seuraavana aamuna herään Sentencedin laulusolistin Ville Laihialan punkasta yhtyeen keikkabussissa.
Mies ei näytä kovin tyytyväiseltä.

1990-luvulla ennen Saksan Wackenia, Ruotsin Sweden Rockia ja Suomen Tuskaa Hollannin Dynamo Open Air oli Euroopan tärkein metallifestivaali.

Seuraavana päivänä on vuoro ihailla Amorphiksen saamaa vastaanottoa samalla lavalla, jolla seuraavana päivänä esiintyisivät Korn sekä Marilyn Manson.
Homma on kovassa nousussa.
Pahaksi onnekseni törmään jossain vaiheessa rastapäiseen mieheen, joka polttelee käsivarren kokoista sätkää. Pyydän mieheltä savut. Sen jälkeen olenkin jo niin pihalla, että tipahdan Sentencedin keikkabussin oleskelutilaan ja missaan sekä Machine Headin ja Type O Negativen keikat.
Kirjoitan niistä myöhemmin jotain ympäripyöreätä keikkaraporttiini kuulopuheiden perusteella. Mitäköhän siihen sätkään oli laitettu?
- Jätkä on kussut housuun, Ville Laihiala räkättää ja osoittaa minua sormella, kun herään alakerran istumaosastossa.
Totta, etumuksessani on valtaisa märkä läntti. Haistelen etumustani. Haisee ihan Fantalta.
Olen siis kussut Fantaa.
Keltaista sekin.
Suuntaan läheiseen bajamajaan purkamaan paineita sekä pahaa oloani. 60 000 hengen festivaalialue on täysin autio. Yöllä on satanut. Maasto on mutavelliä.
Tai sitten virtsarakkoni on aiheuttanut tämänkin.
Mutta mikäs tämä on?
Polvistun bajamajan lattialle poimimaan siellä lilluvan paperimytyn.
Halleluja!
Onko tämä taivas?
Voiko tämä olla totta?
Voi.
Poimimani lippunivaska osoittautuu 50 kaljalipukkeeksi, jotka joku on epähuomiossa tiputtanut saniteettikopin jalkatilaan eikä ole vaivautunut poimimaan sitä ylös!
Minä vaivaudun.
Kun portit aukeavat viimeisenä keikkapäivänä, olen paikalla.
Päätän leikkiä tyhmää.
- Hei, tarjoilija, anteeksi, mutta minulla kävi hirveän huono tuuri äsken, kun tiputin äsken nämä liput tuohon lammikkoon. Te ette varmaankaan hyväksy näitä enää?
- Ilman muuta hyväksymme, voi sinua raukkaa, ota olut.
Bingo! Shaba! Käpäytys!
On lottovoitto syntyä tyhmäksi suomalaiseksi turistiksi.
Tai no, teenhän minä toki tuolla työtäkin: noin kymmenkunta haastattelua Rumbaan ja Suomi Finland Perkeleeseen.
Silloin ei tarvinnut tehdä muuta kuin nykäistä artistia hihasta ja homma hoitui.
Kuten sen kuuluu ollakin.
Nykyään välissä ovat kaikenmaailman turvenuijat hankaloittamassa töitä.
Ei ihme, jos alalla menee heikosti.
Toisin on Dynamossa 1997.
Minulla on taskussa 49 kaljalipuketta ja kädessä kylmä huurteinen. Kumoan sen yhdellä kulauksella huiviin. Se onnistuu helposti, sillä anniskeltavat oluet ovat 0,25 litran liruja. Lentävät hollannittaret tarjoilevatkin niitä pahvisiin 6-packeihin, joita on helppo kanniskella ja heitellä huikalla huiviin odottaessaan Kornin ja Marilyn Mansonin keikkoja.
Vaan oih ja voih, kuinka tylsä Korn on.
Jonathan Davisilla on Adidaksen verkkarit, joissa hän laulaa "all day I dream about sex". Basisti Fieldy pomputtaa shortseissaan ja hihapaidassaan viisikielistä bassoaan.
Tylsää.
Tämänkö pitäisi muka olla metalliskenen kovin juttu tällä hetkellä?
Ei puhettakaan - kyllä suomalaiset bändit vetävät pidemmän korren. Hilatkaa paskanne takaisin Jenkkeihin, Europeans do it better!
Saatana!
Suomi Finland Perkele!
Päätän palata takaisin backstagen baarin eliksiirien pariin. Matkalla selitän muutamille Marilyn Mansonia odottaville goottipimuille olevani Suomen Marilyn Manson.
Sen jälkeen ehdottelen sopimattomia.
Onhan se nyt helvetisti hauskempaa kuin Kornin keikan katsominen.

Hollannin Dynamo oli melkoinen hevitaivas karujen suomifestareiden rinnalla.

Limp Bizkitinkin mielestä homma oli mennyt liian vakavaksi. Nämä räväkät riiviöt halusivat tuoda 1980-luvun glam metallin hauskuuden takaisin metalliympyröihin. Nyt on bileet, kaikki sileeks!
Kaikki pantiin sileeksi heinäkuussa 1999 Romessa, New Yorkin osavaltiossa järjestetyissä Woodstock '99-festareilla, jonne saapui noin 200 000 henkeä bailaamaan ankarasti ja pitämään hauskaa.
Durstin saadessa dokumentissa puheenvuoron, on yleisömäärä kasvanut jo 400 000 henkeen.
- Tämä on meidän paras keikka kautta aikojen, ehdottomasti, Durst tuumii surffatessaan yleisössä vanerinpalan päällä. Vittu mikä meno, huhhuh!
Keikan jälkeen poliisilla on asiaa Durstille.
- Fred, taisit aloittaa mellakan.
Woodstock '99 päättyy tuhopolttoon.
Syntipukiksi on valittu Fred Durst.
- Durst pilasi kaiken meiltä muilta, tuomitsee Kornin Jonathan Davis.
Yhyy yhyy.
Mutta koirat haukkuu kun karavaani kulkee: kesäkuussa 1999 julkaistu Limp Bizkitin kakkosalbumi Significant Other myy kotimaassa yli 7 miljoonaa ja vuotta myöhemmin ilmestyvä Chocolate Starfish and the Hot Dog Flavored Water sekin päälle 6 miljoonaa.
- Musabisnes teki parhaat myyntilukunsa tuolloin, muistuttaa The Roxy-yökerhon omistaja Nick Adler.
Vuotta myöhemmin kitaristi Wes Borland on saanut tarpeekseen ja ottaa eron yhtyeestä. Syyskuussa 2003 ilmestyvä uudella kitaristilla tehty Results May Vary myy enää miljoonan. Tämän koommin Limb Bizkit ei enää listakärkeä hätyyttele.
Yhyy yhyy.
Nu metal on kuollut.

Limp Bizkitin keikka Woodstock'99-festareilla johti kaaokseen.

- Meihin liitettiin nu metal-leima, vaikka emme olleet sitä. Meillä ei ollut räppiä tai DJ:tä, parahtaa vuonna 2000 debyyttialbuminsa The Sicknessin julkaissut Disturbedin solisti David Draiman.
- Nu metalista muodostui myrkytetty termi, toteaa toimittaja Jon Wiederhorn.
Nu metallin manttelinperijäksi Dunn maalaa kalifornialaisen Linkin Parkin, mutta ei mainitse sanallakaan samasta suunnasta ponnistavaa System Of A Downia, jonka syyskuussa 2001 julkaistu kakkosalbumi Toxicity on myynyt maailmanlaajuisesti yli 12 miljoonaa levyä. Mitäköhän armenialaiset sukujuuret omaavat SOAD:in jäsenet tuumivat SOD:in mielipiteistä?
"Fuck the middle east, there's too many problems. They just get in the way, we sure could live without them. They hijack our planes, they raise our oil prices. We'll kill them all and have a ball, and end their fuckin' crisis." - S.O.D.: Fuck The Middle East (1985)
- SOD:n tekstit eivät olleet koskaan tarkoitettu vakavasti otettaviksi, ne olivat tarkoitettu vaan ärsyttämään jengiä, selitti yhtyeen basisti Dan Lilker vuonna 2001.
Eli perusamerikkalaista huumoria.
Jakson lopussa Dunn palaa takaisin sinne, mistä jakso käynnistyikin, eli Linkin Parkin keikkajonoon New Yorkiin, SOD:in, Anthraxin, Public Enemyn ja Beastie Boysin kotikaupunkiin.
- Linkin Parkin nosti huipulle rapin ja melodioiden yhdistelmä, tuumii Kornin Jonathan Davis.
Selvä, vaan onko Linkin Park enää siellä?
Näköjään tämäkin kombinaatio alkaa olla aikaansa elänyt, kun katselee Wikipediasta yhtyeen kotimaan myyntilukuja, jotka ovat levy levyltä puolittuneet.
Kun Hybrid Theory möi Jenkeissä yli 10 miljoonaa, on tämän vuoden kesäkuussa ilmestynyt Living Things löytänyt tiensä enää puoleen miljoonaan kotiin.
Yhyy yhyy.
Onko minkä tahansa metalligenren kuolemassa loppujen lopuksi vain kyse siitä, että alkuaikoinaan innovatiivinen tyylisuunta alkaa aina jossakin vaiheessa tuottaa suurimmaksi osaksi geneeristä tauhkaa - eli yllätyksettömiä, ennalta-arvattavia ja latteita lauluja sekä levyjä?
Ei ihme, jos mielenkiinto lopahtaa.

Päijät-Hämeessä, 23. marraskuuta 2012,

Nalle Österman