Hay Day – Hei Apua!

Se alkoi viattomasti asentaessani sovellusta tabletille tyttäreni pyynnöstä. Siinä sitä sitten vanhemman roolissa tutkailtiin, että mikäs juttu tämä nyt on – onko turvallista, eihän tarvitse kirjautua Facebookkiin tai vinguttaa luottokorttia? Ei, kyseessä on Supercellin turvalliselta tuntuva maatilapelisovellus Hay Day. Kivaa tekemistä lapsille esimerkiksi automatkoilla, ajattelin ja aloin auttaa tytärtäni alkuun pelissä. 

Kolme tuntia myöhemmin olin asentanut kyseisen sovelluksen kaikille mahdollisille älylaitteille, joita kotoamme löytyy. Pelasin raivokkaasti tabletilla ja älypuhelimella yhtä aikaa, vuorotellen - lapset passitin ajoissa nukkumaan. Olen asettanut heille peliaikaan rajoituksia; minulle noita rajoituksia ei ole asettanut kukaan. Pelasin edelleen kellon näyttäessä 01.30 yöllä. Puolisoni murahti unensa keskeltä, että mitä täällä tapahtuu, vieläkö sä pelaat… 

Hay Dayn periaatteena on, että kasvatat maatilallasi maatilan tuotteita kuten viljaa ja eläimiä. Myydessäsi tilan tuotteita saat Hay Day -kolikoita. Mitä enemmän myyt, sitä korkeammalle tasolle kipuat pelissä. Kapitalismin perusajatus - sama ajatus, joka aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita todellisessa elämässä. Koukuttavan pelistä tekee, ettei se lopu koskaan. Ei konkursseja, vaan pelkkää noususuhdannetta. 

Okei, tunnustan: Minua ei haittaa vaikka myöhästyn junasta; voinhan mennä hitaammalla, ehtiipähän pelata hippusen enemmän. Jussi-gaalan aikaan pelasin maanisesti väittäen muille katsovani gaalaa – shh, ei saa häiritä! Mieheni kiteytti tunteensa tekstiviestiin: ”Prkleen Hay Day!” Vastasin: "Rakas, sain juuri ostettua maatilaani laiturin!" Mitä, mitä, mitä minulle on tapahtumassa?

Koskaan ennen minulle ei ole tapahtunut mitään tällaista. En innostunut vihaisista linnuista tai karkkisaagoista. Pitäisikö tästä päätellä, että olen tukahduttanut sisäisen farmarini kaikki nämä vuodet?

Lohduttava ajatus on, etten ole yksin. Eilen junassa istui kaksi muutakin Hay Day -peluria. Tunsin syvää sielun sympatiaa, hienoista yhdistävää uhriintumista kuten tupakoitsijat – minkä me tälle voimme? Porsaita äidin oomme kaikki! (Myin muuten juuri pekonia kolmesadalla Hay Day -kolikolla.)

Pohtiessani ystäville ja tuttaville älytöntä riippuvuuttani, josta minun kaiken hyvän nimessä tulisi pyrkiä eroon, (mutta en halua), minulle on kerrottu monenlaisista riippuvaisuuksista liittyen älypuhelimiin ja tabletteihin. Ystäväni on koukussa tv- ja elokuvapalveluihin, toinen twiittaa kaiken vapaa-aikansa ja kolmas seuraa maanisesti instagramin sisustusposteja. Harvoin näihin viattomiin riippuvuuksiin liittyy rahankäyttöä, mutta tietoyhteiskunnassamme jokin on vielä rahaakin arvokkaampi – aika. Ja aikaa verkossa riippumiseen saa kulumaan tuskaisen paljon. 

Kai Ekholmin ja Jussi T. Kosken Pysähtymiskirja Paremman etsijälle herättelee huomaamaan, ettei elämä ole verkossa, vaan tässä hetkessä, konkretiassa ja kohtaamisissa. Kirja sanoo: ”Perusongelma on, ettei ihmiselämää voi palauttaa biteiksi. Ihminen ei ole facebook-profiili, kotisivu tai tuhat verkkoystävää. Ihmisyyteen kuuluu humanistinen visio.” Ihmiselämä ei siis olekaan se virtuaalinen maatila, joka odottaa minua sormenpään kosketuksen päässä? No ei tietenkään, ajattelin, mutta pelasin samalla. Auts. Osui ja upposi. 

Uskon, että verkon kohtuukäyttö, joka välillä pullistelee äkkinäisen innostuksen (jota riippuvuudeksikin kutsutaan) vallassa, ei jätä kenenkään elämää elämättä. Ehkä kannattaa Ekholmin ja Kosken innoittamana miettiä, kuinka monta tuntia verkon imuun päivästään antaa? Entä elämästään? Voi myös pohtia, onko totaalinen verkosta kieltäytyminen enää elämää? Ehkä tulevaisuus on jaettu virtuaalinen muisto? Määrittelemmekö joskus läsnäolon - sen, missä elämän pitäisi tapahtua - toisin? Virtuaalihali ei silti voita oikeaa.

Luotan Hay Day-koukussani vanhaan sanontaan aika aikaa kutakin. Tiedän maanisen innostukseni häviävän lopulliseen kyllästymisen tunteeseen. Sitten joskus. 

Peliriippuvuudestani saa päätellä, että olen henkisesti epätasapainossa ja lopullisesti koukussa älypuhelimeeni. Voi tuomita tai epäillä, että elän seksin tai rakkauden puutteessa,  elämässäni ei ole sisältöä ja tietenkin, että olen huono peluriäiti. 

Henkilökohtaisesti päädyn seuraavanlaiseen johtopäätökseen: Hui hai ja ihanaa, että tässä elämässä on asioita, joista voi innostua. Vaikka ne olisivat hölmöjä, ohimeneviä tai naurettavia. Riippuvuuteni voisi olla myös hengenvaarallinen. 

Niin, ja olen minä riippuvainen sitruuna-inkivääriteestäkin, mutta jostain syystä siitä on vaikeampi kirjoittaa.

Lue myös:
Pou muutti meille
Kilpavarustelua vai lapsen tarve?
Äiti yrittää olla hetken yksin