Hulluna riisikakkuihin, eli erään riippuvuuden synty ja tuho

Törmäsin niihin ensimmäistä kertaa, kun lapseni opetteli syömään kiinteää ruokaa. Alkuun suhtauduin niihin vain kätevinä vauvan vaimentajina, joita oli helppo napata mukaan vaativille reissuille, kuten vaatekauppaan tai bussimatkalle. Niitä kun sai suolattomina ja luomuina, siis lapsellekin sopivina. Huomasin kyllä heti kättelyssä, että mukava niitä oli itsekin nälkäänsä silloin tällöin ratustella.

Ja mitä ihania kaikkia eri laatuja niitä olikaan! Maistelimme ohuita, neliön muotoisia, suorakaiteen muotoisia, pyöreitä ja paksuja, maissillisia ja suklaakuorrutteisia. Eniten kuitenkin napsahdin koukkuun niihin ekologisiin ja maustamattomiin, joissa oli kuitenkin hienoinen suolainen makuaavistus. Mutta kuten useat muutkin riippuvuudet, alkoi tämäkin aluksi niin viattomalta tuntuva harrastus vaatia yhä enemmän huomiota.

Aloin pakata riisikakkuja lapselleni retkievääksi päivittäin. Sijoittelin niitä hoitolaukkuun, käsilaukkuun ja lastenrattaiden verkkokassiin. Sieltä niitä sitten oli kätevä napata tarvittaessa. Lapsi rouskutteli yhtä tyytyväisenä, ja minä napsin niitä siinä sivussa. Kakkuja alkoi kulua yhä kiihtyvään tahtiin. Paketin aukaistuani annoin yhden puolikkaan lapselle ja söin itse loput. Yhden kerrallaan, sitten koko paketin. Jos paketteja sattui olemaan kaksi, niin sitten vedin molemmat.

Tiedättekö (tietenkin tiedätte jos olette ikinä niitä maistaneet) miten ihanan mureita ja rouheita ne ovat? Varsinkin ne paksummat pyöreät. Hetken rouskuttelun jälkeen ne sulavat suuhun ja sitten vain uusi perään. Ja niiden tekstuuri, suorastaan täydellinen ilmavuus ja rapeus! Ja keveys!

Jos en ollut syönyt yhtään kakkusta koko päivänä, huomasin että hermoni olivat kireällä ja kaikkeen oli vähän vaikea keskittyä. Ihan kuin edellisessä elämässäni, jolloin olin vuosia riippuvainen tupakasta. Sama tuttu tunne, sama ketutus. Siihen ei auttanut silloinkaan muu kuin pikainen kauppareissu ja uusi ihana piukea aukaisematon paketti. Punainen pieni repäisynauha, ja aah, hermot saivat taas levon.

Tajusin etteivät syömäni riisikakkuvuoret eivät olleet mitenkään kohtuuden rajoissa. Joskus puolikkaan paketin jälkeen alkoi yököttää, ja heitin sen roskiin. Ajattelin, että ei enää yhtään kakkua, enää ikinä... Kerran onnistuin vetämään överit ja oksensin.

Huomasin haaveilevani, että jos voisin elää pelkästään riisikakuilla, niin eläisin oikein mielelläni. Laskeskelin, että jos päivittäinen energiantarpeeni olisi 2000 kaloria, saisin syödä päivässä reilut viisi pakettia riisikakkuja. Ihanan paljon. Ennätykseni oli yksi iso 130 gramman paketti puolentoista kilometrin kävelymatkan aikana. Toisaalta nopeus oli myös valttia. Ei ehtinyt ajatella ajatusta loppuun, että tässä ollaan taas repsahdettu. Joskus huomasin aamulla ensiksi miettiväni, onkohan kaappiin tai laukkuun unohtunut mahdollisesti riisikakkuja. Tajusin, että todellakin, olen koukussa. Aika säälittävää vai mitä?

Alkoi piilottelu. En halunnut näyttää kenellekään, kuinka paljon niitä vedin. Googletin sanat "riippuvainen riisikakuista" ja huomasin etten ollut yksin. Kakkuja vedettiin kaksin käsin siellä ja täällä ja kuulemma tuollakin. Ja aivan samalla tutulla kaavalla. Keskustelupalstoilta löytyi huolta siitä, että kuinka paljon niitä oli terveellistä syödä. Me riisikakkuhörhöt saimme palautetta, miten naurettavaa touhua tämä oli ja ettei kai kukaan oikeasti voinut edes pitää niistä, ne kun maistuvat ihan pahvilta. Epäiltiin myös ettei riisikakkuihin voi kehittyä riippuvuutta, niissä kun ei ole mitään mihin jäädä koukkuun.

Tavasta olisi päästävä eroon. Siispä aloitin lakon. Ei yhtään riisikakkupakettia viikkoon. Ensimmäiset kolme päivää menivätkin aika hyvin, sitten aloin miettiä että mitä minä tässä oikein itseäni kiusaan, kun eihän niistä (ehkä) mitään haittaakaan ole. Onhan sitä pahempiakin riippuvuuksia ja pitäähän sitä jokaisella joku pahe olla. No seuraavalla kauppareissulla heitin taas puolihuolimattomasti paketillisen luomusuolattomia ostoskärryyn. Ja vedin sen taas kerralla naamariin.

Olen kamppaillut  riisikakkugaten kanssa nyt jo jonkin aikaa. Vauvastani on kasvanut taapero, joka syö ehkä kaksi riisikakkupalasta viikossa. Mutta miten minulle käy? Kuljen nokka pystyssä hyllyn ohi ja joskus pääsenkin kaupasta ulos ilman riisikakkuja. Huomaan kyllä ajattelevani niitä paljon ja lämmöllä.

Mutta alan jo olla hieman paheeni niskan päällä. En syö niitä läheskään joka päivä, ehkä noin joka toisena. Avukseni on tullut myös tietoisuus siitä, että riisinviljely kuormittaa ilmastoa ja sitä taakkaa en kontolleni halua. Ehkäpä alankin seuraavaksi järsiä jotain ympäristöystävällistä, kuten kotimaisia luomuporkkanoita. Tai jotain. Joku pahehan täytyy aina olla.
 

PS Kuuntele lisää aiheesta Tiedeykkösessä kohdasta 02:34 alkaen. Pakko saada - addiktoitunut yhteiskunta -kirjan kirjoittanut Janne Viljamaa vastaa toimittajan kysymykseen, millainen ihminen jää koukkuun - esimerkiksi riisikakkuihin.