Lähimuoti – kaikin tavoin katseen kestävää muotia?

Lähiruoka on terminä helppo ymmärtää: porkkanoita ja kaaleja meillä kasvaa omasta takaa, ja lähiseudun ruokatuotannolla on ainakin periaatteessa mahdollisuus pysytellä hengissä. Vaateteollisuudella sen sijaan on kinkkisempi tilanne, puuvilla kun ei leveysasteillamme menesty. Niinpä meille tarjotaankin pääasiassa vaateparsia, joiden alkuperä ja tuotantoprosessi ovat hämärän peitossa, ja yleensä jossakin hyvin kaukana. Miltä kuulostaisi lähimuoti?

Läpinäkyvää & läheltä

Lähimuoti-termi on alkanut esiintyä aika ajoin esimerkiksi naistenlehdissä ja ekologista vaatetuotantoa käsittelevissä blogeissa, mutta se ei ole vielä vakiinnuttanut asemaansa. Mitä sillä voitaisiin tarkoittaa?

- Itse ymmärtäisin termin niin, että sillä tarkoitetaan lähellä suunniteltua ja lähellä mahdollisimman pitkälti valmistettua muotia. Valmistusprosessin tulisi olla läpinäkyvä ja huomioida kaikella tavalla kestävyys: taloudellinen, paikallinen kestävyys, ekologinen ja sosiaalinenkin kestävyys, lähimuodin sisältöä pohtii design-konseptimyymälä Palonin omistaja Minna Särelä.

Helsingin Kampissa sijaitsevassa Palonissa on edustettuna 80 indiesuunnittelijan pitkälti itse tekemiä vaatteita, asusteita ja muita tuotteita, joita yhdistää ekologinen ja eettinen tuotantotapa. Särelä avasi liikkeen keväällä 2011 ja uskoo vastuullisen muodin tulevaisuuteen.

Välty viherpesulta – mitä lähimuoti ei ole?

Monet vaatealan toimijat ovat heränneet hyödyntämään kuluttajien herännyttä ympäristötietoisuutta ja shoppailun aiheuttamia syyllisyydentuntoja – mutta kaikkien aikeet eivät ole vilpittömät. Ekologisuuden nimissä markkinoidaan toimia, jotka paljastuvat tarkemmassa katsannossa viherpesuksi ja imagotempuiksi.

- Jos tuotteella on suomalainen suunnittelija ja se on suomalainen brändi, mutta valmistustavasta tai syntyhistoriasta ei kerrota kuluttajalle mitään, sanoisin, ettei voida enää puhua lähimuodista, rajaa Minna Särelä.

Materiaali – meiltä vai muualta?

Koska lähimuodille ei ole tarkkoja määreitä, voidaan pohtia, vaadittaisiinko sen nimissä tuotteelta tiukasti sataprosenttista kotimaisuutta alusta alkaen. IImastomme luomat rajoitukset raaka-aineiden kasvattamiselle ovat selviö.

- Kokonaan kotimaisiakin materiaaleja löytyy, kuten esimerkiksi villa sekä poronnahka ja -luu, muistuttaa Särelä.

Tulevaisuudessa saatamme nähdä myös kotimaisesta hampusta tai männystä valmistettua kuitua tekstiiliteollisuuden tarpeisiin, bambun tapaan. Särelän mukaan lähimuoti voisi terminä olla kuitenkin monikäyttöisempi, jos sitä laajennetaan niin, että mukaan hyväksytään muualla valmistetut kierrätetyt sekä ylijäämämateriaalit ja tuotannossa pidetään kiinni ekologisuudesta ja läpinäkyvyydestä.

- Tämän suomalaisen suunnittelijan pinkin kaulavaatteen, jonka materiaali on t-paitatrikoon hulpioreunaa eli tekstiiliteollisuuden ylijäämää, laskisin lähimuodiksi, vaikka puuvillan alkuperästä ei ole tarkkaa tietoa, hän havainnollistaa.

Minna Kaartinen valmistaa Vietto-merkin vaatteet ja asusteet kierrätysmateriaalista ja pitkälti itse; alusta loppuun Helsingin lähiseudulla. Ekologisuuden aste on korkea; kuljetuksetkin hoidetaan pääasiassa joukkoliikennettä käyttäen.

Valmistus – kuinka lähellä on tarpeeksi lähellä?

Pitäisikö lähimuotituotteet valmistaa alusta loppuun Suomessa? Tähänkään ei ole yhtä selkeää vastausta. Suuri osa taustahaastatelluista muotialan asiantuntijoista, kuten vaatesuunnittelun opettajat, yrittäjät ja bloggaajat, vaatisivat lähimuodin nimissä tiukasti kotimaista tai jopa lähiseutuun rajautuvaa valmistusprosessia.

Toiset näkevät tässäkin harmaan sävyjä: pienet suomalaismerkit kun teettävät usein osan työstä Virossa, joka tekstiiliteollisuuden globaalissa mittakaavassa on vielä varsin lähellä Suomea.

Myös tuotanto-olosuhteet ovat helpommin valvottavissa kuin esimerkiksi Aasiassa. Monet lähimuodin piiriin itsensä laskevat indiesuunnittelijat pitävät täyttä kotimaisuutta kuitenkin toimintansa kulmakivenä – ja myös markkinointietuna.

Muotia läheltä = härmämuotia?

Mutta miten muodin kaltaiseen globaaliin ilmiöön sopii paikallisuus? Tyrkytetäänkö meille sisäsiittoista designia, Suomi-verkkareita ja tuohivirsuja? Tässä Särelä vertaa lähimuotia sen rinnakkaiskäsitteeseen: ei lähiruoankaan nimissä tarjota pelkkiä karjalanpiirakoita.

- Se, että vaate tuotetaan paikallisesti ja ekologisesti ei  tarkoita, etteikö se voisi olla visuaalisesti kiinnostava, myös kansainvälisellä tasolla.

Särelä näkee pienten vaatemerkkien joukossa edelläkävijöitä.

- Itsenäiset suunnittelijat voivat haastaa perinteistä käsitystä muodista, esimerkiksi sen kiivaasta syklistä, hän tähdentää

- Monet ympäristötietoiset suunnittelijat pyrkivät kestävyyteen myös tuotteen ulkonäössä. Samoja malleja pidetään tuotannossa usean vuoden ajan, niitä uusitaan vähitellen, ja tuotteet voivat olla monikäyttöisiä.

Elitismiä vai etiikkaa?

Palonin kaltaisia pieniin vaate- ja asustemerkkeihin erikoistuneita liikkeitä on alkanut ilmaantua viime vuosina suomalaiseen katukuvaan. Valttikortteina suuria ketjuja vastaan pidetään persoonallisuutta, laatua ja ideologisia seikkoja – hinnan sijaan.

Herääkin kysymys, onko lähimuodissa kyse elitistisestä puuhastelusta – onko lähimuoti kallista? Minna Särelä punnitsee sanansa tarkoin.

- Voisin esittää vastakysymyksen: olemmeko me tottuneet saamaan viime vuosina vaatteita liiankin halvalla? Jos paidan loppuhinta kaupan hyllyllä on kymmenen euroa, voidaan perustellusti miettiä, onko valmistusprosessissa varmasti pystytty kohtelemaan kaikkia ihmisiä oikein.

Särelä kannustaa tutustumaan tuotteiden syntyhistoriaan. Silloin paikallisesti tuotettujen, eettisten ja ekologisten tuotteiden hinta aukeaa paremmin.

Lisää lähimuodista:

Taito-lehti: Lähimuodin teemanumero 4/2011.

Kuuntele YLE Puheen juttu: Käsitöillä elämänhallintaa

Kurkkaa esimerkkiä lähimuodista: Pogostick Failure tulee Savosta