Äidin masennus ei vaurioita lasta pysyvästi

Äitiys ei tarvitse naamiota. Kuva: Satu Pirinen

Uuvuin odottaessani toista lastani ja sen seurauksena masennuin melko syvästi. Sain apua neuvolan kautta ja oloni parani keskustelemalla ammatti-ihmisen kanssa. Minua kuitenkin harmittaa kovasti miten olotilani tai poissaoleva läsnäoloni, hermojen pettämiset ja vaihtelevat tunnepurkaukset ovat vaikuttaneet lapsiini. Miten masentunut äiti voi parhaiten huomioida lastaan? Mitä hoitoa tai apua suosittelet ensisijaisesti?

 

Masennus raskauden tai pikkulapsen vanhemmuuden aikana on yleistä. Pelkästään synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastuu joka kymmenes nainen. Usein me äidit vielä yritämme viimeiseen asti pitää yllä pärjäävää ulkokuorta!

Vanhemman masennus vaikuttaa lapseen silloin, jos vanhempi ei kykene vastaamaan lapsen viesteihin riittävän nopeasti ja riittävän oikealla vastauksella. Masentunut on ajatuksiinsa vaipunut, ärtyvä, ja kasvot ovat ilmeettömät. Nämä tekijät voivat huonontaa varhaista vuorovaikutusta lapsen kanssa ja siten "siirtää" masennusta lapseen.

Äidin masennus ei vaurioita lasta pysyvästi, jos lapsella on tukenaan toinen aikuinen, joka kykenee kantamaan lapsesta tunnevastuuta, eli vastaamaan lapsen aloitteisiin ja hoivaamaan häntä äidin kerätessä voimia. Useilla lapsilla on myös isä, toinen huoltaja tai hoivaaja, joten hekin mukaan neuvolaan kuulemaan miten auttaa masentunutta puolisoa ja tukea lapsen kehitystä!

Lasta suojaa myös se, jos masentunut vanhempi jaksaa - edes ajoittain - katsoa asioita lapsen näkökulmasta, kuten sinä olet tehnyt kysyessäsi miten lasta voisi parhaiten huomioida. Hienoa! Lasta voi huomioida hymyilemällä, hellimällä, suostumalla lapsen aloitteisiin ja pyytämällä anteeksi. Ihan pienellekin vauvalle kannattaa kertoa, että äiti on ollut masentunut, ja siksi suuttunut helposti, eikä se ole lapsen vika.

Masennuksen hoito voi olla keskusteluapua, lääkitystä, vuorovaikutushoitoa lapsen kanssa, vanhemman omaa pitkä-aikaista terapiaa, joskus osastohoitoakin - jokaisen vanhemman kohdalla hoitoarvio täytyy tehdä yksilöllisesti. Vauvan tai pienen lapsen vanhemmalle suosittelen aina hoitoa, jossa huomioidaan myös lapsen kehitys; kuten sinullakin, useimmilla masentuneilla vanhemmilla on syyllisyydentunteita siitä, miten lapsi on kärsinyt masennusaikana.

Lapsi kyllä toipuu kun vuorovaikutus vanhemman kanssa palaa normaaliksi. Ei kannata jäädä kiinni liikaan syyllisyyteen! Lapsi ei kaipaa täydellistä vanhempaa, vaan vanhempaa joka on riittävän hyvä -  ja siihen mahtuu myös huonoja kausia.

Ja huomio me kaikki vanhemmat hiekkalaatikon reunalla; ollaan toisillemme tukena! Ollaan hyväksyviä, myötäeläviä ja jutellaan kaikesta. Myös niistä vaikeista päivistä.

 

Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienen lapsen äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana ja Yle TV2 Poinzi-lastenohjelman neuvonantajana.

 

Lisää aiheesta:

Kirjailija Laura Honkasalo kertoo synnytyksen jälkeisestä masennuksesta TV2 Punaisessa langassa.

kommentit

Hyvä että äidin masennuksesta puhutaan. Sitä on vaikea myöntää, edes ystäville.

La, 2009-01-10 16:04

Hyvä vastauspalvelu ja psykiatri. Kysymyksiä varmasti riittää!

Ma, 2009-01-12 17:41

Tämä on harvinaisen lempeä, kannustava, ja syylisyyttä vähentävä kannanotto yleiseen ongelmaan. Inspiroi sekä oman syylisyydentunteiden kanssa kampailemiseen että muiden vanhempien tukemiseen. Mahtavaa!

To, 2009-06-04 22:22

Masentuneen äidin masentuneena lapsena en oikein ymmärrä tätä masentuneen äidin ylenpalttista ymmärtämistä. Minulla oli vain äitini, ei ketään muuta aikuista. Olen tuntenut olevani ei-toivottu (vaikka olinkin), olen kokenut oloni täydellisen mitätöidyksi. Kolmekymppisenäkin tunnen ainoastaa velvollisuutta olla olemassa äitiäni ilahduttaakseni. Äidillä ei ole muuta kuin minut eikä itselläni ole edelleenkään ketään. Älkää tosiaan oikeasti masentuneet ihmiset tehkö lapsia omaa oloanne kohentaaksenne! Oma olonne ehkä kohentuu mutta paha olonne jatkaa elämäänsä lapsessanne.

To, 2009-08-20 22:23

voin sanoa itse samaa, itselläni oli kyllä myös isä, joka ei ollut sen parempi kuin äiti, oikeastaan pahempi. nykyään äiti vain säälii itseän, kuten myös isä, ikinä eivät ajatelleet minun kannaltani asiaa, niinkuin aloittaja, joka kysymyksen esitti, sain aina haukut ja jätettiin yksin tai muutoin kohdeltiin huonosti mm. alkoholi vei voiton tai perheen muut lapset. Nyt pitäisi kunnioittaa kun on yleensä "saanut ruoan pöytään", muutahan lapsen hyvinvointiin ei tarvitakaan....
nyt olen läheisriippuvainen, tiedän että on mahdollista eheyttää itsensä, mutta se on äärimmäisen raskasta kun aina saanut ymmärtää olevansa huono ja ei-toivottu ja tämän vuoksi myös hyväksikäytetty joka myös minun syyni. on raskasta nyt parisuhteessa, toinen osapuoli ei ymmärrä suruani, en kyllä juurikaan vaadi häneltä mitään vaan enemmänkin miellytän häntä joka asiassa ettei vain jättäisi minua. Välillä masentaa pahasti mutta olen yrittänyt olla sälyttämättä sitä hänelle, vaikka tuntuu että itsekin tarvitsisin sitä tukea, jota en koskaan ole saanut enkä ilmeisesti tulekaan saamaan. olin vain nukke, jolle pukea mekko päälle silloin kun huvitti esittää eprhettä ja samassa hylätä aina uudelleen.

>minävain Ma, 2012-03-26 20:06

lisää kommentti

linkit

uusimmat

Muualla Yle.fi:ssä