Lastenpsykiatri Janna Rantala: Minusta tulee isona

Tyttäreni heitti pikkuvauvasta pitäen kaiken, minkä käsiinsä sai. Mukit, lelut, ruuan... Tapa herätti ihmetystä neuvolaa myöden; lapsi oli niin nuori, ettei hänen olisi vielä kuulunut osata heittoliikettä.

Miehestäni viskominen oli ärsyttävää ja tähtäsi vanhempien pinnan testaukseen. Kun tyttö tempaisi lelun käteensä, nousi mieheni kasvoille raivostunut tuijotus. Nyt! Riittää!

Minä taas ajattelin lapseni tutkivan heittelyllään paitsi fysiikan lakeja, myös erossaoloa, torjuntaa, luokse kutsumista. Hän oli nuorin kolmesta, varmasti liian vähälle huomiolle koko perhetilanteemme vuoksi jäänyt lapsi. Kun lapseni viskaisi jotain, kasvoilleni nousi hieman surumielinen, mutta myötäelävä ilme. Voi, voi... äidin vaille jäänyt pikku muru.

Tytön sisaruksista heittoleikki oli hurjan kiva.

Muu lähipiirimme kutsui lastamme "temperamenttiseksi". Heistä tavaroiden viskominen liittyi vahvaan tahtoon, "minulle ei mitä tahansa lelua tarjotakaan" -asenteeseen. Heittoliike sai ihmiset nauramaan yllättyneinä, hieman nolostuneinakin. Mikä likka! Onnea vaan vanhemmille kasvatustehtävässään!

Tytön käytös stressasi meitä. Millainen olisi tulevaisuuteemme näin kipakan likan kanssa? Jos hän nyt jo heittelee tavaroita, mitä onkaan tulossa? Voiko hänelle koskaan antaa saksia käteen? Mitä jos hän heittää kovalla tavaralla toista lasta?

Harkitsin äiti-lapsi-terapiaa. Neuvolassa harkittiin fysioterapiatutkimusta. Mieheni harkitsi autotalliin muuttamista. Tyttäremme ei harkinnut, vaan viskoi.

Vaan kerran päivällispöydässämme istui ystäväperhe. Likka toisti heittoliikkeensä. Ja perheen urheiluhullu isä innostui. - "Onpa urheilullinen! Mikä kaari!" Hän malttoi vaivoin nauttia valkosuklaakakun ennen kuin tälläytyi alle yksivuotiastamme matolle sparraamaan. Saimme treeniohjeita ja suosituksen urheiluharrastuksista, joihin lapsi tulisi viedä viimeistään kaksivuotiaana. Luonnonlahja! Armoitettu heittokäsi!

Hetken näimme itsemme olympiavoittajan vanhempina, hieman noloissa päähineissä taputtamassa kyynelsilmin jättiscreenin lähikuvassa. Uhrauksemme olivat kannattaneet. Haastatteluissa kertoisimme hänen heittäneen ennen kuin osasi puhua. Kaikki näkisivät mistä tyttären kauneus on peritty.

Seuraavan hetken näimme itsemme tekemässä lopulta kannattavia uhrauksia. Treenit, kilpailut, kaiken vapaa-aikamme syövät kuljettamiset ja varainkeruut. Myöhäissyksyiset kentän laidat ja pukuhuoneiden hienhajut. Motivaation keruut, ansaitut voitot, tappioitkut.

Siispä me, aivan liian analyyttinen äiti ja urheilusta viis veisaava isä, emme ottaneet onkeemme ohjeista. Lapsemme ei ole urheilullinen. Hänellä vain on vääristynyt äitisuhde ja kiivas temperamentti.