Mummiksi tuplana, osa 2: Apua, missä manuaali?

09.08.2013Marjo Lundvall
Mummiksi tuplana - apua, missä manuaali? Kuva: Marjo Lundvall, Yle

Kun on tullut äidiksi 30 vuotta sitten, muisti vauvanhoidosta palaa pätkittäin. Pinnistelen, mutta tyttären vauva-ajasta mieleen tulee vain mukavia hetkiä. Iloinen pumpula jokeltelemassa. Onnistuneita kyläreissuja ja kesäisiä vaunulenkkejä luonnon helmassa. Mitä ihmeen valvottuja öitä? Kunnes tajuan: silloinen väsymys on vienyt muistista vatsakipu-korvatulehdus-yleinen tylsistyminen -sessiot. Olihan niitäkin, toki.

Ennen tehtiin... anteeksi!

Olin päättänyt, että en tyttärelle muistele muinaisen 80-luvun asiantuntijoiden vauvanhoito-ohjeita. En tuputa, en arvioi. Tuota pikaa olin omat päätökseni unohtanut.

- Mitä, eikö niille anneta vettä?

- Eikö ne vieläkään nuku ulkona ?

- Ei kai ole liikaa noita härpäkkeitä sängyssä, tulevat levottomiksi?

Tyttären pinna kesti hyvin. Etenkin kun neuvoja tuli myös toisen mummin puolelta, muutamalta kummi-ystäväperhe-naapuri-serkku-työkaveri -ketjulta myös. En yhtään ihmettele, että tyttärellä oli muutaman ensimmäisen kuukauden ajan varsin valikoiva kuulo. – Siinähän höpötätte, tuntui ajattelevan. Ihan oikeassa oli.

Tieto lisää tuskaa... ja tietoa

Vaikka kaksosten vanhemmat ovat visusti pysyneet pois vauvakeskustelupalstoilta, minä sen sijaan kurkistelin milloin mitäkin. Tätä valtavaa tietomäärääni yritin sitten vaivihkaa ujuttaa vanhempien korviin. Kyllä ne heti huomasivat ja hymyilivät ymmärtäväisesti: ai, sitä on pyöritty netissä taas!

Lehtien lukutapani muuttui. Naistenlehdistä bongasin jutut, joissa hymyilevä julkkisäiti julisti vauva kainalossa elon autuutta. Vauva nukkuu hyvin ja ura jatkuu keskeytyksettä. Raskauskilot ovat lähteneet imettämällä ja maitoa on herunut vaikka muille jakaa. Toki tiedän, että julkkisjuttu on ihan oma lajinsa. Vähän sama kuin savolaisten juttuja kuunnellessa: vastuu on kuulijan, tässä tapauksessa lukijan.

Mutta pakko myöntää: netin ja lehtien avulla päivitin itseäni vauva-asioissa ihan kummasti. Aloin pikku hiljaa muistaa, mitä pitää muistaa. Teoriassa.Osaako toi mummi mitään? Kuva: Marjo Lundvall

Vihdoinkin kolmisin

Koitti sekin päivä, kun tuplat uskaliaasti jätettiin hoiviini. Vanhemmat laittoivat parempaa päälle ja lähtivät ystävän syntymäpäiville. Auto pörähti jo pihasta kun tajusin: ne eivät jättäneet manuaalia! Nehän luulevat, että minä osaan jo!

Kuulun tunnollisten suorittajamuurahaisten heimoon. Olen myös auktoriteettiuskoinen ja rutiinien kannattaja. Mikään ei ole niin mainio keksintö kuin ohjekirja. Nyt kaksi nippa nappa kolmekuista pakkausta toljotti minua pyöreillä silmillään. Minusta katseessa oli hieman epäilystä, mahtaako tuolta irrota ruoka ja vaipat? Miten on viihdyttämisen laita?

Onneksi vauvat ovat suvaitsevia. Toinen pötkötti keskellä vanhempien sänkyä kun vaihdoin toisen vaippaa. En siis jättänyt lasta sängyn REUNALLE, putoamaan. En myöskään kääntänyt selkääni hoitopöydän äärellä, kumpikaan ei muksahtanut lattialle. Maitovellit pystyin ujuttamaan sopivasti peräkanaa, toinen perehtyi taulun kuvioihin sillä välin kun toinen söi. Ja sitten hölistiin, kaikki kolme yhdessä. Höpötin, pusutin, lepertelin, lässytin. Täysin rinnoin kun ei ollut kuulijoita, paitsi perheen koirat, jotka vetivät torkkuvilttiä päällensä. Vanhemmilta tuli illan aikana vain kaksi tekstiviestiä: ensimmäisessä varmisteltiin oliko kaikki ok, ja toisessa tiedotettiin, että kohta tullaan.

Sen verran sekosin, että en tajunnut laittaa kaksikkoa yöunille. Kukkuivat kanssani sohvalla kun vanhemmat palasivat. Järkyttävän myöhään tulivat, olisiko kello ollut jo yli kahdeksan. Pyjamaan tuplat olisi voinut jo pujottaa jo tuntia aiemmin ja laittaa pinnasänkyyn.

Mutta kun ei ollut sitä manuaalia...

Aikaisemmin julkaistu: Mummiksi tuplana, osa 1: Tutustuminen

kommentit

Ihana, hauska kirjoitus,
tuli ihan hinku mummiksi, mutta saan vielä odottaa....

>Wannabe mummi – Pe, 2013-08-09 09:25

Tavallaan ihan kivasti kirjoitettu, on hienoa että elämässä onnen aiheita. Mutta jokin siinä mummiuden huumassa haraa vastaan. Sisältyykö mummiksi tulemiseen tai haluamiseen ajatus, että elämä on mennyt niin kuin pitää, siis että lapsenlapsi on ikään kuin palkinto tai merkki oikein eletystä elämästä? Millaisia ajatuksia liittyisi siihen tilanteeseen, että tytär tai poika ei haluaisikaan lapsia vaikka voisi niitä "tehdä", tai sanotaan nyt yrittää? Tulisiko tyttäreen tai poikaan kohdistettua kenties arvostelua, painostusta tai muita kielteisiä asenteita? Tuottaako lastenlasten puute surua siitä, että jokin on "pielessä" omassa elämässä? Onko siis elämän lahja lunastettava tekemällä lisää lapsia? Onko elämän lahja koskaan pyyteetön?

Ja toisaalta, miksi lapsenlapsen hoitoon tekee niin kovasti mieli osallistua? Eikö lapsen läsnäolo ole jo riittävä ilo, miksi vanhempia pitää pommittaa mielipiteillä? Olen itse seurannut perhettä, jossa isovanhemmat osallistuvat lastenlasten arkeen päivittäin ja ovat käytännössä tasaveroisia kasvattajia vanhempien rinnalla. Nimikin mietitään nähtävästi yhdessä. Eivätkö nykyajan isovanhemmat anna omien lastensa itsenäistyä ja kasvaa täysipainoisiksi vastuunkantajiksi? Miksi on niin vaikeaa vetäytyä taka-alalle ja antaa neuvoja vain pyydettäessä?

>Pohdiskelija-Fiona – La, 2013-08-10 18:16

Kiitos Pohdiskeleva-Fiona kirjoituksestasi. :)
Vähän mietin, että miksi sitä muiden täytyy mennä johonkin anteeksiminäolen olemassarooliin, jos jostakusta tulee äiti. En olemassaoloani tai neuvojani tai mielipiteitäni rupea pyytelemään anteeksi. Anteeksi vain :).

>Minja – Su, 2013-08-11 15:02

Tuskinpa kukaan odottaakaan muilta marttyyrimaista anteeksiminäolenolemassa-roolia, vaan on olemassa harmaan sävyjä mustan ja valkoisen välillä. Välit voivat olla oikein läheiset, vaikka neuvojaan vähän säästelisikin eikä lausu ääneen kaikkia mielipiteitä.

Jokainen vanhempi varmasti arvostaa sitä, että tietää avun ja neuvojen olevan saatavilla silloin, kun niitä tarvitsee ja pyytää. Luultavasti kuitenkin useimmat aikuiset ihmiset kokevat oman reviirin loukkaamisena sen, jos joku alkaa pyytämättä lausua mielipiteitä siitä, miten hoitaa kotia, mistä hakea töitä, missä opiskella tai miten viettää lomata jne. En ymmärrä, miksi lasten hoito ja kasvatus eivät olisi tällaisia henkilökohtaisia tai tässä tapauksessa vanhempien välisiä asioita, joihin ei parane ottaa kantaa ennen kuin vanhemmat itse ehkä haluavat keskustella asioista jonkun kokeneemman kanssa.

Ehkä jotkut pystyvät ohittamaan isovanhempien puuttumisen olankohautuksella siksi, että hyötyvät näiden läsnäolosta jokapäiväisessä arjessa. Ilmeisesti jotkut rakentavat jopa taloudellisen toimeentulonsa osittain isovanhempien varaan. Silloin on tietenkin hyväksyttävä, että kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

Eikä sitä tarvitse kenenkään anteeksi pyydellä, jos palaa halusta osallistua, mutta pitää myös varautua siihen, että lapset eivät olekaan sitä sorttia, että antavat osallistua. Hekään eivät ehkä pyytele anteeksi sitä, jos haluavatkin olla yksin vastuussa arjen pyörittämisestä. Silloin ei ole mitään syytä loukkaantua.

Tietenkin onnellista on aina se, jos kaikki ovat yksimielisiä siitä, että yhteinen elämäntyyli on hyvä. Jos riitatilanteita kuitenkin syntyy, on kiistaton tosiasia, että kasvatusvastuu on vanhemmilla. Ihmettelyni syntyy lähinnä siitä, että olen nähnyt, miten tämä vastuunjako on joskus oudosti hämärtynyt. Ei ole tavonta, että ilman muuta ajatellaan, että isovanhempien kuuluu mm. osallistua lasten harrastusmaksuihin. (!)

>Pohdiskelija-Fiona – Su, 2013-08-18 18:04

lisää kommentti

Lisää kommentti

aiheet

linkit

Linkki: 
Vertaistukea monikkoperheille
Elävä arkisto: miten ne vauvat syntyvätkään...

uusimmat

Muualla Yle.fi:ssä