Lastenpsykiatri Janna Rantala: Lahjasta ilahtumisen jalo taito

11.01.2013Janna Rantala
Lastenpsykiatri Janna Rantala: Lahjasta ilahtumisen jalo taito. Kuva: APattersso

Kerronpa teille sankaritarinan.

Eräänä myöhäisenä aamuna äiti paisteli kananmunia ja nautti harvinaisesta hiljaisuudesta. Aurinkokin varmaan paistoi. Perheen neljä- ja kuusivuotiaat pojat pelmahtivat keittiöön: "Äiti, tule katsomaa, meillä on sulle yllätys! Se on tosi hieno! Meidän huoneessa!". Hellyys mielessä välkkyen äiti kiiruhti innosta hehkuvien poikien perässä näiden huoneeseen, jonka seinälle pojat olivat piirtäneet jättikokoisen mökkimaiseman. Seinälle. Suoraan. Tusseilla.

Äiti harkitsi sekunnin, ennen kuin puhkesi vuolaisiin kehuihin. Onpa hieno! Onko se meidän oma mökki? Kumpi piirsi laiturin? Ja onko tuossa meidän perhe, isälläkin mökkilippis päässä? Tosi hienot värit!

Tarina päättyy tähän.

Käsi ylös: kuka olisi reagoinut kuten tämä äiti? Ikävä todeta, mutta en ainakaan minä. Käsi ylös: kuka olisi pitänyt puhuttelun siitä, kuinka seinään ei missään nimessä saa piirtää ja jatkanut asian jauhamista, kunnes lapset olisivat olleet häpeän musertamat? Valitettavasti: ainakin minä.

Nyt kaikki tarkan kasvatuksen vanhemmat: jäitä hattuun. En kannata niin kutsuttua vapaata kasvatusta. Mutta kannatan kasvatusta, jossa lasta ei tarpeettomasti häpäistä. En vain valitettavasti pysty siihen yhtä hyvin kuin sankaritarinan äiti.

Olen parahtanut häpeästä, kun kolmevuotias on esitellyt ylpeänä tussilla naamaansa piirtämiä "kissan kuonoa ja viiksiä"( eli järkyttävää tuherrusta). Olen kylmän raivon vallassa pakottanut kaksivuotiaan osallistumaan jälkien puhdistukseen, kun hän on koristellut kaapin oven piirtämällään "kissan hännällä" (eli yhdentekevällä töhryllä). Ja kerran hiillyin, kun viisivuotias oli tehnyt minulle "ilahdutuskortin", johon hän oli liimannut kolikoita (eli ihan oikeaa rahaa).

Kaikissa näissä tilanteissa toistui sama kaava. Lapsi lähestyi minua ylpeänä omasta kyvykkyydestään ja varmana suosiostaan. Ilahtumisen sijaan minä järkytyin tai suutuin. Eli häpäisin lapseni.

Kaikissa näissä tilanteissa olisin jälkeenpäin ajatellen voinut toimia toisin. Naaman sai pestyä ja olisimme voineet puhua siitä, miten jatkossa piirrämme naamaan vain kasvoväreillä. Kissanhäntää olisi voinut ihailla ennen sen poispesemistä ja puhua siitä, miten jatkossa piirrämme ensin paperille ja sitten kiinnitämme paperin kaapin oveen. Ja ilahdutuskortissa olisin menettänyt vain muutaman kymmenen senttiä, jos olisin ottanut vastaan lapseni tarjoaman rakkauden eleen.

Mutta palataan vielä sankarittareemme. Tarinan äiti ei pitänyt itseään lainkaan sankarillisena. Hän vain oli tehnyt nopean analyysin tilanteesta. Vanha seinä, joka kuitenkin maalataan lähivuosina, poikien oma huone, poikien innosta hehkuvat kasvot ja piirustuksen kiistaton hienous puolsivat kaikki taideteoksen oikeutta olla olemassa. Sitä paitsi: se oli jo tehty, eikä sitä saisi tekemättömäksi raivostumalla. Jälkikäteen heillä kyllä sovittiin, että seiniin ei jatkossa piirretä.

Sopimus syntyi helposti, koska siihen ei liittynyt lasten häpäisemistä.

kommentit

Lapsenkin on hyvä oppia, että muita pitää ajatella. Miksi aina pitäisi pyrkiä siihen, että lapsi ei koskaan koe pettymystä? Se, mikä itsestä tuntuu kivalta, ei välttämättä tunnu muista.

>Tai sitten... – Pe, 2013-01-11 17:57

Lapsi oppi parhaiten negatiivisesta palautteesta. Eli kun kunnolla moittii niin johan loppuu piirtelyt seiniin.

>Pekka – La, 2013-01-12 09:16

Olipas hyvä ja opettavainen kirjoitus.
Näitä oppeja kun osaisi käyttää oikealla tavalla, niin ei lapsista kehittyisi epävarmoja ja huonon itsetunnon omaavia ihmisiä.

>Juho – La, 2013-01-12 12:39

Ihan samalla tavalla kuin aikuisten lahjoissa, hyviin tapoihin kuuluu lahjasta kiittäminen ja ilahtuminen. Lapsi kaiken lisäksi antaa lahjoja aina täysin vilpittömästi pelkästään siksi, että haluaa ilahduttaa ja osoittaa, että rakastaa. Eihän aikuinenkaan aina osaa antaa lahjaa, joka oikeasti ilahduttaa, mutta kuka aikuista lahjan antajaa haukkuisi? Eihän lapsi ymmärrä, tai muista, hienon lahjaidean keksiessään, että se on ehkä jotenkin vahingollinen. Lapsi kun ei ymmärrä aikuisten raha-asioita tai arvoja muutenkaan.

Täytyy olla todella tietämätön kasvattaja, jos ei tällaista tajua. Kukaan ei tietenkään ole täydellinen yllättävissä tilanteissa, ja ensimmäinen reaktio voi luonnollisesti olla yllätyksen takia negatiivinen, henkilöstä riippuen. Tasapainoisen ja lasta ajattelevan aikuisen täytyisi kuitenkin ymmärtää shokin jälkeen kiittää lahjasta ja ajatuksesta, ja selittää sitten miksi aluksi ei ollut niin innostunut.

Ensimmäiselle kahdelle kommentoijalle: Lapsi oppii kyllä pettymyksiä huomattavasti paremmin siihen soveltuvissa tilanteissa, jos kasvattaja hoitaa hommansa kunnolla. En näe kauhean positiivisena sitäkään, että aikuisen pitäisi pettyä silloin, kun tarkoittaa hyvää. Jos pieni lapsi opetetaan pettymään silloin, kun tämä ajattelee muiden parasta, on vain kysyttävä kuinka kyynisiä ja itsekkäitä aikuisia heistä kasvaakaan. Kiittämättömyys on sitten tulevaisuudessakin maailman palkka. Lapsi myös oppii tutkimusten mukaan parhaiten positiivisesta palautteesta. Myös seinään piirtelystä annettavan kieltävän palautteen voi antaa positiivisesti, kuten kirjoituksen esimerkissäkin tehtiin.

Kun puhutaan "töherryksistä" voidaan miettiä kuinka hienoja teoksia tai lahjoja me aikuiset osaamme antaa. Kokemukseni mukaan suurin osa on turhaa roskaa, josta on vaikea ymmärtää kuinka aikuinen sellaista ostaa.

Pitäisi olla kiittollinen siitä, että joku ihminen maailmassa (lapsi) haluaa antaa parasta osaamistaan täydestä sydämestään pelkästään ilahduttaakseen.

>Ammatikseenkin kasvattava isä – La, 2013-01-12 13:12

lisää kommentti

Lisää kommentti

aiheet

uusimmat

Muualla Yle.fi:ssä