Lastenpsykiatri Janna Rantala: Surujen sairaala

Kävelen lasten kanssa päiväkotiin. Matkalla on paljon ihmeteltävää:

Lapsi: ”Äiti, mikä koira toi on?” Minä (ihastuneesti): ”Se on Jackrussellinterrieri.”

Lapsi: ”Äiti, mikä auto toi on?” Minä (ylpeänä tiedoistani): ”Se on Toyota.”

Lapsi: ”Äiti, mikä puu toi on?” Minä (melko varmaan sävyyn):” Se on lehmus.”

Lapsi: ”Äiti mikä talo toi on?” Minä (luu kurkussa):” Se on… ”

Yhtäkkiä en tiedäkään mitä ja miten vastata. Talo on psykiatrinen sairaala. Tai kuten lapsuudessani sanottiin: mielisairaala.

Miten voisin selittää lapsille mitä tarkoittaa psykiatrinen? Tai miksi on sellainen sairaala, joissa korjataan mieliä? Miten voisin selittää mitä tarkoittaa masennus tai psykoosi? Tai psyykelääke? Ja miksi tätä on vaikeampi selittää, kuin viereistä rakennusta, jossa korjataan katkenneita luita?

Asuin lapsena paikkakunnalla, jossa oli niin kutsuttu B-mielisairaala. Siellä hoidettiin ihmisiä, joiden parantumisesta ei ollut kummoistakaan toivoa. Sairaala potilaineen oli minulle aivan tavanomainen asia, tietysti. Miten lapsi nyt osaisi kyseenalaistaa kasvuympäristöään. Monen luokkatoverini vanhemmat olivat töissä sairaalassa. Osa asui sairaala-alueella henkilökunnan asunnoissa. Kylillä käveli kaiken näköisiä ja oloisia ihmisiä, niin kuin kaikilla kylillä. Jos kaveriin oikein suututtiin, häntä haukuttiin ”potilaaksi”.

Elinpiirini laajeni teini-iässä muillekin paikkakunnille. Asuinpaikkani tullessa puheeksi monet kysyivät ensimmäiseksi sairaalasta. Eikö sua pelota asua siellä? Onks ne ihan hulluja? Ooksä itte joku hullu kun asut siellä? Se oli hämmentävää. Opin nopeasti lyömään asian leikiksi, vitsailemaan ”potilaiden” erikoisuuksista. Se tuntui varmimmalta tavalta välttää epäilyt omasta hulluudestani.

Kun sitten pääsin opiskelemaan lääkäriksi, sain tutustua psykiatrisen sairaalan potilaisiin. Sain oppia, millaista kärsimystä voi mielen järkkyminen aiheuttaa. Sain kuulla, miten vaikeissa elämäntilanteissa monet olivat saattaneet kamppailla vuosia ennen sairastumistaan. Sain kuulla perheiden huolesta, surusta, häpeästä, kun joku heistä sairastuu. Ymmärsin, että näin voi käydä kenelle tahansa, myös minulle.

Ymmärsin myös, että ”potilaat” ovat ihan tavallisia ihmisiä, joille vain on tapahtunut elämässä jotain sietämätöntä. Ja että siitä voi selvitä. Kerran potilaana ollut ei olekaan potilas aina!

Nyt, päiväkotiin kävellessäni haluaisin suojata lapsiani elämän epätäydellisyydeltä; harhoihin asti ajavalta ahdistukselta, sietämättömiltä peloilta, järkyttävän väkivallan seuraamuksilta, totaaliselta yksinäisyyden kokemukselta. Toisaalta: en haluaisi tehdä psyykkisistä sairauksista tabuja. Pelkään vain, että vastauksestani poikii lisäkysymyksiä, joihin on entistä tukalampi vastata.

Yritän vastata uudelleen:

”Se on sellainen sairaala, johon voi mennä, jossa on ihan kauhean surullinen tai peloissaan, eikä ole ketään omaa ihmistä, joka auttaisi”.

Lapset hämmästyvät. ”Eikö kukaan auttaisi? Ai surullinen jos joku kuolee? Mitä se pelkää? Apua, pelkään kummituksia!”

Rakennuksesta tulee joka aamuinen ihmettelyn aiheemme. Lapset tarkkailevat sisään ja ulos kulkevia ihmisiä. He päättelevät ulkoilualueen olevan aidattu, ettei kukaan paha pääse ”nappaamaan sairaalaan ihmisiä”. Alkaa muodostua tarina ”Ukosta”, miehestä joka on mennyt surullisena ja peloissaan sairaalaan:

 ”Varmaan lääkäri aina lohduttaa ja sanoo Ukolle, ei ole hätää, minä kyllä autan”.

”Varmaan lääkäri sanoo, ettei kummituksia olekaan olemassa ja sitten Ukolla helpottaa”.

”Sitten varmaan Ukko soittaa sen kaverille ja sen kaveri tulee kylään ja sillä Ukolla ei ole enää niin paha mieli”.

Minä myöntelen helpottuneena. Lapseni ovat luoneet sairaalasta omaan ikäänsä ja käsityskykyynsä sopivan selityksen, aivan itse. Minun tarvitsi vain vaieta omasta käsityksestäni ja antaa heidän mielikuvituksilleen tilaa. Ei tässä lapsen mielestä ole kyse mielisairaalasta tai psykiatrisesta sairastamisesta, vaan suruista ja lohduttamisesta. Ne mahtuvat lapsenkin maailmaan.

Eräänä aamuna kuljemme taas rakennusta kohti, kun keskimmäinen toteaa painokkaasti: ”Tässä on tämä Surujen sairaala”. Me muut nyökkäämme. Se riittää.