Vielä kerran kiusaamista vastaan!

Kukaan meistä ei halua lastansa kiusattavan koulussa. Emme myöskään haluaisi, että juuri meidän lapsemme paljastuu kiusaajaksi. Nousemmeko barrikadeille, kun lastamme kiusataan? Luonnollisesti. Silitämmekö asiat maton alle, kun kiusaaja osoittautuukin omaksi lapseksi? Ehkä emme, mutta olo kiusaajan äitinä on vaikeampi hyväksyä.

Joskus tuntuu, että ei jaksa lukea lehdestä enää yhtään kiusaamisjuttua. Voiko kiusaamista kitkeä kokonaan lasten elämästä. Pitäisi voida! 

Oletko koskaan ajatellut, että saatamme sallia kiusaamisen tahattomasti tai kehottaa siihen hiljaisesti omilla teoillamme tai sanoillamme? 

Muutama esimerkki

Olen sukujuhlilla. Kolmen lapsen äiti kommentoi suureen ääneen vanhemman lapsensa luokalla olevaa oppilasta. Lapsi on kuulemma likainen, ja hänen ulkomuotonsa on huolimaton. Hän haisee ja levittää luokkaan jatkuvaa täiepidemiaa. Ehkäpä perheessä on ongelmia alkoholin tai huumeiden kanssa, pöydän ympärille kerääntyneet naiset pohtivat. Loppukaneetiksi äiti puhdistaa omatuntonsa: 

- Minä olen meidän lapsille sanonut, että jos Seija tulee pyytämään leikkiin, niin mukaan täytyy ottaa, mutta muuten sen kanssa ei ole pakko kaveerata. Eihän kaikki vaan tule toimeen keskenään, eihän? 

Kouluikäiset lapset kuuntelivat keskittyneesti aikuisten keskustelua.

Kaikki ei vain tule toimeen keskenään? Likaisuudesta seuraa täitä? Täit ovat seurausta likaisuudesta? Alleviivataan vielä, että tämä lapsihan haisee. Äiti esittää hiljaisen, kätketyn toivomuksen, että hänen lapsensa eivät leikkisi tämän lapsen kanssa.

Olen vanhempainillassa. Istun muiden koulun vanhempien keskellä ennen tilaisuuden alkua ja kuuntelen kahden vieressä istuvan naisen keskustelua.

- Meidän Anni niin tykkää leikkiä teidän Lauran kanssa.
- Oi, mekin ollaan niin iloisia, että Anni on löytänyt Lauran. He viihtyvät niin hyvin kahdestaan.
- Niin, tytöt on sellaisia, että siihen ei oikein muita sitten mahdu. Minkäs sille voi? 

Niin, minkäs sille sitten voi? Että tytöt on luotu leikkimään kahdestaan ja pojat ryhmissä. Mitäs me aikuiset tytöille mahdetaan? 

Annammeko lapsillemme hiljaisen hyväksynnän jättää joitakin lapsia kaveriporukan ulkopuolelle?

Kiusaamattomuutta pitää opetella vielä aikuisenakin, joka ikinen päivä. Töissäkin on niitä, joita kiusataan. Työkaverit, joista on helppo puhua pahaa, ja jotka vahingossa jäävät ulos lounasporukasta.

Sanat ja puheet ovat helppoja, teot vaikeita 

Oma lapseni on sopinut leikkivänsä Jennin kanssa. Pihalle saapuu myös Minna kaveria vailla. Lapseni ja Jenni kiemurtelevat, että "me haluaisimme nyt leikkiä vain kaksin".

Onko minulla vanhempana velvollisuus houkutella ottamaan Minna mukaan? Olisiko oikein suojella oman lapseni itsemääräämisoikeutta leikkiä juuri haluamansa kaverin kanssa? Vai löytyykö minulta pokkaa pakottaa kaksi vastahakoista lasta ottamaan yksi ei-toivottu mukaan?

Otan riskin ja väitän, että meillä pitää olla pokkaa puuttua pieneenkin kiusaamiseen.

Pakotetaan lapsemme ottamaan mukaan ihan kaikki, jotka mukaan haluavat tulla. Minua ei kiinnosta, että leikkiin mahtuu vain kaksi. Sellaista leikkiä, johon mahtuu tietty määrä lapsia, ei olekaan! 

Pakotetaan lapsemme kysymään leikin ulkopuolella ujoilevat mukaan. Minua ei kiinnosta, vaikka ujoileva olisi liian nuori, liian vanha tai eri sukupuolta, ihonväriä tai hiuslaatua. Näytetään me vanhemmat esimerkkiä kysymällä ujoa ulkopuolista uudestaan mukaan. Kehotetaan syöttämään pallo myös ujolle, edes kokeeksi. Keksitään leikki, johon mahtuu ihan kaikki mukaan haluavat. 

Pakotetaan lapsemme pitämään omia ja toistensa puolia ja ”kantelemaan” äitille, isille, opettajalle, kaverin vanhemmalle tai naapurin tädille, jos joku jätetään yksin. Minua ei kiinnosta, kenelle lapsi kantelee, mutta kiinnostavaa on, miten kanteluun suhtaudutaan.

Itse pakotan, koska olin koulukiusaaja. En mikään kovan luokan raggari, mutta varmasti inhottava sanailija, joka sai hiljaiseksi ne hiljaisimmat. En aio siirtää omia käyttäytymismalleja lapsilleni.

Ei pyyhitä tilanteita maton alle vähättelemällä, vaan näytetään aikuisina, että välitämme. Tehdään kiusaamisesta noloa ja mukaan ottamisesta coolia! Ei se ole aina helppoa. Ei se aina onnistu, mutta se on tarpeen.

Kenen on vastuu?

Selän kääntäminen ja yksin jättäminen on kiusaamista. Karkuun juokseminen on kiusaamista. Nimittely, haistattelu ja tavaroilla leuhkiminen on kiusaamista. Töniminen, hakkaaminen, potkiminen ja toisen päälle syljeskely on kiusaamista.

Jo päiväkoti-ikäiset äitin mussukat kiusaavat toisiaan, pilkkaavat toisen ulkoiluvarusteita ja jättävät ulos leikistä. Muistutetaan itseämme, että myös meidän omat kullannuppumme saattavat olla niitä pahimpia kiusareita.

Kiusaaja voi tulla hyvästä perheestä. Kiusaaja voi tulla luovasta perheestä. Kiusaaja voi tulla rikkaasta perheestä. Kiusaaja voi tulla köyhästä perheestä. Kiusaaja voi tulla eläinrakkaasta perheestä. Kiusaaja voi tulla matkustelevasta perheestä. Kiusaaja voi tulla sateenkaariperheestä. Kiusaaja voi tulla yh-perheestä. Kiusaaja voi tulla meidän perheestä. 

Ehkä me vanhemmat voisimme koulun, päiväkodin tai yhteiskunnan ohella tehdä jotakin? Ehkäpä me olemmekin vastuussa siitä, että lapsemme kiusaavat toisiaan?

* Seijan, Jennin ja Minnan nimet on muutettu.

Ps. Kiusaamista käsitellään myös toimittaja Kati Juuruksen Luokkakokous-dokumentissa, joka uusitaan YLE TV1:ssä ma 24.6.2013 klo 11.05, sen jälkeen Areenassa 30 vrk kaikkialla maailmassa.