Meitä suomalaisia asustelee muuallakin kuin Suomessa, varsinkin Ruotsissa, johon 1960-luvulla lähti satoja tuhansia suomalaisia. Siirtolaisiksi lähdettiin, kun työtä ei kotimaasta löytynyt.
Varsinkin suuret tehdaskaupungit vetivät puoleensa, haluttiin oma Volvo ja parempi elintaso. Osa siirtolaisista ei opetellut koskaan ruotsin kieltä ja moni palasi koti-ikävän ajamana takaisin. Mutta mentiin sitä Ruotsiin vielä 1970-luvullakin, kuten Helena Seiteri, joka muutti Ruotsiin koillismaalaisesta Taivalkosken kunnasta ja meni Maraboulle töihin. Vuosi oli tuolloin 1979 ja hän oli 19-vuotias.
- Minä pääsin kauppakoulusta keväällä ja sitten pääsin kunnalle töihin, kertoo Helena. Sain hyvin huonoa palkkaa, siitä ei jäänyt yhtään mitään, Helena muistelee. Päätös pois muuttamisesta kypsyi nopeasti sen jälkeen, kun Helenan silloinen poikaystävä muutti Ruotsiin.
Marabou kutsuu
- Se kypsyi semmosessa tilanteessa, kun istuin siellä Matkahuollon kahviossa ja odotin bussia kotiin. Katselin ympärilleni ja siellä oli hyvin vähän liikettä, ja vain vanhoja ihmisiä. Silloin minä ajattelin että ei, minun pitää päästä pois täältä, johonkin muualle, Helena muistelee. Tukholma oli helppo valinta, koska poikaystävä oli jo Maraboulla töissä. Helenalle oli myös tehtaalta töitä luvattu.
Tuohon aikaan seitsemänkymmentäluvulla Maraboun Upplands Väsbyn tehtaalla oli töissä noin tuhat ihmistä ja heistä yli puolet oli suomalaisia. Töihin tulo tehtaalle oli tehty helpoksi. Helena sai poikaystävänsä kanssa tehtaalta työsuhdeasunnon. Asuntoon oli helppo muuttaa, koska siellä oli kaikki tarvittava, sohvaa ja kahvikuppeja myöten. - Tottakai se lähti hyvin käytiin, Helena toteaa.
Erilaista ja jännittävää
- Aluksi se oli vähän pelottavaa ja jännittävää. Tuli jonkinnäköinen vapauden tunne, Helena kertoo. - Me teimme kahta vuoroa, ensimmäinen vuoro oli kuudesta puoli kolmeen, ja toinen viikko tehtiin sitten puoli kolmesta yhteentoista. Pakkasimme enimmäkseen minttusuklaata ja maitosuklaarullia, Helena muistelee. - Me suomalaiset olimme enimmäkseen keskenämme ja ajattelin että ei ruotsia tarvitse oppia, kun kuitenkin lähden kohta takaisin. Suomalainen ystäväpiiri riitti, ei tarvinnu enempää. Oli suomalaiset ystävät, suomalaiset huvitukset, suomalaiset lehdet ja Suomi on tuossa niin lähellä, miettii Helena.
Käynti tehtaalla 25 vuoden jälkeen
- Sinne oli rakennettu uusia tiloja joita en ollut aikaisemmin nähnyt, Helena kertoo. Nämä uudet tilat eivät hänessä suuria tunteita herättäneet. - Vasta kun menimme sinne ns. vanhalle puolelle, missä olin töissä, niin se oli aika jännä juttu, mä olin aivan siis että vau! - että olenko minä taas takaisin täällä, Helena nauraa.
Mukana tehtaalla olivat myös Helenan lapset Matilda ja Pontus. Molemmat totesivat, ettei tehdastyö houkuttele, vaikka käynti olikin mielenkiintoinen.
Helena kertoo että aluksi oli jatkuva koti-ikävä. - Kävin kotona jopa kaksi kertaa vuodessa. Ja epäröinti siitä jäädäkö Ruotsiin vai palata Suomeen jatkui useita vuosia. Mutta sitten Helena tapasi ruotsalaisen miehen ja sai kaksi lasta. Ja niin Ruotsiin jääminen tuntui luonnolliselta.
Uusi työ ja kaksi kotimaata
Nyt Helena työskentelee hoitoapulaisena kotipalvelussa. Hän käy vanhusten kotona ja auttaa heitä jokapäiväisissä askareissa. - Se on hyvin kiitollista työtä, toteaa Helena tyytyväisenä. Tyytyväinen hän on muutenkin, eikä enää haikaile Suomeen.
- Totta kai olen suomalainen, syvältä sydämestäni. - On kuitenkin myös hyvä tietää, että minä olen myös ruotsalainen, koska olen asunut täällä yli puolet elämästäni.
Hilkka Nevala / PRIIMA
Lue myös muut PRIIMAn minisarjan "Kauan sitten lähteneet" jutut