crazygirl, 01.10.2009 13:56

Ja minä kun luulin, että kaupunkilaisidylli olisi osana elämääni hamaan hautaan saakka. Toisin kuitenkin kävi. Heinäkuun viimeisenä, sateisena päivänä asvaltti ja ostari kaikkine mukavuuksineen vaihtui mutateihin ja pieneen nuhjuiseen kyläkauppaan, jossa kylän ainoa juoppo kittasi kaljaa kaksineljäseitsemän, kellon ympäri. Mistään seikkailuelämyksestä ei ollut kysymys.

Kaiken hupuksi kaverit jäivät kaupunkiin. Tuijotin auton ikkunasta peltomaisemia huokaisten raskaasti. Olo oli tyhjä - tyhjempi kuin mikään koko maailmassa. Sielu huusi "ei oota". Avarat peltomaisemat kirkuivat tyhjyyttä. Ne saivat minut tuntemaan itseni pieneksi... ja erittäin yksinäiseksi.

Silloin saavuimme Siihen kyläpahaseen, josta tuli siitä hetkestä lähtien kotipaikkakuntani. Kyläkauppa oli vanha; keltainen maali lohkeili ja ikkunankarmit hilseilivät. Pari hevosvoimaista kärryä oli pysäköity kaupan pihaan. Toinen niistä oli sininen pakettiauto ja toinen perinteisenpunainen traktorinrämä. Tiivistetysti sanoen kaikki oli vanhaa - vähintään kaksikymmentävuotta oli kertynyt ikää kaikkeen, mihin ihmiskäsi oli koskenut.

Suoraan sanottuna olin ajatellut ensimmäiseksi karata. Mutta minne muka? kysyin itseltäni, kun asioiden painajaismaiset puolet alkoivat hahmottua päässäni. Täällä bussit kulkivat vain pari kertaa päivässä, ja vain täysi hullu lähtisi kävelemään omin neuvoin takaisin ihmisten ilmoille. Jotta pääsisin edes paikkakunnan kaupunkiin, täytyisi minun kävellä yli kolmetoista kilometriä... Kumpparit jalassa. Irvistin, kun tila-automme ajoi rapaista tietä pitkin.

Tämä paikka oli kuin kupla, josta ei päässyt pois. Ensimmäistä kertaa tunsin itseni avuttomaksi tässä tuntemattomassa paikassa. Kaikki oli niin erilaista, kaikki oli toisin. Jokainen tunsi toisensa; kukaan ei ollut toiselle tuntematon. Tieto ahdisti minua. Ensinnäkin olin ujonpuoleinen rockkari ja toiseksi kaikki varmasti tiesivät, että Me, Iso Kaupunkilaisperhe oli saapunut. Mitähän he ajattelivat meistä? Heidän silmissään olimme niitä kaupunkilaisia, jotka eivät olleet lehmänsontaan astuneet, ja joiden vanhemmat olivat valtiolla töissä ja tienasivat hyvin. Silloinkin, kun olimme koko perheen voimin käyneet tonttiamme katsomassa muutaman täkäläisen kanssa, oli isä alkanut kaavailemaan tenniskenttää ja uima-allasta. Täkäläismies oli tuijottanut pitkään sellaisella ilmeellä, joka kumosi isän pilvilinnat heti.

"Tuskin erottavat sahaa kirveestä", olin kuulevinani kylän juoruilijoiden puhuvan, "Kaupunkilaiset - pah, mokomatkin pyrkyrit!"

Ketään ei ollut tullut vielä tiellä vastaan. Kaupungissa oli enemmän ihmisiä, ja kaikki huolehtivat ulkonäöstään. Jokaisella oli kalliita merkkivaatteita. Joka päivä oli vilinää ja vilskettä. Samassa muistin sadankolmenkymmenneneljän euron tekonahkasaappaani. Voi luoja...

Täällä ei ollut ihmisiä, jotka huolehtivat vain omista asioistaan. Täällä kukaan ei ollut hienohelma. Periaatteessa minä sovin tänne erittäin hyvin, kun en ollut mikään hienohelmakimma, vaikka snobialueella asuinkin. Mutta maalla minä ja pikkusiskoni olemme varmasti vähintään hienohelmanpuolikkaita muihin verrattuna. Ihmiset katsoivat meitä varmasti kieroon. Ja jos peltoja halkovalta tieltä, joka on jyrkkämäkinen, kivinen ja kuoppainen, kuuluu pelästyneitä kiljaisuja, ei tarvitse arvata kahtakaan kertaa ketkä kummajaiset ne sieltä tulevat. Ihan pikku vinkiksi vain. Hengenhädässä ei olla.

Tie oli kiemurainen ja yhtäkkiä mutkan takaa pyöräili joukko lapsia. Isä jarrutti kaahailultaan ja ajoi sivummas. Laitoin merkille, että yksikään lapsista ei meikannut tai pukeutunut kuten isommat ihmiset. Vanhemmat kertoivat, ettei täällä ala-asteella meikattu ollenkaan, kun taas kaupungissa jopa kolmasluokkalaiset meikkasivat: huulikiiltoa huulissa - ties mitä lipstikkiä - kajalia ja maskaraa silmiä kehystämässä, poskipunaa ja ties mitä muuta... Minusta se oli jo aika naurettavan näköistä.

Lopulta pääsimme tonttimme eteen, jossa isä oli viettänyt kokonaisen vuoden - oli tullut vain yöksi kotiin. Talomme oli yksinkertaisen suorakulmion muotoinen eikä se ollut vielä täysin valmis. Rappaus puuttui ja sisällä oli joitan vessatöitä tekemättä, ainakin niistä minä tiesin. Pihalla oli myös autokatos ja vielä purkaamaton laho tönö, joka oli kuulunut tonttimme edellisille omistajille (jotka olivat jo päässeet haudanmakuun).

Mieleen muistui lause: "Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet tulevan." Voisikohan sitä jotenkin sovittaa tähänhetkiseen elämäntilanteeseeni?