YLE Teema

 

Julkaistu keskiviikkona 05.12.2012 3 166

Kiitos, Charlie

Kirjoittanut: Anu Silfverberg

"Se on vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen paras elokuva", kirjoittaa Anu Silfverberg esseessään Charlie Kaufmanin elokuvasta Synecdoche New York.

Jos jumalaa ei ole, ainoa todellinen apu elämän rajallisuuden käsittelemiseen taitaa löytyä taiteesta. Siksi kai tauluja katsellaan, elokuvista nautitaan ja kirjoja luetaan. Ei siksi että tämä kaikki tekisi ihmisestä (edes tekijästään) kuolemattoman, vaan koska se suo lohtua ja kokemuksen siitä, ettei ole yksin.

Jos olisi vailla ystäviä, täysin liikuntakyvytön ja asuisi tyhjässä valkoisessa huoneessa, olisi päivissä kuitenkin jotain järkeä jos huoneeseen saisi kirjoja ja dvd-soittimen. Niiden kanssa voisi jotenkuten elää. Ja niiden avulla voisi jotenkuten kestää myös sen tiedon, ettei elä aina.

Mitä ottaisit mukaan valkoiseen huoneeseen?

Minä ottaisin Charlie Kaufmanin elokuvan Synecdoche, New York. Hitto soikoon, jakelisin sen kaikkien muidenkin huoneisiin. Se on tärkeä elokuva, vaikkakin hyvin surullinen. Milloinkaan kukaan missään ei ole käsitellyt olemisen rajallisuutta yhtä tarkasti, yhtä rehellisesti kuin Kaufman tässä elokuvassaan.

Siitä on siksi puhuttava, edes tässä, sillä se on vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen paras elokuva. Menkää ja vuokratkaa se. Kopioikaa se laittomasti ja antakaa se ystävillenne. Tilatkaa se internetistä.

Rakastan tätä elokuvaa niin, että salaa mielessäni olen vaalinut maailmankuvaa, joka jakaa ihmiset kahtia; niihin jotka sen ymmärtävät ja niihin jotka sitä eivät ymmärrä. (Ne, jotka eivät ymmärrä, ovat tietysti samat, jotka eivät siitä pidä, ja oletusarvona on, etteivät he ymmärrä mitään juuri mistään muustakaan. Ymmärrän, että tämä on fanien kokemus kaikkialla maailmassa ja kaikissa asioissa – mutta olen myös fanien tapaan vahvasti vakuuttunut siitä, että tällä kertaa se on totuus.)

Kaufman on kertonut haastattelussa elokuvan syntyneen, kun häntä ja Spike Jonzea pyydettiin tekemään kauhuelokuva. Jonze ja Kaufman miettivät, mitä kauhu tarkoitti, oikeasti, elämässä. Yksinäisyyttä, varmasti; kuoleman läheisyyttä. Ajan liian nopeaa kulumista, katumusta.

Kaufman teki käsikirjoituksen kauheasta aiheestaan, mutta se oli niin omituinen, että elokuva ei ikinä päässyt tekoon asti. Lopulta monen mutkan kautta Kaufman päätyi itse ohjaamaan sen.

Luojan kiitos.

Synecdoche, New York on murheellinen, koominen, lohdullinen ja tärkeä. Se kertoo siitä, mitä elämä on ja mitä se ei ole ja miten se loppuu. Se on lähes liikuttavan täysinäinen ja rönsyilevä; kuin esikoisromaani, johon on laitettu kaikki siihenastiset ajatukset. Syntyy vaikutelma, että tämä elokuva on ehkä ainoa, jonka Kaufman aikoo ohjata; sen on riitettävä.

Ja kyllä se riittääkin.

Juonen tasolla elokuva kertoo sairauksien, narsismin ja elämän rajallisuuden kanssa kamppailevasta ohjaaja Caden Cotardista (Philip Seymour Hoffman), jonka vaimo jättää tämän. Sen jälkeen ohjaaja saa valtavan suuren apurahan ja alkaa tehdä valtavaksi paisuvaa teatteriprojektia elämästään ja ”totuudesta”. Cotard yrittää selvittää olemassaoloaan, mutta menee entistä enemmän sotkuun.

Synecdoche kertoo siis eräästä ohjaajasta, ja käsikirjoittamisesta. Entä kertooko se Kaufmanista, on kysytty. No tietysti se kertoo. Mutta lopulta se kertoo aivan kaikista; ”kaikista ihmisistä kaikissa noissa asunnoissa”, kuten Caden lopussa huomaa.

Tämä elokuva ei ole tavanomaista tarinankerrontaa, mutta siinä vaiheessa kun katsoja lakkaa tulkitsemasta sitä juonena tai tarinallisena arvoituksena, siitä aukeaa kaikki. Se on niitä elokuvia, jotka käsittelevät niitä tunteita, joita on niin vaikea käsitellä sanoin.

Mistä sitten oikein on kysymys? Otetaan ensin nimi: termi ”synecdoche” tarkoittaa kielen ilmaisua, jossa yksityiskohta edustaa suurempaa kokonaisuutta. Sen kautta elokuvasta voi ottaa mukaansa ainakin ajatuksen, että yksi ihminen edustaa kaikkia ihmisiä, että jokainen oma tunne on kaikkien muiden sama tunne. Ja toisaalta on Cadenin pyrkimys rakentaa pienoiskuva maailmasta, ottaa yhdellä näytelmällä – yhdellä maailman osasella – haltuun kaikki mitä voi olla.

Dialogin tasolla synecdoche ilmenee siten, että sanat menevät päähenkilöiltä ohi ja tarkoittavat usein vähintään kahta asiaa - on vaikea ymmärtää, mitä milloinkin. Sanat tuottavat Cadenille jatkuvaa harmia. Hän sanoo jotain, toiset kuulevat toista. Se on yksinäinen kokemus. Kieli ajaa eroon toisista, vaikka se samalla on tärkein keino päästä lähelle heitä.

Kaufman kirjoittaa ( ja tässä siis ohjaa), kuten aina, ihmismielestä ja sen suhteesta ”todellisuuteen”. Pääroolissa on kuolevaisuus ja siitä seuraava kipeä ainutkertaisuuden, kiireellisyyden ja voimattomuuden kokemus. Elämä on tässä: mitä sillä tekisi? Jos sitä liikaa miettii, sen voi hukata.

Caden puuhastelee ja murehtii, ja siihen se aika sitten menee.

Päähenkilöt ovat valintojensa herroja (he tekevät ne kyllä itse) mutta yhtä lailla niiden vankeja. Teatteriohjaaja tekee esitystä omasta elämästään valtavassa mittakaavassa – kunnes mittakaava vie voiton ja ohjaaja ajautuu elämänsä ulkopuolelle, näkemään itsensä yhtenä ihmisistä, yhtenä muurahaisena valtavassa rakennelmassa, joka lopulta tuhoutuu ja unohtuu. Elämän loppu on tiedossa, mutta siitä huolimatta se eletään. Virheen hinta on esillä, mutta silti se otetaan.

Caden on huolissaan, ettei ehdi tekemään elämässään mitään ”aitoa”. Ainoa aito asia, jonka hän lopulta pystyy nimeämään, on kuoleminen. Sen kohtaaminen on yksi niitä harvoja asioita joista Caden saa puhuttua hyvin konkreettisesti ja suoraan: ”Tässä me kuitenkin vielä olemme, elossa, tietäen että tulemme kuolemaan, mutta toivoen silti salaa että niin ei tapahdu.”

Apurahakaan ei taiteilijaa auta, erityisesti kun sen saatesanoissa kehotetaan luomaan ”jotain mikä on järkkymättömän totta, perinpohjaisen kaunista ja loppumattoman arvokasta yhteisöllemme ja maailmalle”. Kaiken rajallisuudesta ahdistunut sankari saa siis rajattomat mahdollisuudet, ja sotkuksihan se tietysti menee.

”Nyt tiedän miten se tehdään”, Caden sanoo toistamiseen näytelmästään, mutta ei hän lopulta koskaan tiedä.

Ajan lipumista Kaufman kuvaa tappamalla henkilöhahmoja kuin kärpäsiä. Oikeastaan päähenkilön kaikki läheiset kuolevat pois. Varoittamatta ja liian nopeasti. Tytär kuolee myrkytykseen, puoliso syöpään, naisystävä tulipalossa, päänäyttelijä oman käden kautta. Isä menee näyttämään kipeää sormea mutta saakin syöpädiagnoosin; hän kärsii hirmuisesti ja katuu elämäänsä. Kuolinvuoteellaan hän puhuu paljon, mutta paikalla olijat eivät valitettavasti mitenkään voi muistaa siitä kaikkea.

Kaikki tämä menee ohi, tulee yllätyksenä: Joko se kuoli? Onko siitä jo neljä vuotta? Kymmenen? Joko lapseni on aikuinen?

On ihmisiä, joiden mielestä Synecdoche, New York on mahdoton elokuva – ja aivan puhtaasti kerrontateknisellä tasolla ymmärrän, miksi se olisi jollain tapaa mahdoton jos sitä vertaisi johonkin hyvin suoraviivaiseen, vaikkapa James Cameronin Titaniciin.

Synecdochessa aikatasot sekoittuvat, paikat ja henkilöhahmot vaihtuvat, identiteetit sekoittuvat ja todellisuus on aina omituisempi kuin sen pohjalta esitetty draama. Elokuvanörtit ovat kirjoittaneet internetin pullolleen teorioita elokuvan symboleista ja juonen tasoista.

Mutta lopulta lähes kaikki siinä on kuitenkin erikseen katsottuna oikeastaan yksinkertaista ja hyvinkin käsitettävää. Kaikki elokuvan ”surrealistisimmat” piirteet ovat lopulta hyvin suoraviivaisia.

Katsotaan esimerkiksi aikatasojen sekoittumista ja sitä, miksi Caden Cotardin käsitys ajan kulusta on eri kuin ympäröivän todellisuuden. Ei se ole mitään ihmeellistä! Kaufman vain kuvaa realistisesti ajan kulumisen kokemusta, tunnetta siitä kuinka se katoaa jonnekin huomaamatta. Yhtäkkiä kymmenen vuotta on kulunut, vaikka se tuntui vain vuodelta. Kalenteri kyllä todistaa, että vuodet ovat menneet, mutta minne?

Tämä ei ole outoa, tämä on hyvin tavallinen kokemus.

Toinen absurdi elementti elokuvassa on alati palava talo. Cadenin naisystävä Hazel haluaa ostaa kiinteistönvälittäjältä asunnon, sillä hän on jo 36 ja miettii, ”mitä oikein odottaa”. Unelmatalo löytyykin, mutta se on, harmi kyllä, jatkuvasti hiukan tulessa. Nurkista, verhoista... vain vähän, mutta keskeytyksettä.

”Pelkään vain kuolevani palossa”, Hazel selittää kiinteistönvälittäjälle. Välittäjä myöntää, että tämä on ongelma: on vaikeaa päättää, kuinka kuolla. ”Se on tärkeä päätös.” Hän kuulostaa siltä kuin puhuisi kulutusvalinnoista: on vaikeaa päättää, miten syvän keittiölinjaston tarvitsee.

Ja niin Hazel muuttaa. Hän asuu talossa, kunnes lopulta kuolee häkämyrkytykseen.

Tarina on näennäisen absurdi, mutta tarkemmin ajateltuna siinäkään ei ole mitään uutta. Juuri näinhän me teemme: valitsemme jotain, vaikka tiedämme seuraukset, ostamme unelman joka myrkyttää meidät, tai talon joka polttaa meidät, tai suhteen joka tappaa meidät. Sitten sanomme: kuinka tässä näin kävi?

Kaikessa on kyse valinnoista, mutta kykymme tehdä niitä on äärimmäisen rajoittunut.

Kaufmanin elokuvassa on hautajaiskohtaus, joka on samanaikaisesti pohjattoman huvittava ja lohduttoman surullinen. Siinä saarnamies puhuu: ”Mikään ei ole niin yksinkertaista kuin kuvittelisi. Todesta näkee vain kymmenyksen. Jokaiseen valintaan kiinnittyy miljoona ohutta säiettä. Elämänsä voi tuhota joka kerta valitessaan. Mutta sitä ei ehkä saa selville kahteenkymmeneen vuoteen, eikä sen alkuperää ehkä koskaan löydä. Ja yrittää voi vain kerran.”

Kaufman ei siis ole tehnyt arvoitusta. Hän on vain yrittänyt kuvata rehellisesti kokemusta, jonka toivoo olevan jaettu. Synecdoche on sittenkin realistinen elokuva. Sen realismi ei vain ole dokumentaarista, vaan tunnetason realismia. Se on totuudenmukainen kuvaus siitä, miltä elämä usein tuntuu.

On kyse lohdusta, ja ymmärryksestä. Ja tunnistamisesta: kokemuksesta, että on tullut nähdyksi. Tämä elokuva sanoo: Se asia, mitä häpeät, mikä sinua pelottaa, kaikki se mistä olet hämmentynyt ja neuvoton – se on nähty. Se on ymmärretty. Se on o.k. Kun istut patterin vieressä keskellä yötä, valvomme kanssasi.

Uskovalle sellainen on ehkä jumalan katse, mutta meille muille sen on aina oltava jotakin muuta: ehkä vastaantulijan katse, jolta toivomme hyvää tahtoa. Tai kirjallisuuden, musiikin, elokuvan. Elokuvan katse – niin, hyvin konkreettisesti elokuvan! Se on Charlie Kaufmanin katse.

Tämä on elokuva meistä kaikista. Lopussa roolihahmot sekoittuvat: ohjaajan roolin ottaa siivoja, ja siivoojan roolin ohjaaja. Heidän yksinäisyytensä ja haurautensa ja rapistumisensa on sama, jaettu.

Caden kirjoittaa näytelmää itsestään, Kaufman kirjoittaa näytelmää itsestään, ja he molemmat kirjoittavat näytelmää itsestään samalla kun joutuvat syrjään itsestään, samalla kun me katsomme sitä ja näemme että se on meidän elämämme, meidän elokuvamme. Synechdoche on pessimistinen ja murheellinen, mutta se on sitä lempeällä tavalla. On kuin joku paijaisi tukkaa ja sanoisi: shh, itke pois vain.

Kaufmanin kaltaisen kirjoittajan ja ohjaajan kohdalla haastattelukysymykset kirjoittajan tarkoituksesta näyttäytyvät aina latteina. Vastaus kaikkeen kun on aina jotenkin liian yksinkertainen: että kyse on pyrkimyksestä rehellisyyteen ja omakohtaisuuteen. Kun häneltä kysyy, paljonko hänen elokuvissaan on häntä itseään, hän vastaa: Voiko niissä olla mitään muuta. Miksi hän tekee elokuvaa näistä kysymyksistä? Koska on niistä itse kiinnostunut. Mitä hän on halunnut? Käsitellä näitä omia tunteitaan.

Rehellisyys on subjektiivisuuteen sidottu ilmiö. Sitä voisi pilkata itserakkaudeksi, ellei se olisi aina myös häpeää, altistumista ja alastomuutta.

On eriskummallista mutta totta, että juuri hyvin subjektiiviset teokset ovat niitä, joihin ihmiset samastuvat voimakkaimmin, joista löytävät itsensä sellaisena kuin luulivat vain itse itsensä tuntevan. Kaufmanin kaltainen ohjaaja näyttää sen, minkä muut peittävät, ja siksi hänen töidensä yksityisyys muuttuu kollektiiviseksi, jaetuksi, laajaksi. Se on mittaamattoman arvokasta. Meidän pitäisi olla siitä kiitollisia.

 

Anu Silfverbergin essee on julkaistu aiemmin teoksessa Luonto pakastimessa, Teos 2011.

 

Synecdoche, New York saa tv-ensi-iltansa Teeman elokuvafestivaalilla ke 12.12. klo 21.00.

 

Suosittele166 Suosittelee

Kommentit

C. Kaufman

Valaistunut kirjoitus. Kiitos Teemalle tämän elokuvan näyttämisestä. Kyseessä on kerrassaan huikea elokuva.

Kari Naskinen

Yle oli viime vuonnakin elokuvatarjonnan pelastaja: Synecdoche New York juuri sellainen järisyttävä kokemus kuin Anu Silfverberg kirjoittaa - ja sitten vielä Fritz Langin täyspitkä Metropolis. Ikään kuin elokuvan ääripäät ajallisesti, iso kaari 1920-luvulta 2000-luvun alkuun.

Hoffman fani

Kiitos tuosta Anu Silfverbergin artikkelista elokuvan esittelyn yhteydessä. Pakkohan nyt on tämä katsoa, niin houkutteleva on kerrassaan kuvauksen perusteella. Ainakin mielenkiintoinen elokuvailta tiedossa.