Kohtalokas tapaaminen (K15)

Mickey Spillane loi menestyksellisen uran jännitysromaanien kirjoittajana pian toisen maailmansodan jälkeen. Hänen esitaistelijansa, yksityisetsivä Mike Hammer kuvataan suoran ja väkivaltaisen toiminnan miehenä, jota motivoi poikkeuksetta henkilökohtaisen koston hakeminen, ei niinkään toimeksianto asiakkaalta.

Jos Hammett ja Chandler olivat tuoneet aiheettoman väkivallan tarinoihinsa, Spillane nosti vielä lämpötilaa. Hollywoodille tämä oli tietenkin ongelma, eikä yhdestäkään Hammer-romaanista ole vieläkään tehty oikeaoppisesti toimivaa elokuvaversiota. Mutta yrittänyttä ei laiteta. Todettakoon, että romaani Kiss Me Deadly ja samanniminen elokuva Kiss Me Deadly eli Kohtalokas tapaaminen eivät ole yhteneväisiä. Tämä ei tee elokuvaa yhtään sen huonommaksi, vaikka se ammentaa eri lähteistä.

Kunnia kuuluu Robert Aldrichille, Uuden Englannin yläluokkaiselle kasvatille, jonka tausta ei voisi olla kauempana raavaan amerikkalaisen sotaveteraanin viihdekultuurista. Aldrich oli tehnyt töitä Hollywoodin kaikkien isojen nimien apulaisohjaajana, ja hän kehitti pikku hiljaa oman tyylinsä kun pääsi ohjaamaan omiin nimiinsä.

Kreikkalais-armenialaissyntinen A.I. Bezzerides, useita loistokkaita noireja tehtaillut mies, muokkasi käsikirjoituksen Spillanen miljoonia myyneestä kirjasta kieli poskessa. Bezzerides kuoli vain kolme vuotta sitten, ja brittiläinen The Guardian -lehti toi muistokirjoituksessa tietenkin esille aiheen: ”Minulle annettiin Spillanen kirja ja sanoin, että se on surkea. Katsotaan mitä voin sille tehdä. Joten rupesin töihin, kirjoitin pikavauhtia koska halveksuin sitä... Usko pois, Spillane ei ollut mielissään siitä mitä tein hänen kirjalleen. Törmäsin häneen ravintolassa, ja voi veljet että se kantoi kaunaa minua kohtaan.”

Elokuva, joka tehtiin huikeassa kolmessa viikossa, on poikinut myöhemmin palstakilometrejä analyysejä. Aldrich ohjasi vain muutamia film noireja, joista kaksi ovat tyylin rajamailla, mutta Kiss Me Deadly ja Kohtalokas tapaaminen on sitä itseään. Se kuuluu noirin kaanoniin, ja syystä. Aldrich itse sanoi myöhemmin vaatimattomasti: ”Silloin kuin Truffaut ja Chabrol olivat Cahiers’lla (ranskalainen elokuvan älykkölehti), he lukivat kaikenlaista elokuvaani. Arvostin heidän innostuneisuuttaan, mutta en voinut kumartaa sille... Elokuva ei ollut niin syvä kuin mitä monet ranskalaiset luulivat.”

Elokuvan mysteeri, ”the great whatsit”, on perustuvanlaatuisesti eri juttu kirjassa kuin elokuvassa. Se johtuu siitä, että Amerikka oli muuttumassa ja uudet paranoiat olivat saaneet jalansijaa. Homma toimii silti. Jos saan pyytää katsojaa huomioimaan muutamia asioita: ne liittyvät ensisijaisesti elokuvan äänimaailmaan ja lähikuviin. Vauhti sekä tässä ja nyt -asenne ovat ominta Spillanea.

Robert Aldrich ohjasi muutamat film noirinsa suhteelliseen myöhään: The Big Knife, 1955, The Garment Jungle, 1957. Viimeksi mainitusta hän sai potkut ja kreditit menivat Vincent Shermanille.

(Kirjoittanut Johan Förnäs)