Murha 3. kerroksessa

Boris Ingster (1903-1978) oli Riikassa syntynyt, vallankumouksellisen Pietarin teatterielämään ja myöhemmin elokuvaan hurahtanut moniosaaja joka työskenteli UFA-studiolla ennekuin hän loikkasi Sergei Eisensteinin Amerikan-seurueesta ja jäi Hollywoodiin vuonna 1930. Siellä Ingsterin ura lähti hitaasti liikkelle käsikirjoittajana.

Vuonna 1940 Ingster ohjasi elokuvan, jota yleisesti pidetään ensimmäisenä film noirina. Kyseessä on vain 64 minuuttia pitkä b-elokuva, joka kuvattiin pikaisesti RKO-studion puitteissa. Sen merkitystä aikalaisilmiönä ei kannata liioitella, mutta siihen kasautuu sen verran merkittäviä oivalluksia, että jälkimaailma on kiinnittänyt niihin huomiota.

Ensinnäkin Murha 3. kerroksessa edustaa selkeää taitekohtaa aiempaan 1930-luvun rikos- ja kauhuelokuvaan. Se edustaa jotain merkittävästi uutta, mikä näkyy sen tyylitellyissä lavasteissa, poikkeuksellisissa kuvakulmissa ja erikoisessa valaistuksessa - mutta ennen kaikkea sen vahvassa unen ja todellisuuden sekoituksessa. Nämä piirteet ovat kotoisin 1920-luvun saksalaisesta ekspressionistisesta elokuvasta. Ingster ei toiminut yksin, eikä hän millään muotoa olisi selvinnyt ilman elokuvan muuta tekijäporukkaa.

Nicholas Musuraca toimi kuvaajana, italialaissyntyinen konkari jolla oli yli sata keikkaa takanaan. Musuraca on yksi niistä jotka edesauttoivat selkeän film noir -tyylin kehittymisessä (jota esimerkiksi ilmaisee urbaani, ahdistava yö), ja hänen taitojaan nähdään Teeman Film noir -sarjassa pitkin syksyä. Käsikirjoittajana toimi krediitit saanut unkarilainen Frank Partos ja mahdollisesti myös Ingsterin ystävä, kirjailija Nathanael West, mikä ei olisi yllättävää kun tarkastellaan elokuvan tarinaa.

Westin romaanien kantava ajatus oli se, miten amerikkalainen unelma oli petetty, sekä henkisellä että materiaalisella tasolla. Tämä onkin elokuvan lähtökohtana. John McGuiren esittämä lehtimies osallistuu todistajana oikeudenkäyntiin, jossa syytetty, Elisha Cook Jr. ilmiömäisenä altavastaajana, joutuu tuomituksi ilman että totuus ketään erityisemmin kiinnostaisi. Oikeuslaitos ja poliisit esitetään välinpitämättöminä osallisina, jotka jakelevat tuomioitansa liukuhihnalta - eräs kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden tunnusmerkki joka edeltää ja ennustaa sitä mitä kutsumme film noiriksi.

Vain lehtimiehen tyttöystävä toimii unilukkarina, mikä johtaa elokuvan suurimpaan antiin - seuraa yli 8-minuuttinen ahdistava oikeuskäsittely, joka onkin lehtimiehen painajainen. Hänen ärsyttävä seinänaapurinsa on murhattu, ja poliisi hakee toistamiseen helpon ratkaisun tilanteeseen. Unikohtauksen draamaattinen kuvaus tuo sälekaihtimien halkaistut hahmot valkokankaalle, ja pelottavinta on tuomari joka päätöksensä langetettuaan muuttuu patsaaksi joka pitää kädessä sekä puntaria että viikatetta.

Peter Lorren osuus tarinassa käy selväksi loppukohtauksessa. Lorre sattui olemaan pari työpäivää velkaa RKO:lle ja sai pikkuosuudestaan elokuvan pääkreditit. Mainittakoon myös että lavastuksen suunnitteli Van Nest Polglase, jonka seuraava projekti RKO:lla oli Citizen Kane. Molemmat elokuvat muuttivat taiteenlajinsa narratiiviset ja visuaaliset konventiot. Toisesta tuli elokuvahistorian alaviite, toisesta elokuvahistoriaa muokannut mestariteos. Katsojalla on mahdollisuus tehdä vertailu näiden elokuvien välillä 1.9. ja 5.9. Teemalla.

Boris Ingster ohjasi myös toisen film noirin vuonna 1950, Southside 1-1000, mutta toimi pääasiallisesti käsikirjoittajana. The Man From UNCLE on tunnettu agenttisarja jonka hän tuotti.

(Kirjoittanut Johan Förnäs)