Viheltäjät (7)

Kuvataiteilija Eino Ruutsalo oli tehnyt kokeellisia taide-elokuvia jo 1950-luvulta lähtien. 1960-luvulla hän teki kineettisten taide-elokuvien lisäksi neljä pitkää näytelmäelokuvaa, joissa hän pyrki totutusta kerronnasta poikkeavaan ilmaisuun. Näytelmäelokuvista kolmas, Viheltäjät (Les Siffleurs), kuvattiin kokonaan Pariisissa, uuden taiteen keskuksessa. Aikakauden puolidokumentaarinen cinéma verité -tyyli yhdistyi Viheltäjissä uuden aallon huolettomuuteen ja impressionistiseen kerrontaan tavalla, joka oli tuolloin melko etäistä suomalaiselle elokuvalle.

Ruutsalolla ei ollut kovinkaan tarkkoja suunnitelmia elokuvan sisällöstä Pariisiin lähdettäessä. Tarina muotoutui paikan päällä, ja sen keskiöön nousivat wannabe-näyttelijät, jotka tekivät hanttihommia elokuvastudioiden lähellä läpimurron toivossa. Monet haaveilivat tulevaisuudesta filmialalla, mutta portit tähteyteen eivät kuitenkaan auenneet näille ”viheltäjille” helposti.

Verrattuna Ruutsalon symbolismilla ja arvoituksellisuudella ladattuihin näytelmäelokuviin Viheltäjät on säilyttänyt suuren osan raikkauttaan. Yksi syy on varmasti kielessä: suomenkielinen replikointi on hiukan kiusallista lähes kaikissa amatöörivoimin miehitetyissä 1960-luvun elokuvissa. Viheltäjien nuoret rennot ranskalaiset höpöttävät luontevasti mitä höpöttävät; repliikkeihin ei ole ladattu suuria monitulkintaisia merkityksiä. Suomessa amatöörinäyttelijöiden vapaamuotoinen höpötys on useimmiten tarkoittanut vaivaannuttavaa hiljaisuutta.

Elokuvan pääosissa ovat Michel Strasberg ja Maria Doniel, ja sivurooleissa vilahtavat muun muassa sellaiset kuuluisuudet kuin Jean-Louis Trintignant, Pascale Petit ja Claude Brialy.