Jennin päiväkirja

7.4.2008 Tästä se lähtee...

Kolme päivää ja tanssin työstäminen alkaa. En tiiä, mitä siitä tulee. Ennen koreografioita tehdessä on ollut fiilis, että mitä hittoa mä ajattelen mitä muut siitä pitää; mä teen just sellasta matskua kun itse haluan. Mutta nyt on jotenkin eri fiilis. Sillä on väliä mitä muut sanoo. Tai mitä Mestari sanoo. Mä toivon etten ole ihan surkea tapaus sen Mestarin mielestä. Tanssi on mulle tosi henkilökohtaista, ja vaikka mä kuinka olenkin esittäjätyyppi, joka rakastaa lavalla ja katsojien edessä olemista, en mä silti tiedä, mitä mä ajattelen tästä omasta tv-urastani. Että kuka tahansa, puolituttu tai entinen ihastus, voi katsoa ja arvostella mun tanssiani. Sillä ei olis niinkään väliä , jos kun ne arvostelee mua, mutta mun liikekieltäni ja jossain määrin ainakin sielustani kumpuavaa tanssiani mä en antaisi kaikkien tuomittavaksi. Paitsi nyt.

Mua ehkä enmmän kuin ennen jännittää se, jos mä epäonnistun. En mä epäonnistumista pelkää, mutta jännitän sitä.

15.4.2008 Yöllä ennen mestarin tapaamista

Ei tää kai pelkoa ole, mutta en haluaisi epäonnistua huomenna, kun se mestari tapaa mut ekan kerran. Ensivaikutelma on niin tärkeä. Toisaalta, muodostuuhan se muustakin kuin esimerkiks siitä pienestä improsoolopätkästä. Toivon, että pääsisin tekemään sen x:n liikematskua; en vielä niin paljoa/ pelkästään luomaan omaa. Alkukipsi- ja panssari kun on vielä päällä, niin sillon ei paljoa parane ruveta luomaan liikkeitä… Mulla on eritavalla epävarma olo kuin mitä ennen on ollut. Ja nää kuvaukset ja haaste ja miltä mä vaikutan ja mitä mun täytyy tehdä pyörii koko ajan päässä. Välillä sen stressin unohtaa, mutta kyllä se pian taas tulee takas. Ehkä mä koitan nukkua nyt paremmin kuin viimeks.

 21.4.2008 Omat treenit

Helvetti tästä ei tule mitään. Näytän ihan idiootilta pyrkyriltä heiluessani täällä salissa. Oon mä ennenkin omia juttuja ja koreografioita tehnyt, ja on ne ennenkin ollut toisinaan pirun hankalia, mutta jotenkin nyt on mittakaava, paineineen ja onnistumisprosentteineen, ihan eri luokkaa. Mulla on yksittäisiä liikkeitä tai eleitä, jotka tuntuu kiinnostavilta ja kivoilta. Muttei liikesarjoja tai edes kovin konkreettisia liikkeitäkään.

Ja nyt kun tietää oman mestarinsa, niin mukaan on myös tullut pelko siitä, ettei tahdo tuottaa pettymystä Harrille. Ettei se joutuis yhtään häpeämään Kuopiossa. Vaikka munhan siinä sitten tulee hävetä, jos homma menee reisille. Mun koreografiahan tästä tulee. Harri puhuu aihioista, joita mun tulis alkaa hahmotella. Ei tartte huolestua kaikesta, kunhan aihioita tekee. Huutopotkuraivarit on lähellä.

22.04.2008 Tanssisali

Outo treenipäivä. Parempi kuin eilen. Mutta vieläkään ei synny kunnon matskua. Mutta ehkä jotain ideoita silti…

Kuka tuntisi oikean Jennin?

23.4.2008

Nyt tarvittais vaan lavalle yksi pesukone. Hmm.

25.4.2008 Illalla kotona

Mä en ikinä oo tuntenu sellasta fyysistä pahaa oloa, kuin tänään treeneissä. Harrille, sille tilanteelle ja haasteelle ei todellakaan sanota että venatkaas, ”mä vedän hetken lonkkaa ettei tuu oksu suuhun”, joten tämä tyttö kyllä jaksaa painaa. Mutta siis joo, äityi aika fyysiseksi matskuksi lopussa. Nyt vaan pelottaa, että miten saan aina saman moodin takas oikealla hetkellä – Kuopiossa.

Väsyttää. Meen nukkuu. Ja huomenna takas töihin. V****!!!!

29.4.2008 Herttoniemen treenisalissa, 46 päivää mahdolliseen gaalaan

Nyt mulla on se about neljä minsaa materiaalia soolon aihioksi. Siellä on välissä kökköjä ja nastoja hetkiä. Katsotaan mitä Hara sanoo. Mua ehkä loppujen lopuksi painaa enemmän se, mitä Harri on musta ja mun työskentelystä mieltä kuin mitä se raati arvioi. Vaikka totta kai haluan sinne gaalaan. Mutta jos ne ei suostu ottamaan mua sinne, niin siinä vaiheessa mua kiinnostaa enemmän Haran tuomio.
Täällä treenisalissa kun yksin on,niin ymmärtää kyllä tosi tehokkaasti oman pienuutensa. Emmä tiedä saako tällasesta tapauksesta tanssin ammattilaista.Tanssijana on selkeämpää kuin koreografina. Tosin kun mä en ole oikeasti kumpaakaan, niin mikäs mä olen sanomaan.

” Yötä ikävöin vaikka päivän lapsi oon.”

30.4.2008 Metrossa matkalla kuvauksiin

Nyt on koreografian kaari valmis. Eka kerta näyttää Haralle ja Titelle. Damn: Kyllä mä aion olla siitä ylpeä. Sitten kun oon ihan varma, ettei siellä ole mitään boring boring täytejuttuja, ja sitten, kun olen saanut hioa sen hyväksi. Mutta on mulla vielä 1,5 kuukautta aikaa. Siinä ehtii tapahtua ihmeitä. Hoppas så. Mutta vappu, kevät ja kesäntulo auttaa kummasti! Sitä ei vaan mee ihan samanlaiseen ahdistukseen kun jutut ei helpolla lähde natsaamaan kuin mitä talvella menis. Ja nyt on kyllä tullu huomattua, että on koko ajan tossa haasteessa kiinni. Mietin sitä koko ajan. Sitä minkälainen fiilis mulla on, jos pääsen gaalaan ja sit enemmän ehkä vielä sitä fiilistä, mikä mulle tulee, jos ne hylkää mut… Ehkä pitäis vaan alkaa kääntää koko kuvioo päässä niin, että kelais enemmän itsensä haastamista ja voittamista, niinkään ku sitä Kuopion varsinaista haastetta. Tai no, en mä sitä pysty olla ajattelematta

Mä vaan niiiiiin toivon, että toi koreografian esittely menee tänään hyvin.

30.4.2008 Vappuaattona kotona, Uotinen yllätyskuvaus-päivä, 6 vkoa Kuopioon

Mulla on niin finaaliolo. Sellanen etten oikeen ole varma enää, onko hengissä, olemassa, näkyvä ihminen. Oli ehdottomasti hermoja koettelevin kuvaus tähänastisesta rupeamasta. Metrossa oli sairaasti jo iltapäivällä vappuhumuisia ihmisiä, jotka huusi, haisi ja möykkäs, ja mulla oli stressistä ja väsymyksestä niin kipeä pää, että pidin tunneleissakin aurinkolaseja päässä ja silmiä kiinni. Plus mun silmät on turvoksissa ja ripsiväristä tahriintuneet. Tänään paukkasi treeneihin ihan puskasta itse Jorma Uotinen!

Oltiin Harrin kanssa just treenaamassa sellasta fyysistä kättä/käsiliikettä enkä yhtään kyseenalaistanut sitä, kun jossain vaiheessa huomasin Titen häipyneen. Sitten ihan yhtäkkiä ovi avautuu ja Titte tuli sisään Jorma Uotisen kanssa!? Mä en todellakaan rehellisesti tiedä, että mistä se mun reaktio tuli, multa herpaantu polvet ja reidet ja pää ihan saman tien (jonkun kirosanan jälkeen) ja itku. Kaipa se oli jännitys-, pelko-, kauhu- ja shokki-itku…Eka fiilis oli, että vitut mä vielä siihen raatimiseen olen valmis, kun eilen illalla kymmenen aikaan vielä mietin liikkeiden välillä. Mutta sitten se nyt olikin ”vaan” katsomassa mua ja sitä mun koreografiaa. Mikä kuulostaa suunnattoman falskilta, naurettavalta ja oudolta. Mutta jotenkin tosta klo 14-15.30 välisestä ajasta tuli ihan kauhea tunnepiikki. Sellanen että siitä palautuminen kestää aika pitkään. Olin niin kamoissa äsken metrossa. Ihan sairaan outo olo. Semmonen että tekis mieli kirkua täysiä kaikille ihmisille, että ”turpa kiinni ettekö te tajua, mitä mulle on just tapahtunut ja miltä musta tuntuu?!!?” Mutta eihän ne tietenkään voi tietää.

Tänään mä tajusin, kun katsoin itteäni peilistä ja koitin rauhoittaa mieleni ennen vikaa Jormalle näyttämistä, että tuli mitä tuli, niin tää projekti tulee kasvattamaan ja kysyttämään mua ihan hirveän paljon. Mä olen tässä kuitenkin niin omillani ja ennen kaikkea ilman tuttuja ja totuttuja apujoukkoja ( ystäviä, perhettä yms.). Luulen, että tulen onnellisuuden ja helpottuneisuuden lisäksi tuntemaan aika suurta väsymystä 15.6., sen mahdollisen gaalan jälkeen…Tekis mieli mennä nukkumaan ja pimeään peiton alle piiloon ja pois.

5.5.2008

On ollu hauska ”seurata” itseään ja sitä, miten on tullut palauduttua siitä vappuaaton shokkikuvauksesta. Vappu ja sitä seuraavat päivät oli sellasia kunnon totaalikieltämisen ja unohtamisen päiviä. Tuli ihan sellainen olo, että ”mä en jaksa nyt hetkeen miettiä sitä koreografiaa pätkääkään”. Ja tavallaan se on tehnyt ihan hyvää, koska nyt ne Uotisen kommentit ja jatkotreenit alkaa hahmottua mielessä selkeämmin, neutraalimmin ja tervejärkisemmin. Mullahan yhä se valta koreografian suhteen on. Minustahan se kertoo. Kukaan muu ei voi tanssia sitä, tulkita Ritvaa ja Jenniä ja minun elämääni kuin minä itse. Vain minä pystyn siihen. Ja nyt alkaa taas kasvaa ruokahalu onnistumisen ja näyttämisen suhteen. Huomenna ja ylihuomenna treenaamaan. Ilmaa, pehmeyttä, bouncea ja re-bouncea. Musta tuntuu, että nyt kun mulla periaatteessa on koreografia mielessä ja rakennettuna, ja oon kuullut Uotisenkin kommenttia Harrin neuvojen lisäksi, niin entistä enemmän painottuu myös se treenisalien ulkopuolella tapahtuva (ajatus)työ. Se että mä koko ajan mielessäni kelaan erilaisia tapoja tehdä ja tulkita niitä mun päättämiä liikkeitä. Saa nähdä.

Toivottavasti saan seuraavan kerran koittaessa raatini näkevän sen työn ja muutoksen, mitä aion biisiini harjoitella. Että ne näkis mussa ilmaa ja pehmeyttä ja herkkyyttä eikä vaan pateettista draamaa ja puristusta. Olen mä joskus ollut ilmava ja pehmeä ja herkkäkin. Silloin ois ollu vaikeaa saada aikaan dramaattista, puristavaa ja ehkä jopa patettistakin liikettä ja tulkintaa. Nyt mä vaan olen tällainen. Tällainen musta nyt sitten kuitenkin vaan tuli.

Mutta koitan kuitenkin silti löytää itsestäni sen toisenkin tyypin.

6.5.2008 Kotona

Niin siis joo, eihän me minnekään pyöräilemään menty. Menin taas lankaan. Hara vei mut kattoo tanssiryhmä No-No:ta joka oli helvetin hyvä. Tykkäsin tekemisestä, fysiikasta, yhtenä porukkana tekemisestä, toisiin luottamisesta, liikekielestä.
Ulkona haastattelus olin just hehekuttanu kavereiden ammattilaisuuta, kun sitten paljastettiinkin aika pommi: mulla olis huomenaamulla ammattilaisten treenitunti tanssiryhmäläisten kanssa Kaupunginteatterilla!?! Katri Soini pitää sen??!! SIIS MINÄ?!!?

Vitsi mitä aikaa tää mun elämässä on. Ilmeisesti kaikki on mahdollista… kerrankin. Oon ihan sairaan innostunut tästä! Uudella tavalla, sellaisella positiivisella tavalla jännittynyt! Niin siistiä! Totta kai mua pelottaa, että nolaan itteni ja etten pysy tasan missään mukana, mutta Hara ohjeisti vaan, että juokset sitten alta pois.
Mä sitten tarvittaessa vaikka juoksen vaan alta pois.

7.5.2008 Ylläritreenipäivä, 5 vkoa Kuopioon

Ihan älytön päivä takana! Niin hienoa!
Aamulla oli ne Soinin treenit, jotka oli tosi hyvät ja hikiset. Aika perässä mä kyllä juoksin, mutta oli siellä yksi, kaksi selkeääkin kohtaa. Viimeinen hyppy-sarja oli ihan mahtava! Katri otti mut ja sen ihme väpinäkuvauksen tosi rennosti vastaan eikä hermostunu mun osaamattomuuteen. Ja se oli muutenkin kivan oloinen!

Oli ihan friikkiä, naurettavaa ja epätodellista, kun sinne saliin alkoi valumaan Sofia Hilli, Valtteri Raekallio, Kai Lahdesmäki, Inka en-muista-sukunimeä, tyypit jotka eilenillalla olivat esiintyneet mulle lavalla ja loistaneet ja todellakin tehneet töitä. Ja siihen ne vaan tuli samaan aurinkoiseen treenisaliin kättelemään mua?!

Ihmiset oli muutenkin ihanan mukavia ja avoimia. Kaikkia moikkailtiin ja kaikki ikään kuin veti samaa köyttä, puhals yhteen hiileen…Mä olin niin fiilareissa jo siitä pukuhuoneesta, joka oli niin stereotyyppinen teatteripukkari, että mun oli pakko hetken hymyillä itelleni peiliin.

Saatiin Harrin kanssa jäädä vielä kattomaan omien treenien jälkeen muiden koreografian läpimenoa ja lopulta jäinkin sinne sitten viideksi tunniksi oppimaan nurkkaan. Oli ihan mahtavaa seurata miten niillä ammattilaisillakin meni hermot välillä (teokseen ja toisiinsa ), miten ne hinkkas välillä jotain ongelmapätkää kauan, keskusteli keskenään, ratkoi ongelmaa. Lisäksi huippumielenkiintoista oli seurata ja huomioida ryhmäviestinnän perusteista opittuja rooleja ja niiden jakautumisia tuossa ryhmässä. Siellä oli selviä liidaajia, sovittelijoita, vetäytyjiä. Ja silti ne oli kaikki ihan pirun hyviä!

Harrin kanssa oli hyvä olla tiiminä siellä vierailulla. Turvallista ja helpottavaa, kivaa. Silloin kun alkaa jännittää uusia ihmisiä ja uusia, tulevia tilanteita, niin on jännä huomata, että niistä vanhoista ”jännitettävistä” onkin jo tullut itselle ihan tukia, turvia ja ystäviä. En osaa sanoa miltä musta tuntuu kun tää proggis on ohi. Ikävältä.

Mun päivä oli huippu; tähänastisesta kuvausrupeamasta ehdottomasti paras. Valtteri Raekallion lausahdus tyhjällä käytävällä mun takana, että ” hei hyvinhän se meni” kruunasi kaiken hien ja yrittämisen. Mahtava kokemus.

8.5.2008

Ihme päivä…Keskipäivällä olin ihan valmis ampumaan itteni treenisaliin, vaikka aamu lähtikin ihan hyvin käyntiin. En tiedä kuinka paljon siihen vaikutti eilinen HKT-päivä ja se ihmetysshokki mikä sieltä jäi, vai se, että alan olla tooosi väsynyt. Joka tapauksessa poruhan siitä pääsi, kun en saanut mitään aikaiseksi ja olin tyytymätön itteeni. Ja luulen, että Harakin oli.

Mutta sitten tauon jälkeen alettiin rauhassa hioa yhtä pätkää ja laitettiin next-big-thing Duffy soimaan. Ja se auttoi! Siitä musasta jotenkin tuli energiaa ja asennetta. Eikä se musa itsessään ollut niin pateettista (kuin esim. se Almodovarin biisi), joten kaipa siinä paremmin tuli sitten sitä ilmaakin. Eli ehkä harkitsen nyt sitä musaa tässä kaiken muun ohella. Nyt on vaan vähän sekava olo. Vähän kun ois risteyksessä eikä tietäs, että kumpaa kautta kannattais lähteä liikkeelle. Mulla on tässä nyt parisen viikkoa aikaa rakentaa yks väliosa sinne keskelle plus miettiä pari liitoskohtaa. Ja sitten käydä Uotisen neuvot mielessä jokainen hetki ja liike läpi ja ruotia ne.

14.5.2008 1kk Kuopioon, ensimmäinen pääsykoeviikko

Tasan kuukausi aikaa gaalaan. Ja just sit tänään toi nilkka alkaa temppuilemaan. Se tuntu koko päivän ihan oudolta, sairaalta, ja on nyt ihan pirun turvonnut.

Miks se menee aina näin??
Ens viikolla ois ne Teakin kokeet…

18.5.2008 yöllä sängyssä, Fort Minor stereoissa

Mä oon kyllä kasvanu tän kevään ja projektin aikana hurjasti – as corny as it may sound. Toisinaan on ollut ihan sellaisia sekoamishetkiä, ettei kestä enää yhtään uutta, jännää, hyvää tai huonoa juttua… että haluais tyyliin mennä vaan nukkumaan viikoks ja sulkea itsensä koko muulta maailmalta. Mutta sitten taas koko ajan tiedostaa, että kun tää joskus loppuu, niin mä en mitään muuta toivois kun että pääsis taas tekee tätä hommaa. Ihan ristiriitaista. Lisäks tiedän että mulla on kehittynyt hermojen - ja aikataulujen - hallinta ja sellainen tietynlainen omien lankojen käsissä pitäminen. Tää proggis on levännyt mun osalta vain ja ainoastaan mun omilla harteilla. Ja jos ja kun mä tästä jotenkin tieni selvitän, voin myös täysin rinnoin ottaa creditit vastaan. Tai olla edes tyytyväinen siitä, että mä selvisin. Selvisin tästä.

20.5.2008 treenisalissa toinen pääsykoeviikko, 24 pv Kuopioon

Harri on niin huippu! Treenailtiin eilen Kaupunginteatterilla (!) kahdestaan ja oli samalla rentoa, kivaa ja tiukkaa treeniä. Menin käymään Essillä sen jälkeen ja kävin suihkussa siellä ja huomasin olevani mustelmilla ihan joka paikasta!:) Ranne, molemmat polvet, olkapäät ja lapaluut plus toi nilkka paskana. Että ihan hyvä saldo! Mutta verenpurkaumaakaan en vaihtaisi pois!
Puhuttiin just eilen Haran kaa siitä Teakista ja sanoinkin et sinänsä kiva, kun tässä on niin paljon kaikkea, et ei oo tosiaan ehtiny paljon miettiä tai jännittää niitä pääsykokeita

Koreografia on nyt yhtä kohtaa lukuun ottamatta tiedossa mutta treeniä lisää vaan. Puvun saan ens viikolla, musana on Duffyn Stepping Stone… niin no siihen alkuun vois olla kiva joku äänimaailmahomma, että täytyy sitä vielä selvitellä.

Nyt alkaa treenit!

” I will never be a stepping stone, take me all or leave me alone.”

2.6.2008 sängyn pohjalla

Teakin kokeet kahdelta viikolta takana. Pääsin vikaan vaiheeseen vaan en kouluun. Oltiin tänään kattomassa tuloksia. Sinänsä harmittaa ja vituttaa, että on kaks viikkoa ollu henkisesti ja fyysisesti ihan äärirajoilla (plus miettiny koko ajan Kuopiota) ja antanu kaikkensa, ja sitten lopputulos ja kiitos on tässä. Eikä mulla oikein oo ikäkään tässä puolella. Vanha akkahan mä jo 24-vuotiaana Teakin hakijana oisin…niinpä.

Ja nyt on jotenkin tosi kyseenalainen fiilis sen Kuopionkin suhteen. Vähän niin kuin epävarma. Tai toivoton. Vaikka tiedän kyllä, että nää kaks proggista on ollu ihan erillisiä juttuja, mutta silti. Niistä on tässä kevään aikana muodostunu ikään kuin yksi, yhteinen ”tanssimissio”. Ja nyt kun toinen niistä epäonnistui, niin ei vaan voi olla kovin luottavainen sen toisenkaan suhteen. Tai itsensä. Enkä mä pidä siitä tunteesta. Mä oon vaan niin väsyny, joka päivä tää sama finaaliolo. Tuli tänään mieleen kun kävelin Teakilta, se biisi jossa lauletaan että ”kuljen Hakaniemen rantaa, sydän ei tunne mutta jalat vielä jaksaa, pystynkö mitään enää antaa - minä olin hölmö, otin turpaan ja selkään…”se tuntu aika todelliselta. En tosiaan tiedä onko mulla (ikinä) mitään annettavaa. Jalat jaksaa vielä (jonkun aikaa) toivottavasti sen kaksi viikkoa vielä.
Mutta sydän ei kyllä tunne nyt yhtään mitään.
Päätä särkee. Alan nukkuu nyt ja palaan treenisaliin taas huomenna.

3.6.2008 1 pv Teak-hylkäyksen jälkeen treenisalissa

Mä en tiedä onko musta mitään enää jäljellä tän kevään ja alkukesän jälkeen. Tottakai toi Teak on nyt päällimmäisenä mielessä ja tummentamassa fiiliksiä, mutta luulen että mä oon muuttunut aika paljon tän periodin aikana. Linssin alla oleminen on rankkaa. Kehittyminen on rankkaa. Ja epäonnistuminen on rankkaa. Mutta onneksi on olemassa sellaisia artisteja kuin Jippu, joka helpottaa mun oloa tällä hetkellä ihan helvetisti. Sillä on hyviä sanoituksia, jotka tuntuu aina olevan paikallaan mun elämässä. Melankolia, peitettyä kovuuteen, määrätietoisuuteen, itsevarmuuteen ja sulkeutuneisuuteen on mun juttu. Kai sellainen juttu, mistä mun tulis pyrkiä eroon, mutta silloinhan mun täytys pyrkiä eroon omasta itsestäni ja omasta sielustani, minuudestani. Eikä yksikään produktio tai pääsykoe ole sen arvoinen. Eniten mua kai pelottaa, että se mun yksiselitteisyys, määrätietoisuuteni, kovakuorisuuteni koituu mulle kohtaloksi ja jään siihen vankilaan. Etten ihan oikeasti osaa olla pehmeä ja herkkä. Nonni. Nyt tuli taas itku. Joku 325. tänään. Enkä mä ole tällanen. Niin siis sitä olin pohtimassa, että entäs jos kaikissa ihmisissä ei asu herkkyyttä? Miten ne ihmiset sitten pärjää? Miten mä pärjään?

12.6.2008 1 pv Kuopioon

Mä selvisin.
Niin epätodellinen olo. Tänään oli vika treenipäivä ja nyt on esitys pulkassa. Ja oikeastaan ihan oikeasti tuntuukin siltä! On tosi kiva päästä esittämään sitä. Se on mun omakuva, kuten Hara tänään muistutti. Harria tulee ikävä. Sen ohjausta ja olemista. Mahtava mies, ei voi muuta sanoa. Mulla tuli tänäänkin kuvauksissa poru, kun Haralle rupes tulee tippa linssiin. Siinä me sitten halattiin ja tihrustettiin.

Eikä tulevaisuus tunnu enää ihan niin pelottavalta tän kokemuksen jälkeen. Koska nyt mä tiedän, että mä pystyn siihen. Mulla on eväät ja aseet. Mä olen oppinut itsestäni helvetin paljon tän kevään aikana.