Kiekuun kunniakirjan elämänkaari pähkinänkuoressa

Luin joskus viime vuonna lähetyksessä pikku-uutisen, jonka mukaan joltakin leiriltä, jonka jotkut järjestivät jossain päin Suomea, oli lähetetty kunniakirja presidentille jostakin hyvästä. Presidentti oli vastannut kiitoksella kunniakirjaan. Tämä laittoi kellot päässäni kilkattamaan. Kiekuun on kanssa pakko tehdä presidentille oma kunniakirja. Ihan vaan sen takia, että saataisiin kiitos presidentiltä. Olisihan se nyt komeaa tehdä ohjelmaa, jota presidenttikin kiittää.
 
Kiekuussa järjestettiin äänestys siitä, mistä hyvästä presidentti kunniakirjan ansaitsee ja perusteeksi valikoitui suvaitsevaisuus. Kiekuun kuuntelija Ulpukka Nurminen teki meille hienon kunniakirjan. Tässä vaiheessa kaikki näytti sujuvan kuin unelma.
 
Soitin presidentin kansliaan tiedustellakseni, kuinka voisimme toimittaa hienon Kiekuu-kunniakirjan perille. Minulle sanottiin, että sen voi joko postittaa tai toimittaa linnan vartijalle. Kinusin kuitenkin, että voisimmeko tuoda kirjan itse, jotta tilanteen voisi nauhoittaa ohjelmaa varten. Tässä asiassa minun olisi käännyttävä päällikkötasolle, minulle sanottiin. Näin teinkin. Lähetin sähköpostia tiedotusosastolle, jossa tiedusteltiin mahdollisuutta tuoda kunniakirja linnaan itse. Vastausta ei kuulunut. Lähetin postia uudestaan. Sama vaikeneminen jatkui.
 
Parin viikon hiljaisuuden jälkeen neuvottomuus alkoi vaihtua apatiaksi. Päätin ottaa tilaisuudesta irti sen mitä oli otettavissa. Tein ohjelmaan jutun, jossa kysyin apua P.E. Svinhufvudilta. Vanhoista arkistonauhoista leikkasin kokonaisuuden, jossa Ukko-Pekka vastaili kysymyksiini, siitä kuinka presidentille voisi kunniakirjan toimittaa.
 
Tuona aamuna oli radio ollut auki myös presidentin kansliassa. Varsin pian ohjelman jälkeen sieltä tuli sähköpostia, jossa päättäväiseen, mutta napakkaan sävyyn todettiin, että kiekumiset taisivat nyt mennä vähän hassuttelun puolelle, olihan kunniakirjan toimittaminen tehty minulle varsin selväksi.
 
”No voi vitja”, ajattelin. Eipä taida meidän linnareissustamme tulla mitään. Pitää sitten laittaa postiin. No kuinka ollakaan, se postittaminen sitten vaan jäi. Kunniakirja asusti tuottaja Korhosen kirjahyllyssä aina seuraavaan itsenäisyyspäivään saakka. Minnan kanssa itsenäisyysmuusia tehdessä tuli mieleen, että olisihan se kunniakirja perille toimitettava. Tiedä mitä siitä voisi poikia, vaikka kutsu linnaan vuoden päästä. Käärimme kunniakirjaan kauniiseen pakettiin ja kirjoitimme mukaan arvokkuutta henkivän kirjeen.
 
Juuri tätä kirjoittaessani puhelimeni soi. Ylen postiosasto soitti, että he lähtevät nyt viemään kunniakirjaa rouva presidentille. Jännittää…  
 
Mikko