Asfaltoitu suora tie vie hetkessä ja melkein huomaamatta kylän läpi. 80 kilometrin tuntivauhdissa vilahtaa muutama talo silmänurkassa. Ajatuskaan kylän ja kyläläisten elämästä ei ehdi tajuntaan asti, kun matka jatkuu ja ollaan jo toisaalla.

Tällaisia kyliä on Suomessa lukematon määrä. Ajatuksen ne ansaitsevat. Ja jarrua ohi pyyhkäisevästä autosta.

Juttelen kahden kolmikymppisen sattaslaisen Tanja Variksen ja Riika Ylitalon kanssa. He ovat käyneet kylän omaa koulua. Molempien luokalla oli aikoinaan alle kymmenen oppilasta. Molempien luokkakavereita on jo kuollut. Ja muilta luokilta myös. Jo kouluaikana.

Koululaisia jää auton alle kylän poikki sukeltavalla valtatie 4:llä. Se on yksi kylää kuvaava piirre.  Tuntuu karmaisevalta. Tanja ja Riikka ovat huolissaan kohta koulutiensä aloittavista lapsistaan. Toiseen päähän kylää on sentään saatu alikulkutunneli, mutta se ei vielä kaikkia pelasta.

Kun seuraavan kerran olen suhahtamassa autolla jonkun kylän poikki, toivon totisesti, että en suhahdakaan. Tietä saattaa juuri samalla hetkellä ylittää yhtä lailla omiin ajatuksiinsa uppoutunut lapsi, menossa kouluun tai kaverin luokse.