Ihmekevät on nyt sit ohi. Tää on mun viimeinen postaus täällä - miten kummaa! Mun tie abibloggariks oli aika kumma sekin. Yleensä tyypit varmasti jättää tälläset tarinat kertomatta vaikuttaakseen vähän uskottavimmilta - mutjoo se on jo varmaan menetety case tässä tapauksessa!

 Joten: satuin menemään katsomaan koulunäytelmää. Siinä esityssalin oven edessä ruuhkassa törmäsin, fyysisesti, yhteen meidän koulun äikänopeista. Törmäyksen jälkimainingeissa hän sitten kysyi multa ja mun kavereilta, oisko joku meistä kiinnostunut kirjottamaan abiblogia Ylelle. Vaikka mielessä oli kalapuikot ja se, mahdutaanko istumaan saliin, sain jonkun "sulla on nyt tilaisuus"-sähäyksen ja sanoin Marjalle että joo, minua kiinnostaa.

Marja, se nimenomainen äikänope, valitettavasti kuoli keväällä. Mie haluan kiittää häntä, ja muistaa miten noin pienillä jutskilla voi piristää - jopa muuttaa toisten elämiä. Mun elämä on pikkusen eri nyt kuin se oli tammikuussa ja Marja jätti jälkensä sen kulkuun. Blogi teki saman. Ois ollu paljon yksinäisempää, jos fiiliksiä ei ois voinu purkaa ja jakaa – nyt se oli pakko tehdä. Voi että, että tykkäsin kirjottaa.

 Viime syksystä katsottuna tää aika, vapaus, oli kaukana – niiiiin kaukana, paitsi ajallisesti niin myös kokemusten ja vaatimusten puolesta. Me maattiin mun kaverin kanssa yöllä laiturilla ja puhuttiin elämästä ja kirjotuksista ja tulevaisuudesta. Olin ihan varma että en selvii. Tai jos selviin, niin että oon joku ihan toinen tän vaativimman puolen vuoden jälkeen.

 Ja joo, aikalailla toinen mie oonkin. Selvisin kuitenkin! Ensin tavoitteiden asettamisesta, sit siitä työstä, joka niihin pääsemiseksi piti tehdä kouluaikana. Sitten lukulomasta, vaikka siinä meni jo rajoille, oli kaikenmaailman Hitlerunia ja itkukohtauksia. Ja kirjotuksista, nopeista, epätodellisista. Siitä ajasta kirjotusten jälkeen, jolloin ois vaan halunnu nukkuu, mut raahautu silti töihin ja lenkille, töihin ja lenkille.

Juhlavalmisteluista! Suunnittelin, angstasin ja sit sain ne partyt aikaiseksi. Tai perhe sai – kiitos! Juhlat meni, ja jatkot, ja sillon, ihan niinku viime syksynä, istun laiturilla ja tunsin itteni tosi epätodelliseksi. Jotain sama mussa kuitenkin vielä on :)

 Kuvitelmissa aika kirjotusten jälkeen oli hattaraa, keveetä, vapaata vain ihanasti. On se! Ja maailma ON auki. Mutta on tää myös aika hitsin kummallista, vähän tyhjää. Kukaan ei kaipaa mua joka aamu kello kahdeksan, eikä oo päivämääriä tai ylimääräsiä esseitä, joista nähdä painajaisia. Minä vaan ja tää loma, aikaa ja aikaa ja aikaa. Ainut tehtävä on nyt opetella tietämään mitä haluu, ja se on aika hitosti vaikeampaa ku tekstitaidot. Ja tärkeempää.

  Hyvää kesää, rakkaat! Ei miellytetä ketään tällä kesällä eikä meidän elämillä - tehdään vaan mitä huvittaa. Nyt minuu huvittaa lenkkeillä.. tai keittää lisää kahvia. Oon selvästi opetteluvaiheessa: valita en osaa. Siks otan molemmat.

 Tack och hej!

 -ainoo

Kuvat (C) Miia Palviainen

Tiistaina heräsin ihanaisesti 5.05 tarkoituksena ehtiä vartin yli kuuden junaan kohti Helsinkiä ja viestinnän pääsykoetta, just sitä sama, jossa Tinokin kävi.

Junamatka kului tosi rattosasti viimeisten 60 sivun kanssa, jotka olin vielä fiksusti jättäny lukematta... Tosiasiallisena tarkoituksena taisi siis olla servettien etsiminen eikä mikään pääsykoe.

 Servetit löytyki ihmeellisestä ja aurinkoisesta Helsingistä jopa semihelposti, Joensuussa kiersin viis päivää ilman yhtäkään kunnollista vaihtoehtoja. Että ens vuodeksi servetinvalmistajille tiedoks: raikkaita, yksinkertaisia ja tyylikkäitä servettejä kiitos! Alkaa olla ne unikkokuviot ja vaaleenpunanen vähän nähty.

 ainaki yhtä tylsää oli pääsykoereissulla ;)

Pääsykoe sitten oliki eri juttu. Eksyin noin viisi kertaa ennenku kaveri raahas mut oikeaan osoitteeseen melkein käsivarresta kiskomalla.

Yliopisto alkokin kiinnostaa vielä enemmän kun istu oottelemassa pääsyä koesaliin - vauuu mitä tyyppejä muut hakijat oli! Tosi monta kivan ja fiksun näköstä ja hirmu tyylikästä. Teki mieli mennä juttelee melkein jokaiselle mut istuin sitte vaa hiljaa kaverin vieressä ja söin mansikoita ;)

Koe itessään oli.. No, ihan siedettävä varmaan jos oli tutustunu materiaaliin. Arvoketjusta oli vaan vähän paha kirjottaa jos ei muistanu mikä se on... Aineistokoe yllätti myös: teksti tuntui aika vaikeaselkoiselta, eikä siitä saanut oikein otetta. Loppusummana istuin puolitoista tuntia piirtelemässä tikku-ukkoja ja masentelemassa. No, tänä vuonna ei kouluun menty,mut ens vuonna sitten kovemmalla tarmolla! Sinne kouluun mie haluan. Luulisin.

-ainoo