Pressiblogi

Nationalismi pörrää keväällä

Mediakevään iloisin pilkahdus Helsingissä on tietysti Kevätpörriäisen myyjien ilmestyminen katukuvaan. Kevätpörriäinen on koululaisten kirjoituksista koottu lehti, joka on poikkeuksetta ratkiriemukas, lapset kun ovat niin hassuja.

Osa teksteistä on otteita aineista, joita koululaiset ovat kirjoittaneet annetun otsikon pohjalta. Näistä valmiista otsikoista yksi oli merkillinen: "Miksi kotimaani on minulle rakas?"

Miksi?

Toimittajien ammattikielellä tässä on kai kyse "ladatusta" kysymyksestä, joka sisältää jo valmiin väittämän: kotimaan on siis pakko olla rakas.

Minusta kansakunnilla ei yleensä mene kovin hyvin silloin, kun kansalaisilta odotetaan ehdotonta rakkautta joko valtiota tai epämääräistä "isänmaata" kohtaan.

Miksei lapsilta kysytä, rakastavatko he kotimaatasi ylipäänsä ollenkaan? Miksi, miksi et? Tai: millaista sinun elämäsi on?

Suomen pitäisi toivoakseni olla valtiokehityksessä siinä vaiheessa, että meidän koululaisillamme olisi oikeus sanoa, etteivät he pidä kotimaastaan.

Vai olisiko se liian paljastavaa? Lapsi käsittää asioita konkreettisesti. Lapsen kotimaa, lapsen koko maailma käsittää ennen kaikkea kodin ja koulun. Jos olen oikein uutisia tulkinnut, meillä on aika paljon lapsia, joilla ei ole siinä kotimaassa mukava olla.

Asiasanat:

Kevätpörriäinen

kotimaa

lapset

nationalismi

Lama lähtee tanssien

3 kommenttia

90-luvun lamasta noustiin pelaamalla jääkiekkoa.

Jääkiekon MM-kulta symbolisoi uutta nousua ja kansallista taistelutahtoa. Kun Ruotsi oli voitettu loppuottelussa, valtakunnassa oli kaikki melkein hyvin.

Nykyisessä taantumassa suomalaisten mentaalihygieniaa hoidetaan tanssimalla. Tanssii tähtien kanssa- ohjelma on saanut elämää suuremman merkityksen.

Olemme nähneet, miten Pirkko Mannola tanssii surun keskellä. Olemme nähneet aidon iloisen afrikkalaisen Wilson Kirwan valoisan olemuksen taantuman synkistämässä maisemassa. Eikä tietenkään pidä unohtaa Kim Heroldia, joka vastaa ohjelman eroottisesta latauksesta.

Kun tähdet tanssivat, paikalla ovat elämä, kuolema ja pärjäämisen eetos. Suomalainen tanssii vaikka kylkiluut murtuneina. Näin teki Pirkko Mannola ja muistutti meitä sisusta, jota mikään ei pysäytä.

Katsojat hiljentyvät suomalaisten perusmyyttien äärelle ja pääsevät vihdoinkin äänestämään viikon putoajasta. Tämä parantaa oloa lomautusten ja irtisanomisten Suomessa.

Kansalainen voi vihdoinkin vaikuttaa johonkin. Äänestäkää tähtiä jatkoon --- ja vahvistakaa näin uskoanne omiin vaikutusmahdollisuuksiinne! Näette tulokset jo saman viikon aikana. Samalla vaikutatte iltapäivälehtien otsikoihin ja suomalaisten julkkisten elämään.

Demokratia toimii sittenkin. Eikö ole mahtavaa?

Asiasanat:

Ahneudesta

0 kommenttia

Moraali on taas muodissa.

Finanssikriisi on synnyttänyt ylevää puhetta ahneuden kuolemansynnistä. Lottovoittajia ei ole toistaiseksi syytetty, vaikka suomalainen lottomiljonääri ansaitsee miljoonansa tekemättä päivääkään työtä voittonsa eteen.

Kuka siis on ahne?

Ilmeisesti Fortumin eroava toimitusjohtaja Mikael Lilius on Suomen syntisin ihminen. Hän on nauttinut mm. Sinikka Mönkäreen, Mauri Pekkarisen ja Jyri Häkämiehen siunaamien sopimusten hedelmistä. Se on kauhea rikos. On suorastaan kohtuutonta nauttia palkkioista, jotka perustuvat sopimuksiin.

Nyt tiedämme, mikä markkinataloudessa on vikana. Joukossamme on pahan ruumillistumia, ahneita ihmisiä, jotka ovat rikastuneet liian nopeasti ja väärään aikaan. Me emme tietenkään ottaisi vastaan tällaisia palkkioita.

Joten kiitos Mikael Lilius! Moraalimme tarvitsee viikon syntipukin. Nyt on ihmeen hyvä olla.

Asiasanat:

Projekti Poninhäntä

3 kommenttia

Kaipaan niitä aikoja, jolloin Helsingin Sanomat ja Aamulehti eivät olisi julkaisseet joka päivä laajoja uutisia ponnaritytön ihailijan metsästyksestä. Ennen vanhaan sanomalehdissä – ja Ylessä – kokoontui ryppyotsainen jury, joka määräsi, että uutinen julkaistaan vain, jos sillä on ”yhteiskunnallista merkitystä”.

Sitten tuli Seiska, jonka lukijamäärä ponnisti parhaimmillaan miljoonaan. Päivälehdet ryhtyivät kuuliaisesti kertomaan julkkisten edesottamuksista ja seuraamaan ”ilmiöitä”. Gonzon ne keksivät noin 20 vuotta muiden jälkeen.

Maanantaina 30.3. Helsingin Sanomien toimituspäällikön kolumni ja isohko uutisjuttu keskittyi arvailemaan, kuka on jättänyt sunnuntain lehteen kokosivun ilmoituksen, jossa haikailtiin ohimennen tavattua poninhäntäpäistä naista.

Ennen vanhaan olisi arkailtu ottaa jutun aiheeksi oman lehden mainos – ennen vanhaan vahdittiin journalistisen sisällön ja mainoksen välistä suhdetta suorastaan vainoharhaisesti. Mutta näinä aikoina on toki hyvä viestiä rivien välissä yrityksille, että lehtimainokset kyllä huomataan!

Yhtenä syypäänä oli Aamulehti, joka uskoi kilpailijansa langenneen ovelaan markkinointikikkaan, ja käytti perverssin paljon palstatilaa toisessa lehdessä julkaistun mainoksen ruotimiseen.

Hesarin alkuperäinen perustelu poikkeukselliselle huomiolle oli kiinnostava – ”mainoksesta käytiin vilkasta nettikeskustelua”. Sillä perusteella tiedotusvälineiden ei muuta pitäisikään julkaista kuin kauhukertomuksia maahanmuuttajista.

Tiistaina salapoliisityö jatkui yhtä näkyvästi ja keskiviikkona se vei lehdestä jo melkein koko sivun A5, jossa haastateltiin asiantuntijoita siitä, sopiiko arkisena pidetty poninhäntä myös juhlakäyttöön. Vähemmällä kuitattiin eduskuntakeskustelu, jossa väiteltiin niinkin mitättömästä aiheesta kuin talouskriisin hoidosta.

Tutkiva taloustoimittaja Tuomo Pietiläinen vastaa toki muutamaa rivijournalistia, mutta ehkä hänkin olisi kaivannut apuja etsiessään Fortum-skandaalin konnia ja sankareita. Useampi toimittaja oli kuitenkin kiinni tärkeämmässä Projekti Poninhännässä.

Lopulta – vaikka tuskin tarina vielä tähän loppuu – iltapäivälehdet saattoivat julkaista lemmenkipeän venäläismiljonäärin kuvan: ”Tässä hän on!”

Kuvassa on varmaan joku. Naama on pelkkää pikseliä.

Mikä olikin täydellisesti tähän ”uutiseen” sopiva ”uutisvoitto”.

Asiasanat:

Tappio on voitto

3 kommenttia

Alussa oli innovaatio. Pääministeri Matti Vanhanen keksi, miten hän muuttuisi valtiomieheksi.

Vanhanen ehdotti eläkeiän nostamista ja sai vastaansa kansalaiset ja palkansaajajärjestöt. Tähän ei eläin pysty, tähän kykenee vain suuri valtiomies.

Myöhemmin Vanhanen perääntyi. Tämäkin oli suuren valtiomiehen jalomielinen ele: vain suuri valtiomies uskaltaa perääntyä, kun tappio on joka tapauksessa edessä.

Perääntyminen oli siis ehdoton voitto. Voiton kunniaksi hallitus päätti vielä muistella, missä voitokas innovaatio syntyi.

Innovaatio oli syntynyt valtiovarainministeriössä, kunnioitettavan välimatkan päässä Rukan lumista. Näin kertoi valtionvarainministeri Jyrki Katainen, joka seurasi eläkedraamaa lomakohteestaan Egyptistä.

Mitä tästä opimme?

Innovaatio-Suomessa voitto on tappio. Innovaatio-Suomessa vastenmielinen idea ammutaan alas, haudataan vähäksi aikaa työryhmään ja toteutetaan myöhemmin kansalaisten ihmetellessä, mitä oikeastaan tapahtui.

Matti Vanhanen on innovaatio-Suomen valtiomies par exellence. Hänen eläkkeensä on 53-vuotiaana 8000 euroa. Vain valtiomiehellä voi olla tällainen eläke.

Asiasanat:

valtiomies

Vanhanen

voitto

Puhetta puheesta

0 kommenttia

Eläkeiän nostaminen on tyypillinen esimerkki siitä, miten uutinen lopulta muuttuu vain puheeksi puheesta.

Oikea uutinenhan on se, että eläkeikä nousee kolmella vuodella – eli siis itse asiassa enemmän kuin hallituksen alkuperäisessä esityksessä yritettiin. Nyt uutisoinnissa on keskitytty siihen, että tapahtumasarja ehkä vaikuttaa jotenkin Vanhasen imagoon ja tulevaisuuteen.

”Kohtalokasta johtajuutta”, otsikoi Aamulehti pääkirjoituksensa. Helsingin Sanomien pääkirjoituksen mukaan nöyrä perääntyminen on parempi kuin umpikuja. Parhaiten asiaa pystyi kuitenkin arvioimaan Turun Sanomat, joka kysyi keskustan piirien näkemyksiä Vanhasen asemasta.

Varmasti mielikuvauutisointi on helpompaa kuin itse asian avaaminen. On helppo kysyä mielipiteitä, paljon vaikeampaa selvittää faktoja. Mutta myös mielipiteiden uutisointiin liittyy harha. Toimittajien taitamilla tiedonhankintamenetelmillä mielipiteitä saadaan kysyttyä vain kahdelta ääripäältä: toisaalta erittäin rajatulta poliittiselta eliitiltä ja toisaalta täysin satunnaisilta kadunmiehiltä.

Näiden ääripäiden väliin jää kuitenkin se mielipidevaikuttajien joukko, jonka näkemys lopulta määrää sen, miten muut ajattelevat eläkkeistä, Vanhasesta tai ay-liikkeestä. Heitä toimittaja löytää haastateltavakseen vain harvoin.

Luonnollisesti myös Pressiklubia kiinnostaa perjantaina enemmän Vanhasen asema ja poliittinen prosessi kuin se, kuka pääsee eläkkeelle ja milloin, jos milloinkaan.

Asiasanat:

eläkeikä

mielipide

uutinen

Image ja gonzo-journalismi

3 kommenttia

En oikein tiedä mitä ajatella uudesta Image-lehden numerosta. Tai tiedän: se on pettymys.

Se on huono numero ennen kaikkea siksi, että jostain syystä siinä on julkaistu kirjailija-toimittaja Juha Itkosen kirjoitus ”ME2”, joka kertoo Juha Itkosen suhteesta U2-yhtyeen laulaja Bonoon. Itkonen on siis Bono-fani, ja siksi hänet on nostettu lehden kanteen.

Tästä suhteesta me saamme sitten lukea kolmen ja puolen sivun verran, enkä keksi miksi – paitsi siksi, että U2-yhtyeeltä ilmestyy uusi levy ja ehkä siksi, että Juha Itkoselta on kadonnut itsesuojeluvaisto.

Itkosen venytetty kolumni ei kerro mitään mistään, paitsi kertaa sen, mitä Juha Itkonen on ajatellut U2-levyjen ilmestyessä. Näissä ajatuksissa ei ole mitään erikoista, ei mitään sellaista, miksi niitä pitäisi painaa lehteen tuossa laajuudessa. Ne ovat keveydessään niin turhia ajatuksia, että ehkä ne on painettu lehteen juuri siksi, ikään kuin vitsinä.

Mutta hyvällä tahdollakaan etsien jutussa ei ole mitään sellaista, joka kertoisi jotain kiinnostavaa maailmasta: yksityinen ei nouse yleiseksi.

Yksityinen ei nouse yleiseksi myöskään silloin, jos yksityisestä kerrotaan yleisellä tasolla.

Toisaalla lehdessä toimittaja Joanna Palmén on kirjoittanut artikkelin siitä, että hän on sinkku. Palmén osallistuu jutussa speed dating –iltaan ja pohtii sitä, miksei hänellä (28-vuotiaana!) ole vielä pysyvää parisuhdetta. Muutama tutkija pohtii sitten yleisemmin sinkku- ja parisuhde-elämän eroja.

Ongelma on siinä, että toimittaja Palmén ei heitä itseään peliin, ei kerro itsestään oikeasti mitään kiinnostavaa. Juttu olisi voinut puolustaa julkaisuaan, jos Palmén olisi uskaltanut avata elämäänsä, ihmissuhteidensa kipeitä hetkiä tai onnen sirpaleita, joista ei koskaan tullutkaan sitten rakkauden ruukkua. Mutta ei.

Juttu herättää kysymyksiä, mutta ei vastaa niihin. Teksti on porvarillisen mauton, sisäsiisti ja turvallinen. Onko Palménilla kenties sellainen tausta? Millaisesta kodista hän on? Millainen parisuhde oli hänen vanhemmillaan? Noin tarkalleen ottaen millaisissa suhteissa hän on aiemmin ollut? Miten hän on itse niissä käyttäytynyt? Mistä hän ajattelee sen johtuvan? Onko hänellä traumoja, vai pikemminkin nimenomaan ei ole mitään ikäviä kokemuksia? Millainen olisi se särmä, joka tekisi miehestä enemmän kuin "ihan kivan"?

Jos minä haluaa esille, minästä on kerrottava.

Asiasanat:

gonzo

Imabe

journalismi