Kirjoittanut Liisa Vihmanen:

On raaka totuus että rahakukkaro vaikuttaa kulttuurin kuluttamiseen. Jos minulla ei ole rahaa, en mene oopperaan, en osta levyjä enkä käy elokuvissa. Sen sijaan laulan suihkussa, kopioin laittomasti musiikkia ja katson toissavuoden kassamagneetteja televisiosta. Siksi on pakko palata perusasioiden äärelle. Olen nimittäin huolestunut Suomen varakkaimmista henkilöistä ja heidän palkkakehityksestään, ja sen vaikutuksesta suomalaiseen kulttuurielämään.

Nokialaiset ovat pudonneet palkkakehityksen kärjestä, kirjoittaa Hesari! Mitä ihmettä? Lasketaanko Nokiassa palkkoja ilman että väki napisee? Jos tämä suuntaus jatkuu, pian Nokia sponsoroi enää kirpputoreja ja pitäjän runonlausunta tilaisuuksia. Jos Nokian johtajille ei makseta kunnon korvauksia vaan nipistetään nollia neljännesvuosittain, niin pian olemme tilanteessa, jossa joudumme K-kaupan kassalla sujauttamaan ylimääräiset kolikkomme lipaskeräykseen Olli-Pekka Kallasvuon taloudellisen tilanteen pelastamiseksi. Sillä toki muistamme, että Olli-Pekka on ollut ennenkin rahapulassa, kun perheen ulkomaantuliaiset juuttuivat tulliin. Toinen vaihtoehto voisi olla yksi sentti jokaisesta ostetusta maalaismaksamakkaratuubista Olli-Pekan hyväksi. Siitä tavallisesta maksamakkarasta voisi sitten mennä se sentti saimaan kuuteille.

Kirjoittanut: Tuuli Saksala

Minä kavahdan onnellisia loppuja. Elokuvateatterin valojen taas syttyessä koen riittämättömän tunteen, jos pariskunta saa lopulta toisensa ja maailma pelastuu. Suljen kirjan kärsimättömänä, kun viimeisen lauseen jälkeen päähenkilö ei menetäkään henkeään tai vähintäänkin itseään. "Harmillista", ajattelen ja niputan tarinat viihdekirjallisuuden valtavaan kaanoniin.

Olisi helppoa ajatella, että onnelliset loput merkitsevät minulle valmiiksi pureskeltua viihdettä vain sen vuoksi, että esimerkiksi romanttisen kirjallisuuden genressä onnelliset loput kuuluvat asiaan. Kyllä minä pidän romanttisestakin kirjallisuudesta, kunhan tarinat vain eivät lopu liian onnellisesti. En tyydy myöskään selitykseen, jossa tuottaja leikkaa elokuvan myyvään versioon onnellisen lopun ja ohjaajaparka saa tarinan onnettoman päätöksen yleisön katsottavaksi vain erikoistilanteissa.

Me kaikki raideliikenteen ystävät muistamme vielä sen kultaisen ajan, kun junat eivät olleet pendolinoja eivätkä kaksikerroksisia muovihökötyksiä. Silloin junat kulkivat lähes aikataulussaan ja nälän yllättäessä junassa saattoi nauttia jopa ravitsevan lihapiirakan.

Nykyään ei juniin tai niiden ravintolavaunuihin voi luottaa, ja ehkä juuri tämän vuoksi kielenkäytössämme on viime vuosina yleistynyt värikäs ilmaus hyvin toimivista asioista. Fraasi toimii kuin junan vessa ilmaisee sellaista itsestään selvää mekaanista toimintavarmuutta, johon millään muulla sanonnalla on mahdoton yltää.

Vaikka tämäkin päivä tuntuu aivan tavalliselta, elämme kuitenkin historiallisia aikoja. Maamme hallitus päätti nimittäin muutama viikko sitten peruuttaa presidentti Mauno Koiviston vuonna 1990 alussa masinoiman inkerinsuomalaisten aseman paluumuuttajina. Tähän mennessä kymmenet tuhannet inkeriläiset ovat käyttäneet tätä kiistanalaista mahdollisuutta hyväkseen. Kaikkien mielestä 1600-luvulla Suomesta Pietarin lounaispuolelle ja Karjalan Kannakselle siirrettyjen savolaisten ja karjalaisten jälkeläiset kun eivät täytä paluumuuttajan tunnusmerkkejä.

Lähin sukulaiskansamme on siis joutunut Suomessa hiukan hämmentäväänkin asemaan. Nyt on siis korkea aika ottaa selvää inkeriläisyydestä. Onneksi Tampereen museoiden julkaisusarjassa numerolla 57 ilmestyi kesällä kirjailija Ella Ojalan kirja Sananlaskuja, tarinoita ja mielleyhtymiä. Ella Ojala on syntyisin Kannaksen Inkeristä Lempaalan kylästä josta hänet perheineen karkotettiin sotien alla Sisä-Venäjälle, josta hän sitten päätyi vihdoin Suomeen.

Aristoteleen kantapää perehtyy tämän viikon sitaatissaan fysiikan suureeseen nimeltä aika. Kyllä, tuohon näkymättömään olemukseen, jota osalla meistä on liikaa, ja toisilla taas tuntuu olevan sitä aina liian vähän.

Ei kuitenkaan hätää. Tuore Länsiväylä-lehti lohduttaa meitä kaikkia ajan puutteen kanssa kamppailevia toteamalla kellomuseota käsittelevässä jutussaan seuraavasti:

Kellomuseon johtaja kaipaa lisää aikaa.

Niinpä, jopa ihminen, joka on tuhansien kellojen ympäröimä, kaipaa lisää aikaa.

Aristoteleen kantapää kiittää kuuntelija Korhosta vihjeestä ja toivottaa kaikille niille, joilla on liikaa aikaa eräässä Yleisradion kirjallisuusohjelmassa olleen lausahduksen tavoin, että:

Armi Kuusela valittiin 1952 sekä Suomen Neidoksi että Miss Universumiksi. Saman vuoden Miss Suomi- kilpailut oli kuitenkin järjestetty Helsingin Messuhallissa jo syksyllä 1951, jolloin 18 loppukilpailijan joukosta tuli valituksi pääkaupunkilaiskaunotar Eva Maria Hellas.

Vaativa nykyihminen on vaihtelunhaluinen ja nopeasti kyllästyvä veijari. Siksi muodit muuttuvat yhä nopeammin tyylisuunnasta toiseen. Jos ei pidä varaansa ja seuraa muodinoikkuja valppaasti, putoaa nykymuodin kärryiltä, mikä on noloa. Vaikka ollakseen muotia muoti tietenkin tarvitsee niitäkin, jotka eivät ole muodissa!

Syyskuun lopulla muodin erikoisasiantuntija Iltasanomien Plussa-liite raportoi huolestuttavan uutisen:

Luurangot kaappiin — muodokkaat naiset ovat nyt muotia

Jos luurangot pitää palauttaa kaappeihinsa, kaikki me, jotka olemme pitäneet omat ja perheemme salaisuudet avoimesti esillä ja kaikkien tuttujen ja kylänmiesten kommentoitavana, muutumme kertalaakista epämuodikkaiksi! Taas onkin muotia ja hienoa pitää luurangot kaapissa, olivat ne sitten henkilökohtainen ongelma, häveliäs sairaus tai harrastus, joka saa kirkkoherran kulmakarvat kohoamaan.

Terminologia on kiehtova elämänalue. Onko olemassa upeampaa hommaa kuin antaa kaikille asioille eri nimi!

Ehkä vielä hienompi homma on terminologian modernisoijan homma. Ajatelkaa nyt: etsiä vanhentuneita termejä, joiden käyttäminen ei kiinnosta enää ketään ja joiden merkitys on jo löystynyt, ja sitten renoveerata ne uutuuttaan hohtaviksi täsmällisiksi käsitteiksi. Tuosta hommasta uneksii jokainen pikkupoika, tytöistä puhumattakaan!

Pari viikkoa sitten maamme päälehdessä vilahti yhden maallemme erittäin tyypillisen termin uusi muoto, jossa kiteytyy ytimekkyys, täsmällisyys ja napakkuus. Kyseessä on haja-asutusalueen uusi nimi: harva-alue. Tiedättehän, se seutu, joka helsinkiläisten mielestä alkaa Kehä III:lta ja jatkuu Saariselälle saakka. Moni maapallomme suurkaupunkeihin tottunut saattaisi tosin pitää Kehä III:n sisäpuoltakin harva-alueena, mutta eipä nyt pilata uuskäsitteen syntymisen tuottamaa iloa!

Internet on ihmeellinen väline. Sen keskustelupalstoilla voi kommentoida asiaa kuin asiaa. Siellä voi päästää luovuuden valloilleen ja kutsua keskustelukumppaneita hauskoilla nimillä.

Anssi Miettinen kirjoitti Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen artikkelin asuntojen hintojen kehityksestä. Juttua tehdessään hän seurasi internetin Suomi24-palstaa, jossa käytiin kiivasta keskustelua aiheen tiimoilta.

Siellä tuhnut — eli vuokralaiset, jotka odottavat hintojen laskua — joko povaavat romahdusta tai kirjoittavat itsesäälisiä vuodatuksia. Tuulipuvut — asuntovelalliset — puolestaan pilkkaavat tuhnuja ja rehvastelevat asuntonsa hinnan nousulla.

Tämän syksyn merkittävimpiä merkkipäiviä on tietenkin Suomen Kuvalehden 90-vuotissyntymäpäivä. Ei tietenkään sinänsä arvovaltaisen ja hienon lehden itsensä vuoksi vaan lehden viimeisellä sivulla sijaitsevan kansainvälisestikin ainutlaatuisen Jyviä ja akanoita –palstan vuoksi.

Lehdistöstä poimituista herkullisista paino- ynnä muista virheistä koottu Jyvät ja akanat on ollut koko olemassaolonsa ajan Suomen Kuvalehden suosituin ja luetuin palsta. Palsta on myös lehden pitkäikäisin palsta, vaikka ihan alusta saakka lehden vinjetissä lintu ei jyviä olekaan nokkinut. Nykyisellä nimellään palsta on viihdyttänyt lukijoita vuodesta 1958, mutta sen edeltäjiä on Kuvalehdessä julkaistu jo 1920-luvulta saakka.