Pakina: Pia Rask

Nykyään puhutaan paljon vallan ja vallan vaiheilla lipuvien ilmiöiden, elinten tai päätösten "läpinäkyvyydestä". Vain todella vanhanaikaiset puhuvat enää demokraattisuudesta, solidaarisuudesta, tasa-arvosta tai oikeudenmukaisuudesta. Nyt on muodikasta olla avoin ja yhteisöllinen, joustava ja rakentava. Mielellään ei oltaisi koskaan vihaisia tai tyytymättömiä meihin koskeviin päätöksiin, vaan tietysti nöyriä ja mukautuvaisia. Eduskunnastakin viime aikoina kuuluneet epäasialliset mutta rehelliset kommentit pyydetään heti ensi tilassa mitä nöyrimmin kaikilta osapuolilta anteeksi.

Olen vihainen ja ärsyyntynyt sen vuoksi, että koin mielestäni taas suurta vääryyttä, kun nyt viimeksi taiteilijoille maallista mammonaa jaettiin. En ole katkera Placido Domingolle siitä, että miljoonan dollarin Birgit Nilsson -palkinto meni tällä kertaa minulta sivu suun (en edes tietäisi mitä niin suurella summalla rahaa voisi tehdä), vaan syynä katkeruuteeni on apurahahakemukseni hylkääminen maakunnallisessa taidetoimikunnassa. Hain apurahaa kokonaista 1500 euroa kuukauden työskentelyyn kotipaikkakunnalleni jo sovitun lastenkonsertin käsikirjoittamista varten. Hakemukseni hylättiin, eikä valitusoikeutta ole. Hakemukseni edelle menivät muun muassa saksalaisen Bach-kuoron kolme konserttia Itä-Suomessa viime vuonna, erään tuttavani oopperalauluopinnot Bulgariassa, oman oppilaani sähköpianon hankinta ja kuvataiteen kesänäyttelyn järjestäminen Rovaniemellä.

Vaikka kansanmusiikin kenttä koostuukin edelleen suurimmaksi osaksi harrastajista, siitä tosiasiasta ei päästä mihinkään, että tälläkin musiikilla ansaitsee maksalaatikkonsa entistä suurempi osa muusikoista Suomessa, kiitos (tai kyseenalainen kunnia) tehokkaalle alan koulutukselle. Entisaikain hääsoittajapelimannin rinnalle on tullut teatterimuusikoita, järjestötoimijoita, opettajia, kustantajia ja toimittajia, joista edelleen suurin osa hankkii elantonsa free lancereina ja panee vuodesta toiseen toivonsa apurahahakuihin. Ja yhä edelleen kansanmuusikko saa huomata olevansa vielä porstuan puolella, kun salonkikelpoisia apurahansaajia kuulutetaan.

Yhä edelleen kansanmuusikko saa sekä kokea kollegoiden alentuvaa suhtautumista musiikkiopistojen opettajainhuoneissa, että heiltä opetettavakseen niitä oppilaita, joita ei "harjoittelu kiinnosta". Keikkaliksojaan joutuu maakunnassa polkemaan senkin vuoksi, että kuukaudessa ei muutoin olisi sitä yhtäkään keikkaa. Kansanmuusikolle tutut opetusansiot kurssien "ruohonjuuritasolla" tai sekalaiset hommat teatteririntamalla eivät juuri ikälisiä nosta niilläkään harvoilla, jotka viransyrjään ovat päässeet kiinni.

Näin ainakin maakuntatasolla. Kurkistus valtion säveltaidetoimikunnan alkuvuodesta tekemiin päätöksiin kertoo onneksi vähän toista: kansanmusiikin nimiä saamapuolella ovat ainakin Suden aika, Hehkumo, Frigg, Karoliina Kantelinen, Hannu Kella ja Tsuumi, Rauno Nieminen, Markus Rantanen, Ketsurat, Milla Viljamaa, Suo, järjestöistä Kanteleliitto, Juurijuhla ja Kansanmusiikkiliiton kiertuetoiminta. Onnea voittajille! Mutta katkeruuden puuskassani olen myös yrittänyt ottaa selvää miten nämä toimikunnat ja lautakunnat oikein nimetään, millä tavoin asiat tuodaan käsittelyyn ja miten paljon niistä siellä keskustellaan.

Mielenkiintoisinta näissä toimikunnissa on se, miten ne valitaan. Kansalaisjärjestöjen,oppilaitosten ja instituutioiden nimeämistä ehdokkaista kootaan itse toimikunta, mutta millä tavoin? Itse en ole koskaan päässyt tilaisuuteen, missä asiaa olisi otettu esille. Nämä päättäjät ovat ison kahvan varressa vaikka itse homma ei heille paljoa merkitsisikään. Luulen, että paljon mennään ihan kaveripiirissä. Erikoista on myös se, että päätöksenteosta ei pidetä kirjaa, eikä kukaan tunnu ottavan kantaa siihen, kuka asian loppujen lopuksi esittelee tai nuijii. Toimikunnan työjärjestyksestä en löytänyt mistään selkoa. Taidetoimikunnan päätöksistä ei ole valitusoikeutta, mutta onneksi ihmettelyn vapaus meillä vielä on. Ja kannatti ihmetellä, vaikka joistakin saamistani vastauksista minun kannattaakin olla ihan hiljaa…

Ettei tämä nurina nyt menisi pelkästään savolaisen kateellisuuden piikkiin (ja kyllähän niitä apurahojakin alkaa ehkä sitten tippumaan, jos on vaan tarpeeksi hyvä)niin haluan kuitenkin kannustaa kaikkia kansanmusiikin ympärillä toimivia vielä aktiivisia ihmisiä katsomaan ympärilleen, ihmettelemään ja kyseenalaistamaan vanhoja totuttuja rakenteita ja päätöksentekoa sekä vaikuttamaan silloin, kun jäseniä valitaan toimikuntiin ja lautakuntiin, älähtämään silloin kun vähiä vielä vapaina olevia työpaikkoja jaetaan tai valitaan rehtoreita ja menemään vaikka itse mukaan, jos ei muu auta.

Kirjailija Umayya Abu-Hanna on monikulttuurisuusjaoston puheenjohtajana jakamassa seuraavaa isoa pottia, jonka taiteen keskustoimikunta jakaa monikulttuurillisuutta ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta edistäville hankkeille, eli esim. maahanmuuttajamuusikoille tai omille kansallisille vähemmistöillemme. Vaikka hänkään ei kuulostanut kovin vakuuttuneelta siitä, pitääkö nämä ryhmät eristää omaksi apurahansaajaryhmäkseen, on hänen mielestään aina parempi vaikuttaa asioihin sisältäpäin.

Mutta - siihen asti kun minut valitaan läänini taidetoimikuntaan tai edes joitain murusia aletaan herrojen pöydästä jakamaan aion jatkaa ihmettelyä, nurinaa ja räksytystä. Aion jatkaa hakemuspommitustani vaikka motivaatio ja näytöt vähenevätkin. Ehkäpä jopa asetun taas ehdokkaaksi kunnallisvaaleihin Joka tapauksessa olen jo kaivamassa esiin kaikki vanhan liiton tunnusmerkkini punaista junanlähettäjälippua myöten lähestyvän vapun kunniaksi. Periksi ei anneta!

Pia Rask
kansanmuusikko MuM, toimittaja

Pakina: Vilma Timonen

Kansanmusiikin koulutus elää ja kehittyy kovaa vauhtia. Opetusta on tarjolla muutamissa valveutuneissa musiikkiopistoissa, konservatorioissa, kansalaisopistoissa, ammattikorkeakouluissa sekä tietysti Sibelius-Akatemiassa. Opetustyötä alan ammattilaisille tarjoavat myös lukuisat lyhytkurssit ympäri maan.
Mitä tarjottavaa kansanmusiikkipedagogiikalla on musiikkipedagogiikan kenttään? Mitä kansanmusiikkipedagogiikalla ylipäänsä tarkoitetaan ja mitä tuo käsite pitää sisällään?

Minulle tähän spesiaaliin musiikkipedagogiikan lajiin kuuluvat läheisesti ainakin kunkin soittajan oman persoonallisen muusikkouden tukeminen improvisaation, omien sävellysten sekä sovitusten sekä kunkin oman persoonallisen ilmaisun etsimisen kautta.

Hetkessä täysin uuden musiikin luominen tai trad-kappaleiden pohjalta syntyvien tulkintojen ja variaatioiden opiskelu kuuluvat kiinteästi soittotunneille. Kansanmusiikin luonteeseen ovat kautta vuosisatojen kuuluneet alati muuntuvat ja kehittyvät variaatiot erilaisista teemoista. Se että musiikki ei ole kahlehdittu mihinkään tiettyyn muottiin antaa kullekin musisoijalle mahdollisuuden oman inspiraation syttymiseen ja sen seuraamiseen, oman tulkinnan tekemiseen ja sitä kautta oman musiikillisen äänen vahvistamiseen.

Kansanmusiikki on ollut kuulonvaraisesti siirtyvää perinnettä ja kirjoitetut nuottikuvat eri kansanmusiikin lajeista ovatkin edelleen usein hyvin viitteellisiä mitä esitystapaan tulee. Tietotaito eri rytmityyppien käsittelystä, erilaisista fraseeraus- sekä tulkintatavoista ei ole välttämättä löydettävissä nuotista vaan vaatii aiheeseen perehtymistä musiikkia kuunnellen ja soittamalla analysoiden. Nauhojen, opettajan esimerkin, erilaisten levyjen ja äänitteiden kuuntelu kehittää korvaa erilaisille sointiväreille ja niiden tarjoamille tulkinnan mahdollisuuksille ja sitä kautta päästään jälleen hakemaan persoonallisia ratkaisuja omaan tulkintaan.

Säveltäminen on luonnollinen tapa toteuttaa muusikkoutta itsessään. Kansanmusiikkipedagogit ovat esittäneet paljon ajatuksia lapsen luovasta muusikkoudesta ja kannustamisesta sen käyttöön ottamisesta soiton opiskelussa. Lapsi on jo muusikko ja osaa tuottaa musiikkia monin eri tavoin. Alkaen siitä että kannustetaan pientä lasta rallatteluun, rytmittelyyn eri tavoin sekä omien pienten laulujen luritteluun päästään iän karttuessa ja harrastukseen syventyessä musiikin eri osa-alueiden opiskelun kautta vaikkapa aina ammattitasolle asti luovaan muusikkouteen, jossa musiikki on esittäjälleen omaa.

Oman kokemukseni mukaan kaikkien näille kansanmusiikin opiskelussa tärkeinä pidettävien taitojen hallinnalle olisi yhä enenevässä määrin kysyntää kaikkialla musiikin kentässä.

Harrastajatasolla palkitsevat kokemukset oman musiikillisen ilmaisun löytymisestä sekä kokemus vapaammasta tavasta tehdä musiikkia. Ne tarjoavat elämyksiä niin lapsille kuin aikuisillekin.

Ammattilaispuolella mm. teatterit ja tanssiryhmät niin kansan- kuin nykytanssin saralla arvostavat uutta luovia improvisaatiotaitoisia soittajia, jollaisiksi kansanmuusikot ammattilaisina ovat osoittautuneet. Hyvä läsnäolo ja liikkuminen lavalla ovat myös osin seurausta koulutuksen monipuolisuudesta.

Tanssilajeihin tutustuminen kuuluu jokaisen ammattikansanmuusikon koulutukseen kuten myös poikkitaiteelliset produktiot eri taiteenlajien edustajien kanssa.
Koulutuksen saralla niin peruskoulujen musiikinopettajille kuin musiikkileikkikoulujenkin opettajille olisi valtavasti iloa kuulonvaraisen musisoinnin työkaluista sekä sovittajan ja säveltäjän taidoista ja niitä tulisikin yhä lisääntyvässä määrin mielestäni systemaattisesti koulutusvaiheessa näiden alojen opiskelijoille opettaa.

Kansanmusiikkipedagogiikalla on tarjota tähän koulutukseen valmiita, vuosia käytössä olleita malleja, jotka pohjaavat jopa vuosituhantisista perinteistä ja vieläpä aivan omasta kulttuuristamme.

Vilma Timonen
Muusikko, kansanmusiikin lehtori

Pakina: Paula Susitaival

En oikein tiedä, miten siinä niin pääsi käymään, mutta olen sotkeentunut kansanmusiikkiin kainaloitani myöten. Meillä sitä eletään ja hengitetään joka päivä, sillä leivotaan leipää perheeseen, silotellaan monenlaisia arjen karhentumia ja kiusataan väliin naapureita ja muita lähimmäisiä. Musiikkia taloudessamme kuunnellaan genrestä genreen, mutta vain kansanmusiikki on kaikessa läsnä. Minkäs teet, kun rakentaa koko perheyksikkönsä sen ympärille.

Yksityisen harrastuneisuuden lisäksi olen myös hanakka järjestämään kansanmusiikkia kansan itsensä kuunneltavaksi konserteissa, klubeilla, jameissa, äänitteelläkin. Pienikin joukko intohimolla omistautuvaa porukkaa saa isosti aikaan, ja kotimaisen kansanmusiikin saatavuus ja saavutettavuus on vuosi vuodelta kohentunut aivan kaikkialla, kiitos tarmokkaiden toimijoiden.
Tässä toimen tuoksinassa herää keskustelua ja kysymyksiä, väliin jopa palava halu taustavaikuttamiseen eli suhmurointiin. Missä kansanmusiikkia saa oikeastaan kuulla? Millaisiin tiloihin se kuuluu, kenen kuultavaksi ja kenen toimesta esitettäväksi?

Minulle kansanmusiikki on aina ja ikuisesti käyttömusiikkia. Se elää tanssivien jalkojen jytkeessä, hiessä vilistävien vartaloiden riemussa, häissä, ruohikkorinteissä, junissa, olutteltoissa, nuotioilla:
siellä missä pelimannit soittavat itsensä, toistensa, tanssijain tai kuulijoiden välittömäksi riemuksi. Konserttikokemukset painuvat sydämeen, kun esiintyjä hengittää aivan likellä, konkreettisesti tai kuvainnollisesti — mutta aina jos saan valita, kuulen mielimuusikkoni soittoa ennemmin vaalenevassa asemahallin aamussa, ehkä hieman märkänä ja palellen, kuin takamus pehmoiselle, numeroidulle konserttisalin istuimelle ankkuroituna.

Suomalaisen kansanmusiikin julkisuuskuva, tai rohkenenko käyttää jopa arveluttavaa termiä “brändi”, vastaa hämmentävän huonosti edellä kuvaamaani, yhteisölliseen kohtaamiseen perustuvaa kuvausta. Toki muut kaltaiseni alan entusiastit - uskolliset festivaalien kiertäjät, harrastajapelimannit, kansantanssin rakastajat - tietävät tarkoin mistä on kyse, mutta tämä vihkiytyneiden joukko ei ole kooltaan erityisen vaikuttava.

Niin sanottu suuri yleisö tietää kyllä ilman muuta, missä laulu, tanssi, itku ja nauru ovat herkässä ja perinnemusiikissa soi ikiaikainen tekemisen meininki, irlantilainen kansanmusiikki on pohjoisen hengenheimolaisen sydäntä lähellä, ja miksei olisi - hieno katkeamaton traditio, ilon ja haikeuden musiikki joka elää ei-enää-niin-savuisten pubien hämärissä kaikkialla minne irlantilaiset ovat korpivaelluksillaan levittäytyneet tai minne joku nokkela ravintoloitsija on keksinyt perustaa Molly O’Jotakin - nimisen, tummaa olutta tarjoilevan ravitsemusliikkeen.

“Olipa mukava kappale. Olikos tämä sitä irlantilaista musiikkia?” onkin tuskastumiseen asti kuultu kommentti, joka usein tullaan esittämään kansanmuusikolle raisulla tunteella vetäistyn eteläpohjalaisen polskan jälkeen. Pelimannin turhautuma seuraa usein tätä tapahtumaa. Kuinka on mahdollista löytää uutta yleisöä kiihkeästi rakastamalleen musiikille, kun sen syvin olemus on kansalta itseltään täysin hukassa?

Maailma muuttuu väistämättä, ja tietenkin vuonna 2009 koko kansan kansanmusiikki on jotakin aivan muuta kuin vaikkapa tämän kansanmusiikin illan tarjonta: suomirokin ja -iskelmän ikivihreitä, kansainvälisen yhtenäiskulttuurin enemmän tai vähemmän makeita hedelmiä, tv- tunnareita, soittoääniä, mainosviisuja.

Minussa asuva pieni idealisti ja kirkassilmä utopisti kuitenkin toivoisi, että maanmieheni voisivat
edes jollakin tasolla ottaa omakseen, omia ja omistaa oman aivan verrattoman musiikkiperinteensä. Adoptoida sen edes jossakin määrin arkensa ja juhlansa osaksi, avata sille yksityisten ja julkisten tilojensa ovet.

Ajatelkaa: hääkatrillista voisi aivan oikeasti tulla kesähäiden suosikkinumero kaikenlaisten mauttomien kisavisailujen sijaan. Amerikan-suosikkeja haja-asutusalueen kaljakuppilan nurkassa soittava trubaduuri voisi aivan hyvin saada vuorottelijakseen elämänmakuisia rekilauluja tulkitsevan vähärivispelimannin.

Jo suoritetut kokeilut ja syntyneet ennakkotapaukset ovat rohkaisevia kautta linjan: Suomirokin legenda tarttuu banjoon ja löytää sisäisen siirtolaissällinsä, punkfestivaalien kiihkein pogopitti on Salomaan Hiskiä tulkitsevan lävistetyn pelimanniretkueen esiintyessä ja jouhikkoa soittava nuorukainen nousee vaihtoehtomusiikkiväen sankariksi.

Kansa löytää kuin löytääkin musiikkinsa, kun se tarjoillaan oikeissa yhteyksissä ja oikeilla tavoilla ja mausteilla. Näitä tapoja tulisi mielessään puntaroida jokaisen, jolle asia on läheinen ja tärkeä. Oma vaatimaton mielipiteeni on, että ratkaisu ei löydy isoilta estradeilta ja konserttisalien lavoilta, vaan jostakin paljon pienemmästä, jokapäiväisestä ja arkisesta.

Pelimanni, kulttuuriteko odottaa kulman takana ja jokainen vastaantulija voi olla otollinen käännynnäinen. Kansanmusiikki arjen osana on jokaisen suomalaisen perusoikeus!

Paula Susitaival
Kansanmusiikin monitoimija

Pakina: Pekko Käppi

Oulankalainen runolaulaja Marina Takalo tuumasi aikanaan, että ”kohtalo on ennalta määrännyt elämämme suuntia, eikä niitä voi aina ymmärtää”. Kohtalon monenlaiset käänteet, arjessa ja tarinoissa voivat olla kiinni mitättömiltäkin tuntuvista seikoista. Jälkimmäisestä otettakoon esimerkiksi vaikkapa legendaarisen latvajärveläisen runolaulajan Arhippa Perttusen versio myyttisestä Sammon ryöstöstä. Tarinan kannalta sangen harmittomalta vaikuttava hahmo, muurahainen aiheuttaa Sampoa ryöstämässä olevalle Väinämöisen koplalle suurta harmia laskemalla tarpeensa kurjen jalalle, jolloin kurki ”Parkaisee pahan sävelen” ja herättää koko Pohjolan. Tästä sitten seuraakin tunnettu katastrofi ja tämä ihmeellinen kapistus vajoaa meren syvyyksiin. Keskiaikaisiin balladeihin kohtalo-elementti kuului olennaisena osana. Usein kohtalonsormien pelissä olo tehtiin jo selväksi balladin ensimmäisessä värssyssä, kuten tunnetussa balladissa Herra Petteristä, jossa ilmeisen suurta huonon omantunnon taakkaa harteillaan kantava Herra Petteri tiedustelee äitiltään: ”Minkä kuoleman minä saa?”.

Kohtalon sattumuksilla on ollut vaikutuksensa myös kansanmusiikin tutkimuksen historiassa. Esimerkiksi Armas Otto Väisänen törmäsi “sattumalta” viimeisiin impilahtelaisiin jouhikonsoittajiin ollessaan seudulla etsimässä kantelesävelmiä. Ilman Väisäsen kohtalokasta törmäilyä ei tämän viikon pakinoitsijakaan olisi tässä nyt tarinoimassa.

Tällä viikolla kohtalolla oli näppinsä pelissä hieman pienemmässä mittakaavassa: Törmäsin nimittäin sattumalta internetin eriskummallisessa maailmassa pohjoisamerikkalaiseen sivustoon, jossa oli useita kansanmusiikkiaiheisia dokumenttielokuvia, siis ilmaiseksi ihmeteltävissä, ilman käyttöehtosopimuksia. Kunhan vain klikkailee menemään. Otsikkosivun ensimmäisenä oli puolentunnin pituinen dokumentti vuodelta 1985 legendaarisesta amerikkalaisesta mestarikansanlaulajasta Almeda Riddlestä, jonka esityksiä olinkin juuri hiljattain ihaillut äänilevyltä. Elokuvassa, juuri keikkailuaan “vähentänyt” 87-vuotias AR laulelee, esiintyy kansanmusiikkitapahtumissa, juttelee, ompelee, ja pohdiskelee kansanlaulua ja itse laulamista ja laulattaa haastattelijoitaan. Sanomattakin on selvää, että nuori mies vuodatti tässä kohtaa liikutuksen kyyneliä. Tästä juonnuin sitten pohtimaan, että minkälaista materiaalia löytyy suomalaisesta historiallisesta kansanmusiikista, siis sieltä internetistä.

Tehdäänpä nopea testi: laitetaan hakuohjelman hakusanaksi vaikkapa Erkki Ala-Könnille muutaman päivän aikana toistasataa laulua laulanut alavutelainen Tiila Ilkka, haku tuottaa 39 osumaa. Ala-Könnille kymmeniä kelanauhallisia laulanut ja tarinoinut iittiläinen Taavi Uutela tuottaa kaksi varsinaista osumaa. Entäpä vuonna 1979 mestarikansanlaulajaksi nimetty Tyyne Pahkamäki: 22 osumaa. Vertailun vuoksi tarkastetaan vielä, että Rouva Riddlen nimi tuottaa 5500 osumaa.

Suomalaista kansanmusiikkia viedään näinä päivinä ahkerasti ympäri maailmaa. Yhtyeitä ylistetään maailman medioissa tämän tästä. Jatketaan testiä ja laitetaan hakusanaksi vaikkapa kovasti ylistetty ja tuore etnoemmaehdokas eli huuliharppukvartettimme Sväng. Noin, tulokseksi tulee 1 260 000 osumaa.
Mistä siis on kyse? Löydän 1800-luvun lopulla syntyneen Almeda Riddlestä kertovan kiintoisan dokumentin noin kolmessa minuutissa tietokoneen avaamisen jälkeen, sen kummemmin asiaa tutkimatta. Mutta yhdestäkään 1800-1900 luvun taitteessa syntyneestä kansanlaulajasta ei löydy uutterienkaan etsintöjen jälkeen kovinkaan relevanttia tietoa.

Outo juttu sinällään, sillä näinä aikoina tiedon ja materiaalin levittäminen on halvempaa ja helpompaa kuin koskaan. Tai näin ainakin kuvittelen tykönäni pienessä idealistisessa mielessäni

Kaiken taustalla on siis kummallinen ja kiinnostava epäsuhdanne. Suomen arkistot ovat tunnetusti pullollaan kansanmusiikki-aiheista materiaalia käsikirjoituksia, äänitteitä ja jopa elävää kuvaa. Aineistot ne vetävät vertoja laajuutensa ja laatunsa puolesta aivan kansainvälisestikin sen ovat myöntäneet jopa itse arvoisan Kongressin kirjaston arvoisat tutkijat erinäisissäkin kahvipöytäkeskusteluissa. Materiaalissa olisi siis potentiaalia vaikka minkälaisen dokumenttituotossarjan tai yleistietopaketin tueksi. Mutta, miten sitten tuottaa näitä aineistoja tavallaan koko kansan, koko maailman kuultavaksi ja nähtäväksi ja ymmärrettävksi? Siinä onkin oivallinen kollektiivinen pähkinä meille purtavaksi.

Tottahan toki kyse on ainakin osin rahasta, mikä onkin iso tekijä näinä tiukkoina aikoina. Luulisi kuitenkin, että esimerkiksi kaikenmoisista suomikuvanbrändäyshankkeista liikenisi edes muutama nikkelimarkka moiseen kulttuuritekoon, siis vaikka minkälaisen laadukkaan historiallista suomalaista kansanmusiikkia esittelevän palvelun tuottamiseen. Ja ERITYISESTI nyt kun suomalainen kansanmusiikki on maailmalla tunnetumpaa kuin koskaan. Sitä paitsi, jos maailmalla on saatavissa asiallista tietoa suomalaisesta historiallisesta kansanmusiikista, mahdollistaa se ties minkämoiset uudenlaiset kohtalon käänteet, siis positiivisessa mielessä.

Tällä kertaa viimeinen sana annettakoon kuitenkin karijokelaiselle vuonna 1989 nimetylle mestarikansanlaulajalle Erkki Rankaviidalle, josta muuten löytyikin kuvamateriaalia muutaman lyhyen leikkeen verran Ylen Elävästä arkistosta. Rankaviita esittää aiemmin mainitun balladin Herra Petteristä. Hra Petteri ilmestyi aikanaan arkkiveisuna ja saavutti suuren suosion. Nämä arkkeina ilmestyneet laulut olivat muuten eräänlaisia internettiin verrattavissa olevia tiedon kuljetusvälineitä. Otetaanpa opiksi.

Pekko Käppi
Muusikko

(Kansanmusiikin-ilta, Viikon pakina 3.2.2009)

Pakina: Antti Huntus

Sain jokin aika sitten tilaisuuden osallistua muutosjohtajuutta käsittelevään koulutukseen. Koulutuksen järjestäjät olivat maamme ja kenties koko maailman johtavia muutoskonsultteja ja mukana oli kymmeniä suomalaisia suuryritysten johtajia. Olin ainoa kulttuurialan edustaja ja lähtökohtani muutoksen käsittelyyn organisaatioissa olivat siis kovin erilaiset.

Koulutuksesta muodostui kuitenkin fantastinen oppimisprosessi, ja kenties juuri siitä syystä, että muut osallistujat kamppailivat hyvin erilaisten ongelmien kimpussa. Heidän, siis yritysjohtajien, huolena olivat yt-neuvottelut, tuotantoprosessien muutokset, henkilöstöratkaisut ja tuottavuuteen liittyvät kysymykset. Ei täysin vierasta kieltä suurimmissa suomalaissa kulttuuriorganisaatioissa, mutta vähintäänkin mittakaavaerot olivat silti suuria.

Yksi yhteinen kosketuspinta löytyi. Minut herätti kysymys asiantuntijaorganisaation muutoksesta. Juuri asiantuntijakysymyksissä kulttuuriorganisaatiot muodostavat yhden mielenkiintoisimmista tutkimuskohteista. Lyhyesti ja yksinkertaisesti: miksi niin moni kulttuuriorganisaatio ajautuu tänä päivänä kriisiin, kun juuri kulttuuri-ihmisiä pidetään yleisesti luovina ja avoimina ihmisinä? Miksi psykedeelinen ja rohkea teatteriväki ajautuu toiminnassaan pattitilanteeseen? Miksi riitelee ja jurottaa korkeasti koulutettu museomiehistö? Kuka fiksuista ja kansainvälisistä muusikoistamme kehtaa käräjöidä kaupunginorkesterissa niin, että kohta seuraa eroamisia ja lööppejä?

Nopea tulkinta on tietenkin tämä: kulttuuripersoonat nyt vain sattuvat olemaan niin vahvoja ja omapäisiä, että työyhteisöt ovat päivittäin erityishaasteiden edessä. Mielipiteistä ja näkemyksistä pidetään kulttuurikysymyksissä loppuun asti kiinni, koska niihin sitoutuu valtava määrä henkilön ammatillista uskottavuutta. Näinhän me uskomme: Kulttuuripersoonat ovat oman tiensä kulkijoita! He kaatuvat saappaat jalassa! Ei suuria produktioita ilman suurta kärsimystä!

Teoria tuntuu kuitenkin jotenkin kulahtaneelta. Suoraan taiteilijamyytistä nouseva tulkinta - siis se, että taiteilijat ovat luonnostaan jotenkin vaikeita? on liian helppo nostaa syntipukiksi kulttuuriorganisaatioiden ongelmiin.

Kurssilla tapaamani IT-alan ammattilainen kertoi vertailukelpoisen esimerkin. Hän kertoi, että esimerkiksi tietokoneohjelmoijat eivät enää pitkiin aikoihin ole vastanneet siihen stereotyyppiseen mielikuvaan, joka meillä on öisiin kammioihin kolapullon kanssa sulkeutuvista nörteistä. Lisääntynyt tarjonta työmarkkinoilla on pakottanut nörtit päivänvaloon, opettelemaan sosiaalisia taitoja ja työskentelemään vuorovaikutteisesti erilaisissa tiimeissä. Tokkopa siis nopeasti uudistuvalla ja edistyksellisellä kulttuurialallakaan enää eletään vanhojen käsitysten vankina. Ei kai sentään kukaan kulttuurityöntekijä käyttäydy tahallaan hankalasti, esiinny muutosvastarintaisena, vain koska taitelijamyytin vuoksi tällainen käytös olisi jotenkin hyväksyttävämpää?

Haluaisin uskoa, että oikeampi selitys löytyy asiantuntijaorganisaatioiden muutosprosessien huonosta tuntemuksesta. Kompleksisessa organisaatiossa, jossa esiintyy vahvaa asiantuntijuutta, ovat muutosten läpiviemiset perinteistä organisaatiomallia haastavampia. Kulttuuriyhteisöissä tarvitaan enemmän muutoksen työkaluja; workshopeja, fasilitointia, dialogin lisäämistä jne. jotta ihmiset saadaan yhteisten suunnitelmien taakse. Valitettavasti vain kulttuuriyhteisöillä harvoin on resursseja hankkia tällaista apua ja luovuus alkaa kääntyä kieroilun voimavaraksi.

Uusi sukupolvi kulttuurivaikuttajia kuitenkin koputtaa jo ovella ja tietokonenörttien tapaan he tietävät sosiaalisten taitojen merkityksen. Yhteistyökyvytön ja riitelyherkkä kulttuurihenkilö saattaa näinä päivinä huomata jäävänsä jalkoihin. Omapäisyydellä ei voi enää perustella huonoa käytöstä. Ja kuin naulana taitelijamyytin arkkuun: eikös se ollut Tommy Tabermanin joka sanoi: myöhästelyssä ei ole mitään boheemia, se on ainoastaan epäkohteliasta.

Huomaan nyt, että tämä kolumni soveltuu yhtä huonosti kansanmusiikki-iltaan kuin minä itse yritysjohtajien kemuihin. Kunnioittaakseni kuitenkin foorumia ja kaustislaisia juuriani lausahdan lopuksi: hilipati pippan ja hei lumpun lumpun!

Antti Huntus
Kulttuuriklusterin (maaseudun kulttuuriverkoston) vetäjä

Pakina: Jaana-Maria Jukkara

Shakuhatsi-huilun soittoa opiskeleva muusikko soitti japanilaisen mestarinsa edessä. Soitto ei sujunut, kuten oppilas olisi toivonut ja mihin luuli kykenevänsä. Oppilas turhautui. Mestari katsoi häntä myötätuntoisesti ja sanoi: "Näen, että mielessäsi on turhia asioita ja soitat minulle, esiinnyt. Lopeta! Soita itsellesi, vain - soita.". Oppilas keskittyi hetken ja yritti uudelleen. Soitto sujui paremmin ja paremmin. Oppilas unohti ajan ja paikan. Mestari hymyili.

Mestari oli Etnosoi-festivaalilla esiintynyt Atsuya Okuda. Hänen sanoissaan ja esimerkissään on paljon, mistä oppia. Paljon mikä rauhoittaa, kun kaaos alkaa kaatua päälle. Vuodenvaihteessa filosofoidaan, mitä kaikkea tuli tehdyksi kuluneena vuonna, mihin pystyi, mitkä tavoitteet täyttyivät ja mitkä jäivät täyttymättä. Mitä seuraavana vuonna, mitä teen enemmän ja paremmin. Suunnittelen huolellisesti, teen ajallaan ja ajan kanssa.

Vuoden vaihteesta ja vuoden alkua ei ole kulunut kuin muutama päivä, ja pienessä yhteisössä tuttu sydänalan kouraisu tuntuu jälleen. Taas myöhässä, olisi jo pitänyt ehtiä, voikohan tuon hoitaa myöhemmin. Voi kun olisi suurempi budjetti, palkkaisin heti lisää väkeä. Toivottavasti se ja se projekti edes saisi avustuksen. Päivän postia odotetaan pienissä kulttuurialan yhteisöissä kuin kuuta nousevaa myönteisten rahoitusratkaisujen toivossa. Olisipa edes indeksikorotukset!

Television uutiskuvia katsellessa mieleen palaa elävästi muisto syksyltä. Kävin elämäni ensimmäisen kerran Jerusalemissa. Vaikka poliittiset asiat kaihersivat mielessä, perustelin itselleni matkaan lähdön oikeutuksen kyseessä olevan työasian tärkeellisyydellä ja sillä, että paikan päällä saan informaatiota suoraan asianosaisilta, enkä tiedotusvälineiden kautta - siis palestiinalaisilta sekä israelilaisilta isänniltämme ja emänniltämme, olimmehan kahden maailmanmusiikin alan sikäläisen järjestön kutsumia. Täytyyhän siellä asioiden jollakin tavalla toimia, kun kerran tämä on mahdollista.

Todellisuus iski vasten kasvoja, kiertokautta ja hiipien. Näennäisen kohteliaisuuden verhon välistä alkoi pian paljastua, että kyseiset organisaatiot, jotka molemmat musiikin kautta edistävät yhteisymmärrystä, eivät alkeellisessakaan mitassa pystyneet toimimaan keskenään. Vaikka olimme Jerusalemissa, olimme päivästä, kellon ajasta ja seurasta riippuen todellakin Palestiinassa tai Israelissa.

Palestiinalaisten betonipaviljonki rautalangan rajaamassa Ramallahissa jäi kaikessa yksinkertaisuudessaan todellakin kakkoseksi vertailussa Israelin kauniilla näköalapaikalla sijaitsevaan huippumoderniin vastaavaan. Israelin prameiden cd- ja muiden tuotantojen rinnalla ihmetteli, kuinka palestiinalaiset omissa olosuhteissaan pystyivät ylipäätään tuottamaan mitään: levyjä, konsertteja, saatikka opiskelemaan. Kuitenkin cd-julkaisujakin tehdään. Lähinnä alueen ulkopuolella, Saksassa esimerkiksi, ja musiikin koulutustoimintaa järjestetään myös korkeakoulutasolla.

Jerusalemin sydämessä, vanhassa kaupungissa, neliökilometrin suuruista aluetta vaelsi valtava uskonnollisten ja ääriuskonnollisten joukko toisiansa ja toistensa katseita väistäen, kutkin tiukasti omia polkujaan. Jännitys oli käsin kosketeltava, mikä tahansa tuntui olevan mahdollista hetkellä millä hyvänsä, vaikka näennäisesti vietettiinkin tavallista arkipäivää. Rauhasta ei varsinaisesti puhunut virkamiehistä kukaan, taiteilijoissa vielä löytyy niitä, jotka produktioissaan sinnikkäästi saattavat yhteen arabit ja juutalaiset, muslimit ja kristityt. Laulut ja melodiat kertovat usein rakkaudesta ja rauhasta ja ylistävät jumalaa. Mietin, varsinkin tänään, millaisesta rakkaudesta, millaisesta rauhasta, millaisesta jumalasta.

Mieli palaa omalle lähialueelle ja omaan arkeen. Mitä tapahtuu Suomessa? Soiko kansan- ja kansojen musiikki? Radiossa saisi soida enemmän, ja televisiossa näkyä ylipäätään. Teema onneksi korjaa tilannetta edes hieman, mutta jokaviikkoinen tv-ohjelma olisi huippusaavutus. Hanketukien avulla kansanmusiikki on viime vuosina saatu ympäri maata ulottuville kiertueille jazzin tapaan, samoin opetustoimintaakin laajennettua perinteisistä malleista. Mutta mitä tapahtuu, kun hanketuet loppuvat? Jäävätkö aloitetut toiminnot taas kerran projekteiksi vai riittääkö lamaan valmistautuvassa Suomessa elvytysintoa myös kulttuurin saralle.

Kesätapahtumia Suomessa tunnetusti riittää ja uusiakin syntyy näemmä koko ajan. Helsingissä ja Suur-Helsingin alueella tapahtumarintamalla on jatkuva vilinä ja ajoittain kovakin ähky. Vilkasta on myös muutamassa muussa kaupungissa, mutta pienissä kunnissa ja kaupungeissa alan toimijoita ei ole usein nimeksikään, eikä kuntien budjeteissa ole kulttuurimäärärahoilla elvistelty miesmuistiin.

Jotta kulttuurin korkeimmassa valtakunnallisessa kehdossa, ministeriössäkin, määritelty musiikin alueellinen saatavuus tavoitettaisiin, ovat tukitoimet tarpeen. Tukitoimia tarvitaan myös managereiden ja muiden toimijoiden, jotka vievät Suomesta mitä mainiointa vientituotetta, siis nykykansanmusiikkia, yrittäjyydessä jaksamiseen. Olisiko avain tähän esimerkiksi pienen management-toiminnan käynnistystuki?

Nyt, EU:n lanseeraamana luovuuden ja innovaatioiden teemavuonna on erityisen suuri syy keskittyä koulumaailman hyvinvointiin. Tässä musiikki ja muut taideaineet ovat avainasemassa.

Mestari Okudan opin mukaan, keskitytään olennaiseen, niin hyvä tulee.

Jaana-Maria Jukkara
Maailmanmusiikin keskuksen johtaja

Pakina: Ville Kangas

Täällä Kaustisella kansanmusiikin mekassa on viime aikoina tapahtunut kummia. Nimittäin ei mitään. Isolla rahalla tehty Kansantaiteenkeskus on taiteesta tyhjillään. Ripustavatko pelimannit viulunsa seinille muistoksi entisistä ajoista? Repivätkö he jousistaan jouhet irti ja liimaavat ne takaisin hevosten takamuksiin?

Kaustisen kunta täytti vuonna 2008 140 vuotta. Pientä kuntaa kehuttiin puheissa ja lehdissä kulttuuripitäjänä joka erottuu musiikillaan. Joku bisnes-ihminen kävi kommentoimassa että Kaustisen brändi on niin arvokas, että vastaavaa ei saisi aikaan muualle monella miljoonalla eurollakaan.

Hain googlesta Kaustisen tapahtumakalenterin joulukuulle, tämän jutun kirjoituspäivästä 11.12. eteenpäin.

Se alkaa:
- Jazz & Soul -ilta Kaustisen musiikkilukiolla
- elokuva: "Joulutarina", sallittu kaiken ikäisille
- Joulutapahtuma perheella. Kadonneen joululahjan etsintä, joulukertomus, tonttujen pääsykoe, kahvila, arvontaa... Oma tonttulakki mukaan!
- Syyskokous - Perhonjokilaakson ja Lestijokilaakson Kilpirauhasyhdistys ry, sekä pikkujoulu ja vertaistapaaminen syyskokouksen yhteydessä

Loppukuussa on mm. ravit, myyjäiset ja tanssit. Ensimmäinen kansanmusiikkiaiheinen tilaisuus listassa on 13. helmikuuta 2009, Pelimanniyhdisty 40-vuotta -juhlakavalkadin ensi-ilta. Se on myös ylipäätään ensimmäinen musiikkiaiheinen tilaisuus, tansseja ja yökerhoja lukuunottamatta. Toinen esitys on 14. päivä. Listan kolmas ja viimeinen kansanmusiikkiaihe on FRIGG-yhtyeen konsertti 17.03.2009.

Kaustisen kunnassa on ollut viimeksi palkattuna kulttuurisihteeri 90-luvun alkuvuosina. Sen jälkeen kunnassa toimi kulttuuriohjaaja vuoteen -97 saakka. Nykyään kunnan alaisen Kansantaiteenkeskuksen johto on vuokrannut kallion sisässä sijaitsevan Kaustinen-salin ulkopuoliselle yrittäjälle ja käyttää sitä oikeastaan vain kansanmusiikkijuhlien aikaan.

Kaustislaisia muusikoita työskentelee musiikin parissa ympäri Suomen ja maailman. Luulen ettei löydy toista kuntaa, josta olisi väkilukuun suhteutettuna lähtenyt liikkeelle yhtä paljon musiikin ammattilaisia ja harrastajia. Mitä tekee Kaustisen kunta tätä miljoonien arvoista brändiänsä ylläpitävää toimintaa auttaakseen ja hyödyntääkseen? Ihmetys on suuri, eipä juuri mitään. Musiikki-arvostus ei näy juurikaan kunnan toimissa, paitsi kunnan nettisivuilla, missä käytetään nimitystä "musiikkikunta Kaustinen".

U2-yhtyeen laulajalla Bonolla on myös meille terveisiä:

"Elämme karaoken aikakautta, yleinen fiilis ei ole uuden keksiminen vaan vanhan muistelu. Tällä menolla tulevilla sukupolvilla ei taida olla meistä paljon muisteltavaa".

Minä myös toivon että musiikkielämästä - pienemmässäkään mittakaavassa - ei ole tulossa pelkästään vanhojen tapojen esittelyä, vaan kulttuuri säilyisi elävänä.

"Präntiä präntiä, perkeles ne vaatii jotain präntiä, misäs se musiikki on?" - ihmetteli Kaustisen kansanmusiikki-instituutin Simo Westerholm erään markkinointikokouksen jälkeen. Hänen näkemykseensä on helppo yhtyä.

Ville Kangas