Ohjelman sivut ovat muuttaneet.

Uudet sivut löytyvät täältä.

Kiinnostava dokumentti voi kertoa muustakin kuin sukupuolenkorjausta läpikäyvistä sairaanloisen ylipainoisista nudistilesbokaksosista. (Sinänsä mielenkiintoinen idea muuten tuokin.)

Oululaislähtöinen dokumentaristi Visa Koiso-Kanttila on ohjannut hienon elokuvan lapsuudenkaveristaan Kallesta. Kalle on vajaa nelikymppinen yksinhuoltajaisä, jolla ei mene hyvin. Ulkoisesti kyllä, mutta sisäisesti ei. Kalle on ihan solmussa tunteidensa kanssa. Ehkä iso syy siihen on, että Kallen alkoholisoitunut
isä teki itsemurhan juuri samanikäisenä mitä Kalle on nyt. Isä ei jättänyt mitään viestiä, maalasi ainoastaan kuvan itsestään, meni ullakolle ja ampui itsensä. Kallen isä veti halpaa viskiä, Kalle
taas maistelee hienosti punaviiniä. Lähes joka ilta.

Dokumentti on hienosti tehty. Toisaalta myös Kalle on oman aikansa lapsi; hän ajattelee, että loputtomalla tunteista puhumisella ja terapioinilla voi ratkaista kaikki ongelmat. Mutta parempi ylipsykologisoitunut yhteiskunta kuin
itsemurhat. Tänään keskusteltiin siitä minkälaisia tapoja on olla mies. Miehenä oleminen on muuttunut aivan älyttömästi viime vuosikymmeninä. Vielä 60-luvulla oli erittäin harvinaista, että isä vaihtoi vaipat. Nyt isät osal listuvat vanhemmuuteen paljon aktiivisemmin.

Muita keskustelijoita olivatmiestyön kehittäjä Visa Kuusikallio Ensi- ja turvakotien liitosta sekä Setan entinen pääsihteeri Tiia Aarnipuu, joka on kirjoittanut draq-historiikin. Eli kirjan naiseksi pukeutuvista miehistä (Ja myös miehiksi pukeutuvista naisista).

En ole koskaan ollut töissä paikassa, jossa jossain vaiheessa pikkujouluja ei alettaisi haukkua ainakin jotakin pomoa selän takana. Se kuuluu pomon hommiin, kuten myös hännystelijöiden kestäminen. Ihminen on hierarkkinen eläin; toiset seuraavat ja toiset johtavat. Mutta onko valtaa aina viisasta antaa niille, jotka sitä eniten haluavat?
Nykyään on muodikasta vannoa demokraattisen ja avoimen johtamiskulttuurin nimeen ja hakkua vanhaa sanelukulttuuria.

Entinen Ylepomo Jungnerin Mikke meni niin pitkälle, että poisti ensitöikseen työhuoneestaan
oven aloittaessaan demareiden puoluesihteerinä. Itseäni ainakin ärsyttäisi, jos kuka tahansa aikavaras voisi rynnätä sisään ja katkaista tärkeän Facebookissa ja iltapäivälehtien sivuilla surffailemiseni. Mutta ymmärrän pointin; avoimuus ja keskustelu on tärkeää. Mutta, miten sellainen sitten näkyy kriisitilanteissa? Tarkoittaako se myös sitä, että vastuu on kaikilla. Eli ei siis kellään.

Tänään keskustelimme siitä, että minkälainen on hyvä pomo. Mirkku Kullberg johtaa Artekia ja Juhani Ollila on johtavana psykologina Työterveyslaitoksessa. Juhani Ollila on testannut paljon johtotehtäviin hakevia, ääriesimerkkinä sellaisia, jotka lähtevät napajäätiköille ääriolosuhteisiin. Vaikka voisi luulla päin vastoin, siinä hommassa ei kuulemma saa olla liian kova riskinottaja.

Osta asunto, hoida koiraa
pidä pihaa vaimon kanssa
hanki lapset, jos on saumaa
yks tai kaks, mut hankkikaa ne
tutustu naapureihin
vietä niiden kanssa joskus aikaa
järjestäkää kimppakyyti
jos on sama duunimatka...

Muusikko Samuli Putro osaa hyvin kiteyttää suomalaisen mentaliteetin kunnollisuudesta. Olemme tottuneet siihen, että käymme töissä kahdeksasta neljään, menemme kiltisti kotiin, maksamme asuntolainan lyhennykset ajallaan, emme mokaa - tai ainakaan emme tee sitä virhettä, että myöntäisimme epäonnistuneemme. Olemme vastuuntuntoisia viimeiseen asti.

Mitä tapahtuisi, jos emme yhtäkkiä suorittaisikaan elämäämme täydellisesti?
Tuskin mitään pahaa. Mutta miksi olemme silti niin kunnollisia?

Tätä pohdin ohjelmassani torstaina 27.5.2010 klo 9.05-10.00 YLE Radio 1:ssä ja kunnollisuudesta ovat kanssani keskustelemassa psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen, joka on tutkinut erilaisia temperamenttipiirteitä ja mm. kilttejä ihmisiä sekä tietokirjailija Ari Turunen, joka on kirjoittanut kirjan röyhkeydestä. Turusen mieletä
paisunut ego ja liiallinen valta ovat katastrofaalinen yhdistelmä.

Tämä oli keskustelumme hieman hölmö lähtökohta tänään. Jokainen fiksu ihminen vastaa tuohon tietysti että aika. Koko onnen käsite on muutenkin sen verran abstrakti, että käännän lehden sivua, kun näen jossain onnellisuustutkimuksen. Uskon, että kaikkein eniten onneen vaikuttavat omat tempperamenttitaipumukset. Eli suomeksi sanottuna toiset ovat enemmän optimisteja, toiset enemmän pessimistejä. Emmekä oikein muutu toisenlaisiksi. Muistan jo nuoruudesta tuttuja, joita maailma kohteli heidän mielestään aina väärin. Nyt kun vuosien jälkeen seuraan heidän Facebook-statuksiaan, sama marmatus jatkuu. On kummallista, että juuri samoille ihmisille tapahtuu aina ikäviä asioita. Vai olisiko sittenkin kyse tulkinnasta?

Aivomme rakastavat konkretiaa; siksi bruttokansantuote on hyvä mittari onnellisuutta
mitattaessa. Vaikka sekin on vain luku, se on silti jotain jota voi melkein hypistellä.
Voimme kuvitella mielessämme 171 miljardia euroa seteleinä. (Tai itse asiassa
emme voi, sillä aivomme eivät oikeasti erota miljoonaa miljardista) Mutta silti
raha on konkreettinen mittari. On silti vähän hassua että viime vuoden bruttokansantuotetta
pidetään katastrofina, vaikka se on Suomen historiassa ollut korkeampi vain kahtena edellisenä vuonna. Universumin mittakaavassa sillä ei ole yhtään mitään väliä.

Pitäisikö verotusta ohjata niin, että se kannustaa enemmän lomailuun kuin työntekoon?
Kuinka paljon on tarpeeksi liksaa? Miten ihmeessä onnea voi mitata muuten kuin rahalla.
Esim. Bhutanin valtiossa on käytössä bruttokansanonnellisuus-niminen mittari. Mutta
en minä silti haluaisi asua siellä. Kaikesta tästä puhuttiin ohjelmassa, jossa vieraana olivat Olli Alanen ajatushautomo Demos Helsingistä ja Suomen yrittäjien toimitusjohtaja Jussi Järventaus.

Tänään tuli poukkoilevaa keskustelua tekijänoikeuksista. Kuka maksaa tulevaisuudessa muusikon palkan ja minkälaista taidetta siitä syntyy? Nythän lähes kaiken saa netistä ilmaiseksi. Vieraana oli Piraattipuolueen puoluesihteeri Ahto Apajalahti. Ajattelin etukäteen että tässä on kyse jonkin sortin sosialistista, mutta Apajalahti vaatiikin kulttuurimaailmaan lisää markkinalogiikkaa. Se kuulemma loppujen lopuksi
rahoittaa kaiken. Ihmiset kuitenkin haluavat maksaa siitä, että joku tekee heidät onnelliseksi. Ihan tarkka ansaintalogiikka (anteeksi konsulttikieleni) jäi kyllä vielä hieman epäselväksi. Itsestä tuntuisi ainakin kivemmalta maksaa vuokrayksiössä asuvalle suomalaismuusikolle kuin Madonnalle.

Konkreettisempana vaatimuksena puolue haluaa sähköisiä jokamiehenoikeuksia. Mitä se sitten suomeksi tarkoittaa, sitä yritin haastattelun aikana selvittää. Joka tapauksessa kolme neljästä 15-vuotiaasta on ottanut nämä jokamiehenoikeudet jo käsiinsä; kolme neljästä sen ikäisestä on ladannut laittomasti netistä. Joka kolmas tekee sitä joka päivä. Koska ihmistä on hankalampi muuttaa, pitäisikö muuttaa lakia? Kenties löysemmäksi ja vielä tiukemmaksi. A.W. Yrjänä kertoi että CMX on saanut juuri valmiiksi uuden levynsä, jonka tekeminen maksoi 30 000 euroa. Ja siihen ei edes ole laskettu muusikoiden palkkoja. Joku senkin on maksanut ja haluaa tästä varmaan jossain vaiheessa tuottoja.

Kuuntele ohjelma Ylen Areenasta www.yle.fi/areena. Ilmaiseksi muuten. Tai siis lupamaksun hinnalla. Paikalla oli kahden aiemmin mainitun lisäksi myös professori Jukka Kemppinen, joka on asiantuntija tekijänoikeusasioissa. Kemppinen puhui polveleivasti ja pitkään, mutta mielenkiintoisia. Sanoin muistaakseni neljä kertaa ohjelman aikana että "maailma on muuttunut". Se ei ole merkki siitä, että maailma olisi muuttunut, vaan siitä että on itse ihan pihalla.

Aina meistä tuntuu siltä, että se muuttuu erityisen paljon juuri omana aikanaan. Löysin juuri divarista taistolaisuuden perustajan Taisto Sinisalon kirjan Niin muuttuu maailma. Se oli vuodelta 1978. Juuri silloin maailma oli hänen mielestään isossa murroksessa. Mitäköhän Taisto olisi sanonut netistä? Taisto Sinisalon kirjan lisäksi suosittelen aiheesta kiinnostuneille Wired-lehden päätoimittajan Chris Andersonin kirjaa Free, joka on myös suomennettu.

Ahtaajien lakko aiheutti keväällä suomalaisissa raivoa. "Nyt on väärä aika lakkoilla"
sanoivat monet ja viittasivat viennin romahdukseen ja BKT:n laskuun. Mutta toisaalta;
eikö hyvä lakko juuri olekin hankala? Se osoittaa, että näitä tyyppejä todella
tarvitaan. Light-lakko, joka ei häiritsisi ketään, ei tietenkään aiheuttaisi samanlaista pelkoa. Eikä sitä kautta mitään edistystä. Ja milloin sitten on oikea aika lakkoilla?

Koska taloudessa oikeasti tapahtuu niin vähän mielenkiintoista, sitä tulkitaan kriisien kautta, siihen kuuluu kriisipuhe. Joten, talous on koko ajan kriisissä, vaikka ei oikeasti olekaan.

Lakkoja on monenlaisia. Oma suosikkini on ns. italialainen lakko, jossa mennään kyllä työpaikalle, mutta pottuillaan työnantajalle tottelemalla kaikki käskyt pilkuntarkasti. Jos olisin työnantaja, käyttäisin asian tietysti hyväkseni, antaisin vain täsmällisiä neuvoja, enkä provosoituisi. Sekä pää- että valtionvarainministeri ehdottivat lakko-oikeuden rajaamista niin, että ns. "avainalojen" lakko-oikeutta rajoitettaisiin, että yksi ryhmä ei saisi kohtuuttomasti kiristää muita.

Tätä mieltä oli myös kokoomuksen kansanedustaja Arto Satonen, joka oli myös studiossa. Sen lisäksi vieraana oli AKT:n puheenjohtaja, kevään kiistelty lakkokenraali Timo Räty. Kyynisempi voisi ajatella, että kevään ahtaajalakko oli hänen vaalikampanjansa AKT:n johtoon. Tavoitteita ei kuitenkaan saavutettu, mutta saatiin pidettyä kovan miehen maine jäsenistön edessä. Toisaalta; sehän AKT:n johtajan homma onkin: ajaa jäsentensä etua niin kovaa kuin kehtaa. Samaa sanovat myös markkinatalouteen uskovat: yrityksen pitää ajatella vain omaa etuansa. Ei sen jälkeen voi sanoa, ettei muiden pitäisi.

Itse en ole koskaan ollut lakossa, enkä ole ajatellutkaan. Ja ärsyttäväähän se olisi, jos jäisi lakkoon, eikä ketään häiritsisi.

"Mångkulturellt är inte bra" - monikulttuurisuus ei ole hyvä, on kökkö suomennokseni. Näin sanoi kokoomusnuorten puheenjohtaja Wille Rydman sanoi HBL:n haastattelussa helmikuussa. Tästä keskusteltiin tänään, vieraana oli myös vuoden pakolaisnaiseksi viime vuonna valittu Fatbardhe Hetemaj.

Ohjelmassa kuultiin myös uutinen. Fatbardhe Hetemaj aikoo lähteä kokoomuksen ehdokkaaksi ensi vuoden eduskuntavaaleissa. Olin kuullut siitä huhua ja hän myös vahvisti sen ohjelmassa.

Hänhän on useassa haastattelussa sanonut, että kosijoita on ollut niin demareista, RKP:stä kuin kepustakin.

Tuollaisia ehdokkaita, fiksuja, kansainvälisiä ja maahanmuuttajataustaisia puolueet haluavat varmasti enemmän kuin keski-ikäisiä suomalaismiehiä. Vähän harmitti jälkikäteen että menikö keskustelu liikaa kokoomuksen puffaamiseksi. Kokoomus ei ole ollut asiasta lainkaan yksimielinen. Ulkoministeri Alexander Stubb paheksui Rydmanin lausuntoja Hesarissa sanoen että ne eivät ole hänen linjansa; "joka puolueessa on rydmaneja" hän sanoi hieman halveksien. Onneksi mukana oli myös Husein Muhammed, joka on mukana Vihreissä.

No mutta mitä minulle jäi keskustelusta käteen; jotenkin tuntuu että kaikki keskustelijat olivat yllättävän yksimielisiä siitä, että monikulttuurisuuspolitiikka on epäonnistunut. Siis se että korostamalla korostetaa
ihmisten etnistä taustaa ja tehdään siitä jotenkin fantastista ja hienoa. Yksilöt pitäisi ottaa yksilöinä. Samaa on sanottu myös sukupuolesta, sitäkään ei saisi miettiä esim. työhönottotilanteessa. Sitähän me ihmiset emme osaa tehdä. Meidän aivomme määrittävät sadasosasekunissa seuraavat asiat uudesta ihmisestä; sukupuoli (mahdollinen lisääntymiskumppani?), etninen tausta (kuuluuko tuo minun heimooni, vai onko se uhka?)

Tästä kertoo mm. Harvardin yliopiston psykologian professorin Daniel L. Schachterin kirja Muistin seitsemän syntiä. Näemme aina oman ryhmämme jäsenet yksilöinä ja muiden ryhmien jäsenet keskenään samanlaisina.
Tätä vai arkikäytännössä testata sillä, että esim. kaikki kiinalaiset näyttävät meistä samanlaisilta. Heidän mielestään me näytämme kaikki samanlaisilta. Tämä näkyy tietysti ongelmana työnhaussa. Yleinen maahanmuuttoromantikkojen väite on että lähes jokainen maahanmuuttajataustainen siivooja on kotimaassaan
tohtorikoulutettu lääkäri. Näin ei tietenkään ole, mutta silti ulkomaalaiselta kuulostavasta nimestä voi silti olla haittaa työnhaussa. Ranskassa tähän on ehdotettu lääkkeeksi mm. sitä että työtä haettaisiin nimettöminä, vain pelkät CV:t lähettäen. Se ei kuitenkaan minusta kuulosta järkevältä, vaan vähän oudolta salailulta.

Mutta monikulttuurisuudesta siis keskusteltiin, toivottavasti sanottiin edes jotain uutta, eikä pelkkiä latteuksia.

Katsokaapa myös uusi kiinnostava tilasto:

Työllisten osuus koko väestöstä suomalaisia suurempi useilla kansalaisuusryhmillä

Kansalaisuuden mukaan tarkasteltuna Suomessa vakituisesti asuvasta väestöstä suhteellisesti eniten työllisiä oli kenialaisten (67,7 prosenttia), alankomaalaisten (60,2 prosenttia) ja nigerialaisten (59,4 prosenttia) kansalaisissa vuoden 2008 lopussa. Osuus on laskettu kaikista kyseisen maan kansalaisista. Tilastokeskuksen työssäkäyntitilaston mukaan Suomen kansalaisista oli työllisiä 44,7 prosenttia. Tarkasteluun on otettu mukaan yli 500 henkilöä sisältävät kansalaisuudet.

http://tilastokeskus.fi/til/tyokay/2008/tyokay_2008_2010-04-20_tie_002_fi.html?ad=notify

"Jos haluaa helpon homman, voi alkaa vaikkapa Punaisen ristin tiedottajaksi". Suurinpiirtein niin sanoo tupakkalobbari Nick Naylor hienossa, vuonna 2006 ilmestyneessä elokuvassa Thank You for Smoking.

Ja niinhän se on, olisi varmasti helpompi edustaa radiokeskustelussa Amnestyä tai Kirkon ulkomaanapua kuin ylikansallista tupakkajättiä Philip Morrisia. Tupakka kun on absoluuttisesti paha asia, tappaa vuodessa enemmän kuin huumeet, AIDS, sikainfluenssa, alkoholi tai liikenne yhteensä. Tämän tietää myös haastattelemani Philip Morrisin Suomen maajohtaja Marju Vähimaa.

Tupakkayhtiöt ovat viime vuosina vaihtaneet strategiaa. Aiemmin tapana oli, että ne kiistiviät tupakan epäterveellisyyden, ostivat lääkäreitä antamaan ristiriitaisia lausuntoja ja yrittivät kaikilla eri tavoilla vaikuttaa siihen, että tavallinen tupakoitsija saisi niin sekavaa tietoa tupakoinnista, että jäisi jotenkin
muka epäselväksi onko se nyt niin epäterveellistä vai ei. Amerin johtaja Olli Laiho meni aikoinaan tekemään sen virheen myöntämällä, että tupakka aiheuttaa syöpää. Seuraavana päivänä hän veti lausuntonsa takaisin, mutta sai silti potkut.

Uusi strategia on taas myöntää että "kyllä, tupakka tappaa". Näin sanoi myös Marju Välimaa useaan otteeseen haastattelussa. Philip Morris vastustaa suunniteltua tupakkalakia, joka kieltäisi tupakkalogojen näkymisen kaupoissa ja tähtää täysin savuttomaan Suomeen. Perustelun logiikka menee suurinpiirtein näin; joo, tupakointi on epäterveellistä, mutta koska ihmiset kuitenkin polttavat, on parempi, että sen tekevät vastuulliset isot firmat.
Aiemmin tupakkafirmat eivät ole olleet lainkaan vastuullisia; niiden historian lukeminen saisi huumeliigojenkin pyörittäjät kateelliseksi. Suosittelen mm. Heikki Hiilamon kirjoja Valheen mesenaatit ja Kieltämisen ammattilaiset.

Kaikkihan sen tietävät, että tupakka on vaarallista ja siihen sen hienous on juuri perustunut. Nuoret eivät ala polttaa huolimatta siitä, että tupakka on vaarallista, vaan juuri sen takia että se on vaarallista. Tämän takia tupakkayhtiöt ovat liittäneet mainoksia juuri hengenvaarallisten asioiden, kuten formuloiden yhteyteen.

Tupakka on ollut aikuistumisriitti ja se on aloitettu nimenomaan alaikäisenä. Jos aloittaa tupakanpolton täysi-ikäisenä, ennuste on paljon parempi. Silloin jää paljon epätodennäköisemmin koukkuun. On muuten jännää, että monet epäkaupallisina vasemmistolaisina itseään brändäävät henkilöt, kuten elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki puolusti pitkään tupakointia ja tupakoi joka kuvassa uhmakkaasti. Samalla hän tietysti toimi yhdysvaltalaisen tupakkafirman mainospellenä. Nyt Kaurismäkikin on kuulemma lopettanut,
kuten myös Jörn Donner ja Loka Laitinen. Sen sijaan Stefan Lindfors ei ole lopettanut. Hän oli ohjelmassani puhelimessa Los Angelesista puolustamassa tupakointia. Ja kyllähän se myös niin on, että niin kauan kuin tupakka on laillista, sitä saa myös polttaa. Tupakoitsijoiden pöydässä on myös perinteisesti raikunut naurunremakka ja siellä on ollut rennoimmat jutut, kun nipottajien pöydässä on ollut hiljaista. Nämä ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Entinen tv-pomo Heikki Lehmusto taas lopetti tupakanpolton vuonna 2000 matkalla Sydneyn olympialaisiin. Hän on kirjoittanut lopettamisesta kirjan, josta hän oli ohjelmassani puhumassa. Eri ihmisille sopivat erilaiset lopettamistavat. Miten tupakanpolton voi lopettaa? Onko Suomesta tulossa täysin savuton. Tästä keskusteltiin tänään.

Tänäänkin yli 400 000 naista saa kuulla olevansa siunatussa tilassa, puolelle heistä
tila ei olekaan niin siunattu, sillä kyse on vahingosta. Vaikka koko "vahingon" käsite
lienee aika länsimaalainen, suurin osa ihmiskunnan historiassa syntyneistä lienee ollut
vahinkoja.

Maailman väkiluku kasvaa tänään Tampereen verran, kuukaudessa yli Suomen asukasluvun verran.
Erityisesti väkiluku kasvaa köyhissä maissa. Etiopia on nykyään vähän Saksaa pienempi.
Saksassa on 80 miljoonaa asukasta. Muutaman vuosikymmenen päästä Etiopiassa lasketaan olevan lähes 200 miljoonaa asukasta, Saksassa taas vain 60 miljoonaa. Väestökasvu muuttaa maailman mittasuhteita. Mitä pienemmäksi länsimaat suhteessa tulevat, sitä hankalampaa meidän voi olla perustella erityisasemaamme vallassa ja taloudessa.

Maailmassa on esimerkkejä hyvästä ja huonosta väestökasvun rajoittamisesta. Kiinan yhden
lapsen politiikka on johtanut siihen, että Kiinassa on suuri määrä vihaisia nuoria miehiä,
joiden on hankalaa löytää naisseuraa, koska naisia on niin paljon vähemmän. En halua maalata
piruja seinille mutta sodat, katastrofit, uudet poliittiset ääriliikkeet ja uskonnot lähtevät aina liikkeelle vähän yli parikymppisistä vihaisista miehistä, joita avioliitto ei
ole vielä rauhoittanut.

Sen sijaan esimerkiksi Iranissa väestönkasvun rajoittaminen onnistui paremmin 80-luvun lopun
kampanjalla. Siellä sukupuolivalistus ja ehkäisyvälineet tuotiin kansalaisten saataville ja
mikä tärkeintä; uskonnolliset auktoriteetit antoivat tälle kaikelle siunauksensa. Näinhän ei ole käynyt katolisessa maailmassa. Vaikka katolisen kirkon ulkopuolella paavilla ei
ainakaan viime aikojen uutisten valossa ole uskottavuutta seksiasioiden neuvonnassa, niin katolilaisille hän on edelleen suuri auktoriteetti. Ja paavin mielestä ainoa hyvä ehkäisykeino on selibaatti, joka ei tosin tunnu onnistuvan edes kirkon omilta papeilta. Toisaalta katolisen kirkon kehdossa, Italiassa, väestön määrä laskee koko ajan. Joko italialaiset ovat yhtäkkiä alkaneet joukolla pidättäytyä seksistä, tai sitten he eivät
otakaan paavin sanoja niin vakavasti kuin väittävät.

Kasvinjalostuksen dosentti Jussi Tammisola taas kertoo ohjelmassani mielenkiintoisen
näkemyksen: periaatteessa kaikkien ruokkiminen on mahdollista, jos maailmassa vain siirrytään rohkeammin tehotuotantoon ja geenimuuntelua ei yritetä nykyisellä tavalla rajoittaa. Kaikenlaisesta luomusta ja muusta länsimaisten snobien hienostelusta olisi hänen mielestään nälänhädän torjumiseksi luovuttava. Keskustelemassa ohjelmassani ovat myös tekniikan tohtori ja ex-kansanedustaja Eero Paloheimo sekä katolilaisuuteen tapaluterilaisuudesta kääntynyt ympäristöoikeuden tutkija Matias Forss.

(YLE Radio 1 torstaina 15.4.2010 klo 9.05-10.00)