"Jos me ollaan muka Viisikko, niin kuka on se koira?"
Kun One Direction julkaisi vime viikolla kakkosalbuminsa Take Me Home, olivat viisikon suomalaiset fanit valmiina. Yhtyeen ihailijat järjestivät levyn julkaisupäivänä tapaamisia peräti kahdeksassa maamme kaupungissa ja Helsingin Narinkkatorilla nähtiin jopa fanien muodostama, suurin tässä maassa koskaan nähty, 1D-kuvio. Onko Suomessa koskaan aiemmin edes muodostettu 1D-kuviota jäi minulle epäselväksi, mutta nuorten fanien toimintahan on äärettömän hellyyttävää ja tietysti äärimmäisen tuttua historiasta, One Directionia edeltäneiden poika- ja tyttöbändien kohdalta.
One Directionin uudesta levystä ei tietystikään intoiltu vain suomalaisissa kaupungeissa. Vuosi sitten julkaistua esikoisalbumiaan on myyty maailmanlaajuisesti yli kolme miljoonaa kappaletta ja Take Me Home tulee varmaankin menestymään vielä paremmin. Ensi vuonna tapahtuva maailmankiertueensa koostuu yli sadasta isosta konsertista ja eiköhän tuohon jo nyt näyttävään listaan tehdä vielä muutamia lisäyksiä.
One Direction on siis pitkästä aikaa poikabändi, jolla menee oikeasti lujaa. Ja se taas tarkoittaa sitä, että aivan tuota pikaa esiin alkaa nousta muitakin poikabändejä! IIIK!
One Directionista puuhataan muuten 3D-dokumenttia, ohjaajana Super Size Me -dokkaristaan muistettava jenkki Morgan Spurlock. Menestyselokuvassaan mies söi kuukauden päivät pelkästään McDonald'sin roskaruokaa ja nyt hän siis seuraa brittiläistä poikaviisikkoa kaikkialle. Aikeissa on tehdä kiertue-elokuvan ja kulissien taakse kurkistavan dokumentin välimuoto eli jonkinlainen 2010-luvun Cocksucker Blues tai Don't Look Back.
Yle Livessä One Direction nähdään esiintymässä Bournemouthissa, Isossa-Britanniassa, aivan vuoden 2012 alussa. Ensialbumin hittien lisäksi välipäivien aikaan taltioitu keikka sisältää lainakappaleista koostuvan potpurin ja välissä viisikko lukee taustakankaalta faniensa lähettämiä twiittejä. Ja fanit ovat mukana aivan täysillä.
Yle Live: One Direction, TV2 sunnuntaina 18. marraskuuta kello 22.40.
BONUS:
Poikabändien historiassa toistuu mielenkiintoinen kolmen albumin kirous, joka toteutuu mm. Take Thatin, 5iven, East 17:n ja 'N Syncin kohdalla.
Ensimmäisellä levyllä fanien hurmos saadaan käyntiin kun tahdin määräävät vielä levy-yhtiön väki, managerit ja tuottajat. Toiseen albumiin tultaessa paineet kasvavat ja mukaan värvätään entistä tunnetumpia hittinikkareita. Ensialbumin viattomuus vaihtuu astetta rajumpaan ilmeeseen ja toisen levyn ulkoasuun, videoista puhumattakaan, panostetaan muutoinkin enemmän. Massasta alkaa nousta yksilöitä: kuka on ryhmän paha poika, kuka taas porukan aivot. Aletaan puhua mahdollisista soololevyistä ("Voisin kuvitella tekeväni ehkä mahdollisesti joskus jotain itsekseni. Ehkä.") ja omista taiteellisista ambitioista ("Tahtoisin tehdä musiikkia, joka oikeasti rokkaa."). Jatkuva kiertäminen ja valokeilassa paistattelu alkaa hiertää joukon välejä.
Kolmannella albumilla ryhmähengestä on jäljellä vain riekaleet. Jäsenet käyvät studiossa laulamassa omat osuutensa eri aikoihin ja joku on mahdollisesti jo jättäytynyt pois koko kelkasta. Pojista on tullut miehiä ja teinimäisen viattomuuden on korvannut äijämäinen pullistelu sekä kaiken kokeneen maailmantähden surumielisyys. Albumin kannessa seisoo kuvankäsittelyohjelmalla samaan kuvaan liitetty joukko koviksia, jotka käyvät kukin omilla tahoillaan neuvotteluja sooloalbumista.
Toivoa sopii, ettei One Directionin ura mene noin. Joka tapauksessa viisikkoa diggailevien kannattaa ottaa fanittamisesta jo nyt kaikki ilo irti: tehkää entistä isompia 1D-kuvioita ja vaatikaa vieläkin kovaäänisemmin bändiä poikkeamaan ensi vuoden kiertueellaan myös Suomessa! Sillä kuten entinen MC5 -kitaristi Wayne Kramer minulle muinoin tokaisi: "Bands break up. And all bands break up."
Kommentit (0)