Miten elämäntaidon valmennus auttoi?

Mikä oli avuntarve?

Meneillään oli kaksi isoa asiaa yhtä aikaa. Olin ollut 13 vuotta parisuhteessa ja pohtinut jo useamman vuoden suhteen toimivuutta. Hain apua siihen, että eroanko vai jatkanko. Ja jos jatkan suhdetta, niin millä eväillä voisin jatkaa.

Toinen asia oli äitini sairastuminen vakavasti juuri eroprosessin aikana. Halusin apua surujen ja pelkojen jäsentämiseen omassa mielessäni. Kävin Sarin luona yhteensä 4 kertaa. Prosessin aikana erosin, mutta kävin vielä sen jälkeen puhumassa siitä, miten voisin jatkossa luottaa ihmisiin, olinhan juuri epäonnistunut parisuhteessa. Mietin miten voisin kääntää ajatusmaailmaani niin, että pinnalle jäisivät positiiviset asiat päättyneestä suhteestani.

Olin miettinyt eroa aktiivisesti noin 3-4 vuotta eli pitkään ennen valmennusta. Sinä aikana oli käytetty kaikki keinot mitä suinkin keksittiin. Tämä siksi, että suhteessamme oli myös paljon hyvää, emmekä halunneet heti luovuttaa. Suhteen aikana olimme myös yhdessä rakentaneet sosiaalisen verkoston ja meillä oli paljon yhteisiä ystäviä. Lapsia meillä ei ollut.

Usein suhteen päättyessä sanotaan, että ollaan puolison kanssa kasvettu erilleen. Me oltiin lähtökohtaisestikin kovin erilaisia. Olin nuori (19 v), kun aloitimme seurustelun ja tavallaan olin koko varhaisaikuisikäni siinä suhteessa. Samalla kasvoimme tietysti ihmisinä. Kun omat arvostukset ja kiinnostukset alkoivat selviämään mulle, peilasin niitä kumppaniini. Ja silloin huomasin, että eipä meillä olekaan paljoa yhteistä. Olimme kovin erilaisia persoonallisuuksia. Mitään kolmatta osapuolta kriisiin ei liittynyt. Ero oli kyllä todellinen itsetutkiskelun paikka.

Olen jälkeenpäin miettynyt myös omia motiivejani lähteä aikoinaan tuohon parisuhteeseen. Tein nuorena itselleni jonkinlaisen elämänkalenterin, johon naulasin tiettyjä tavoitteita tietyille ikävuosille. Minun piti olla 25-vuotiaana naimisissa ja saada ensimmäinen lapsi - ja mielellään se talokin siihen. Ehkä keskityinkin silloin toteuttamaan enemmän tätä ulkopuolista suunnitelmaa, enkä ajatellut suhdetta tarkemmin. Siinä vaiheessa ajattelin vaan, että tuo on hyvä ja kunnollisen oloinen tyyppi, jossa voisi olla ainesta jakamaan tämä suunnitelma kanssani. Niitä asioita, joita sen toisen ihmisen persoonassa oli, en ehkä sitten silloin tutkinutkaan kovin tarkasti.
 

Mitä apua sait?

Kovin tarkasti en enää muista yksittäisiä harjoituksia, sillä valmennuksesta on jo 2 vuotta. Suhteeseen liittyen Sari kysyi esimerkiksi sellaisia perusjuttuja kuten miten paljon asteikolla 0-10 haluaisin jatkaa suhdetta. Sitten piti määritellä ja etsiä asioita, jotka häiritsivät minua siinä toisessa. Tämän pohjalta teimme harjoituksia, joissa asetuin toisen asemaan sekä sellaisia harjoituksia, joissa katsoin ulkopuolisena meidän kahden 
keskustelua. Lopulta annoin neuvoja meidän kahden suhteeseen. Katsoimme asioita monesta eri vinkkelistä.

Valmennuksessahan ei ole kysymys mistään salatieteestä, vaan siitä, että joku osaa tuuppia ajattelua oikeaan suuntaan. Vastauksia pitää etsiä itsestään. Sari ohjasi asioita oikealla tavalla. Korostaisin valmennuksen kulkua prosessina, jolloin asiat alkavat aukeamaan.

Yksi asia tuli vielä mieleen. Puhuttiin paljon uskomuksista. Meillä on paljon negatiivisia uskomuksia toisista ihmisistä. Valmennuksessa pyrittiin kääntämään asiat positiivisiksi. Toisten ihmisten toiminnalle on olemassa järkiperäinen ja hyväksyttävä selitys. On hyvä oppia ymmärtämään se, miksi toinen toimii kuten toimii. Uskomusharjoituksia ei niinkään tehty parisuhdeasioiden ratkomiseksi, vaan enemmänkin siinä vaiheessa kun puitiin suhdettani äitiin.

Mulla on sellainen tausta, että olen elänyt 5-vuotiaasta asti kahdestaan äitini kanssa, koska isäni kuoli silloin. Meillä oli kinkkinen suhde varsinkin silloin, kun olin murrosikäinen. Olen jälkeenpäin miettinyt, että asiat olisivat voineet mennä paremminkin. Mutta sen sijaan, että syyttelisin äitiäni siitä, että hän olisi kasvattanut minut huonosti, käänsin asian niin, että asetun hänen asemaansa ja yritän ymmärtää häntä.

Tästä asetelmasta ymmärtää paremmin sen, miksi asiat ovat menneet kuten ovat menneet. Tärkeä vaihe prosessin etenemisessä on se, että antaa toiselle anteeksi. Tämä oli tärkeä vaihe myös itselleni. Eivät ongelmat äitisuhteessani mitään maailmaamullistavia silti olleet, vaan ihan tavallisia murrosikäisen ja äidin väliseen kanssakäymiseen liittyviä juttuja. Olimme superanalyyttisiä naisia äitini kanssa ja puimme asioita ehkä keskimääräistä enemmän. Olen jälkeenpäin puhunut valmennuksesta myös äidilleni ja kertonut siitä, mitä olen oivaltanut.

Joskus puhuttiin Sarin kanssa, että onpas minulla käsittelyssä rankkoja aiheita. Ei valmennusaiheiden aina tarvitse näin isoja juttuja olla. Itselleni koin valmennuksen sopivan siksi, että se tuntui luomukeinolta verrattuna perinteisiin terapioihin. Tosin en ole käynyt muissa terapioissa, joten en osaa vertailla niitä tähän valmennukseen.

Olen avoin luonne ja mun on helppo puhua. En kokenut, että henkilökohtainen brändini romahtaisi tästä asioiden kertomisesta (naurua) tai kun olen herkillä. Koin asian siten, että tästä valmennuksesta koituu vain hyvää minulle. Ex-mieheni ei hakenut itselleen mitään keskusteluapua. Hän taitaa olla sellainen perusmies, joka ei tällaisista jutuista perusta. Siitä huolimatta kerroin näistä Sarin tapaamisista hänelle ja herättelin vielä miettimään josko yhdessä olisimme käyttää valmennuksen asioita hyödyksi. Luulen kuitenkin, että suhteemme oli siinä vaiheessa jo niin loppu, ettei keinoa sen elvyttämiseksi olisi löytynyt.