gambatte!

  • Sayonara

    Pian tämä retki loppuu. Olen pakannut vaatteita, leluja, kirjoja ja futoneita, teepannuja, riisikulhoja, sanakirjoja ja syömäpuikkoja. Ystävien antamia läksiäislahjoja. Vaalin valokuvia, säilytän junalippuja, esitteitä ja vihkosia, kuljetan paperista taiteltua origami-kurkea mukanani. Säilytän asioita, vaikka mielestä ne eivät unohdu milloinkaan.

    Japanin aikamme meni eri lailla kuin odotin. En olisi uskonut, että saan niin paljon niin hyviä ystäviä. En olisi uskonut, että lopulta pystyn osallistumaan keskusteluihin, japaniksi. Söimme mitä erikoisempia ruokia, näimme mitä kauniimpia temppeleitä, hiekka-asetelmia ja puutarhoja. Joimme mitä hienojakoisinta vihreää teetä, istuimme iltoja ystävien kanssa tatamimatoilla. Milla Madetoja: Sayonara

    En olisi uskonut, että saisin pidellä kaksiviikkoista japanilaisvauvaa sylissäni, kantaa ystäväni väsynyttä lasta olallani tai saattaa naapurin lapsia päivähoitoon. En olisi uskonut, että söisin mitä tahansa ruokaa mieluummin puikoilla kuin haarukalla tai että kuusi japanilaistätiä auttaisi minua sovittamaan kimonoa. En olisi uskonut, että lapsemme laulaa sujuvasti japanilaisia lastenlauluja, kutsuu donitsia onigiriksi ja syö makirullaa kuin makkaraa.

    Monta Japanin haavetta jäi silti toteuttamatta – en käynyt Okinawalla enkä edes Tokiossa. En yöpynyt kapselihotellissa enkä nähnyt Fuji-vuorta. Lonely Planet Japaniin jäi monta avaamatonta hiirenkorvaa. Niiden sijaan koin jotain mitä turistimatkaaja ei ehkä voi kokea. Näin miten japanilaisperheet asuvat, miten he kasvattavat lapsiaan ja kohtelevat vanhempiaan. Näin miten äiti suojelee lastaan tai miten hän toruu tätä. Näin miten pitkiä työpäiviä isät tekevät ja miten äidit sen kaiken muun hoitavat. Sain kurkistaa heidän arkeensa. Ja he antoivat minun viipyä siellä.

    Kevääksi meillä oli paljon suunnitelmia. Kunnes tuli eräs perjantai-iltapäivä.

    Milla Madetoja: SayonaraEn olisi uskonut, että niin iso osa näin kauniista maasta voi tuhoutua niin nopeasti. Tohokun maaliskuinen maanjäristys ja sitä seurannut tsunami ja ydinvoimalaonnettomuus muuttivat kaiken. En olisi uskonut miten mitättömiltä omat seikkailuhaaveeni sen kaiken rinnalla tuntuvat. Ajatukseni ja sympatiani ovat niiden ihmisten luona, jotka eräänä hetkenä menettivät liikaa. Läheisensä, kotinsa, kylänsä, veneensä, elantonsa. Heidän, joiden me television välityksellä näimme jonottavan kanistereihinsa vettä tai bensiiniä, ilman agressioita, etuilua tai kaaosta. Heidän, jotka ovat menettäneet kaiken ja elävät nyt ydinvoimalatuhojen jättämässä epätietoisuudessa. Heille minä lähetän uskoni ja toivoni. Voimani ja sympatiani.Milla Madetoja: Sayonara

    Pakkaan laukkumme ja kumarran syvään. Tietäen, että vielä joskus näen Fuji-vuoren. Arigatou gozaimasu, sayonara.

    Kommentoi 1 Lue kommentit


  • 11032011

    Hei te kaikki, kiitos ajatuksistanne. Olemme nyt Suomessa. Tulimme tänne muutama päivä onnettomuuden jälkeen. Japanin kotimme on suht kaukana itärannikolta eikä meillä ollut mitään hätää, mutta koska jälkijäristykset heiluttivat myös meidän pöytiämme, ydinvoimaloiden tilanne oli kaikkea muuta kuin vakaa ja koska meillä on pieni lapsi, lähtö oli ainoa mielenrauhaa antava ratkaisu. Lähdimme koska meillä oli siihen mahdollisuus.

    Seuraamme Japanin tilannetta nyt täältä Suomesta käsin. En tiedä milloin palaamme kotiimme, maahan, jossa tänä keväänä kirsikankukat kukkivat hauraammin kuin koskaan.

    Milla Madetoja: Gambatte!Haluan laittaa tämän kirjoituksen mukaan Japanin meteorologisen laitoksen sivuilta poimimani kuvan. Yksi kuva, miljoona tarinaa.

    Milla Madetojan Gambatte! -blogi

     

     

     

    Kommentoi 0


  • Milla Madetoja: Nuo toivossa väkevät

    Katsoessani pieniä japanilaisia tyttöjä puistossa leikkimässä tai nuoria naisia kadulla kikattamassa, toisinaan mietin millainen tulevaisuus heitä odottaa. Moni todennäköisesti tulee kulkemaan tuttua kaavaa, jossa ensin opiskellaan, sitten ollaan hetki työelämässä, löydetään puoliso, mennään naimisiin, muutetaan pois kotoa (kyllä, usein vasta häiden jälkeen), perustetaan perhe ja – jäädään pois työelämästä, joko kokonaan tai palatakseen vuosien päästä osa-aikatyöhön, joka ei korreloi omaa koulutustasoa. Japanissa äitiys ja työ eivät nimittäin säröttä soi samassa lauseessa, vaan ovat edelleen pitkälti toisensa poissulkevia seikkoja. Koulutuksen ja hyvän työpaikan saanut ystäväni ei ole edes miettinyt töihin paluuta tultuaan äidiksi kolme vuotta sitten ”enhän minä töihin enää aio, nyt minulla on lapsi!”, hän vastasi kun kysyin hänen töihinpaluukuvioistaan.

    Äidit ovat lastensa kanssa koko ajan. Aamusta iltaan. Maanantaista sunnuntaihin. Aamupalalta lounaaseen, harrastuksiin, puistoon, preppauskursseille, kauppaan, illalliseen, kylpyyn. Kaiken kaikkiaan äidin pää on lapsen syntymän jälkeen niin kallellaan lapsosen suuntaan, että ehkä vaihtoehtoja ei edes mietitä. Ja onhan se toki lapselle eri kiva tulla koulusta kotiin, kun siellä on aina (ehkä pullantuoksuinen) äiti odottelemassa.

    No entäs isät? He viettävät pitkiä päiviä työpaikoilla ja käyvät kotona lähinnä nukkumassa, vaihtamassa vaatteet ja ehkä pari sanaa vaimon kanssa. Usein he saapuvat kotiin noin yhdentoista aikaan illalla, lähteäkseen taas takaisin työpaikalle aamuseitsemältä. Yli puolen vuoden Japanissa asumisemme jälkeen en ole nähnyt suurinta osaa katumme perheiden isistä. Ja olen jo oppinut että jos ystäväni kutsuu meidät kylään, kutsu koskee useimmiten vain minua ja lasta. Syksyllä vielä luulimme, että lauantaiksi sovittu päivällinen olisi tarkoitettu meille kaikille, mutta perille päästyämme siellä olikin vain äitejä ja lapsia. Isäthän ovat töissä, tietty! Me hölmöt suomalaiset!

    Äidit ovat lastensa kanssa koko ajan. Tosin nyt kun Japanissa on taloudellinen taantuma, äitejä kannustetaan palaamaan töihin. Mutta päivähoitopaikan saaminen se vasta arpapeliä onkin, tälläkin hetkellä kymmenet tuhannet lapset jonottavat kunnalliseen hoitopaikkaan. Mutta toki jos on tarpeeksi jenejä voi yrittää myös yksityiseen päiväkotiin. Kirjaimellisesti yrittää. 3-vuotias naapurin poika kävi yksityisen päiväkodin pääsykokeissa(!), jossa piti leikkiä yhdessä muiden lasten kanssa, tunnistaa värejä ja hedelmiä yms. Sillä hetkellä ei ehkä napannut leikkiä muiden lasten kanssa joten noup, hoitopaikka ei auennut. Vuoden päästä saa yrittää uudelleen, mutta ei enää kyseiseen yksityiseen (kerran mokattuaan ei voi hakea uudestaan) vaan kunnalliseen päiväkotiin. Toista naapuriani arpaonni sen sijaan suosi (tai miten sen nyt ottaa): heidän 9-kuukautinen vauvansa sai hoitopaikan ja hän on hoidossa äitinsä työpäivän ajan, aamukahdeksasta iltakuuteen.

    Äidit ovat lastensa kanssa koko ajan. Ja kun lapsi aloittaa koulun, äiti on silti usein päivät kotona. Viettämässä aikaa muiden rouvien kanssa: pitkiä lounaita, kahviloita, kampaamoa, zumbaa, manikyyrejä ja ripsipermanentteja. Toki myös ruoanlaittoa, siivoamista, kauppareissuja, kodista ja raha-asioista huolehtimista, koko talouden pyörittämistä. Usein mies ei nimittäin välttämättä edes tiedä palkkansa suuruutta, vaan naiset huolehtivat rahoista ja antavat miehelle viikkorahaa(!). Edellä mainittu rouvaelämä lienee vastaus siihen, mikä ihme saa korkeakoulutuksen saaneen, työstään nauttineen naisen jäämään täysipäiväisesti lasten kanssa kotiin. Lisäksi Japanissa perheenäidin roolia arvostetaan ja kotitöitä kunnioitetaan. Osa ehkä palaa sittenkin töihin tienatakseen, osa ehkä haluaisi palata töihin, mutta mies ei anna. Monet puolisot nimittäin haluavat pitää vaimonsa kodin seinien sisällä eivätkä päästä tätä töihin vaikka nainen itse haluaisi.

    Äidin vahvan läsnäolon voi nähdä toki paljolti hyvänä asiana (mitä puolta aiempi kirjoitukseni, Varrella virran ja muita lastenkasvatusmetodeja, käsitteli), mutta sillä on myös kääntöpuolensa. Lapsilla on usein vain äidin malli. Äidit väsyvät olemaan aina läsnä. Nainen joutuu luopumaan urastaan. Nainen tulee riippuvaiseksi miehestään, lapsi äidistään. Koko kasvatusvastuu siirretään äidille. Eräs ystäväni puhui lapsistaan koko ajan ”minun lapseni” -muodossa. Vasta keskustelun päätyttyä hän huomasi asian ja rykäisi ”tarkoitan siis toki meidän lapsiamme”. Vahinko vai totuus?

    Toivon, että ne puistossa leikkivät lapset onnistuvat mihin ikinä ryhtyvätkin. Toivon, että äidit ovat tyytyväisiä lapsensa suoritukseen - yrittämisen puutteesta heitä ei ainakaan voi syyttää. Ja olen iloinen kuullessani, että nykyään japanilaisten isien sanotaan osallistuvan lastensa kasvatukseen entistä enemmän. Sitä odotellessa jatkan yritystäni nähdä heistä edes vilauksen.Milla Madetoja: Nuo toivossa väkevät

    Kommentoi 6 Lue kommentit


kirjoittajasta

Gambatte

Ylen asiaohjelmien toimittaja Milla Madetoja viettää vuoden Japanissa kotiäitinä kaksivuotiaan pojan kanssa. Kymmenosainen kirjoitussarja seuraa perheen arkea: mikä mietityttää - mikä sujuu kuin tanssi?

kommentoiduimmat

Muualla Yle.fi:ssä