Lastenpsykiatri Janna Rantala: Lapset, rakkaus ja kuolema

Kuolema on puhututtanut lapsiamme viime viikkoina. Ihan vain kaukaa kuiskaillen ja ihmeteltäväksi asettuen, ei liian läheltä.

Ensin aamuisella päiväkotimatkalla löytyi ikkunaan lentänyt, kuollut lintu. ”Onko se ihan kokonaan kuollut? Mikä sen kuoli? Syökö kettu sen? Itkeekö sen isä- ja äitilintu?”. Kun lintu oli paikallaan vielä iltapäiväisellä kotimatkalla, päätimme haudata sen. Puskan juureen vain, mutta arvokkain menoin. Lasten mielestä tilanteeseen sopivat laulut Pii pii pikkuinen lintu ja Tuiki tuiki tähtönen. Laulujen jälkeen he vilkuttelivat linnulle. ”Hei hei, hyvää kuolemaa!”. Minua itketti, mutta ei linnun takia.

Sitten ystäviemme kovin ihastuttava ja kovin iäkäs koira vietiin niin sanotusti piikille. Oli helppo kertoa lapsille, että koirille voi tehdä niin ja se on kiltisti tehty, vaikka samalla surullista. Lapset muistelivat, mitä olivat koiran kanssa tehneet ja miettivät mihin se haudataan. Minua itketti, vähän koirankin takia.

Tietysti olimme puhuneet jo aiemminkin kuolemasta. Isomummoni on 96-vuotias, enkä aio valehdella lapsille, että hän saattaa muuttaa lähivuosina Floridaan. Ajattelen, ettei lapsilta kannata kieltää kuoleman olemassaoloa. Ei edes sitä, että isä ja äitikin kuolevat joskus. Omatkin lapseni ovat suunnitelleet kenen kanssa he asuisivat jos jäisivät orvoksi. ”Vaikka kyllä mua itkettäisi varmaan joka päivä”.

Puhuimme tulevasta Pyhäinpäivästä. Muistelimme, keitä jo kuolleita tunsimme - ihmisiä ja eläimiä. Juttelimme surusta ja siitä, miten elämään kuuluu vaikeitakin asioita. Tunsin olevani kovin valveutunut ja elämän realiteetteja lasten kanssa turvallisesti käsittelevä äiti.

Sitten tuli Halloween. Esikoinen innostui kovasti näkemästään viikatemies-puvusta, johon kuului luurankonaamari. Yritin suositella ritariasua. Tai veikeää apinapukua. En tiennyt pitäisikö minun kertoa, mikä viikatemies on: kuoleman enne, marras. Ajatus puvusta pienen lapsen päällä tuntui irvokkaalta.

Yhtäkkiä minusta tuntuikin siltä, ettei elämään kyllä kuulu yhtään vaikeaa asiaa tai realiteettia. Tietysti tuntui: puku muistutti siitä, että omakin lapseni kuolee. Enkä tiedä koska tai miten.  

Mutta pelkään sitä, ainakin hetkellisesti, lähes joka päivä. Kun käskytän häntä katsomaan tarkkaan ettei autoja tule, kun hän vilistää kalliolla, ei tottele varoituksiani, nauraa ruoka suussa, kiipeää puun latvaan, potee korkeaa kuumetta, hyppää altaan syvään päähän.

Välillä pelkoni saa minut raivostumaan hänelle. Eikö hän käsitä miten vaarallista tämä on! Jos antaisin kuoleman pelkoni määrätä, ei lapseni juuri saisi liikkua sohvalta. Vaan ei se käy. Pakko on uskaltaa, pakko kestää menettämisen pelkoni, jotta hän saisi elää ja uskaltaa.  

Kun Halloween-ostoksilla kieltäydyin maksamasta viikatemies-pukua, lapseni halusi ostaa sen omilla, varsin vaatimattomilla säästöillään. Annoin periksi. Asia vaikutti erittäin tärkeältä hänelle.

Viimeisen viikon olemme saaneet herätä viikatemiehen huhuillessa sängyn vieressä, ruokailla hänen kanssaan ja kehottaa häntä iltapesuille. Alamme tottua hänen läsnäoloonsa. Vaikka silti minua itkettää, rakkauden ja kuoleman takia.