Kaisan työ saattohoitajana on itsensä löytämistä

- Tämä tapaaminen tuntui niin tärkeältä – aloitetaanko jo? Voin puhua tuntikaupalla!

Reippaan näköinen nuori nainen odottaa minua kahvilassa Helsingin keskustassa. Hän on vienyt 6- ja 4-vuotiaat lapset päivähoitoon Espoossa, edessä on kaksi kokonaista arkivapaapäivää. Mies on lähistöllä työkeikalla, ja yhteiseen ex tempore lounashetkeen on muutamia tunteja.

Seuraavat hetket Kaisa Komulainen käyttää selittääkseen, kuinka hän päätyi unelmatyöhönsä, joka on antoisampaa kuin mikään, mitä hän on ikinä työkseen tehnyt.

Kaisa on sairaanhoitaja, joka saattaa ihmisiä kuolemaan. Saattohoitaja.

Saattohoito kuulostaa lohduttoman ristiriitaiselta: eikö siitä puutu se ilmeisin hoitamisen päämäärä: saada potilas terveeksi. Maallikkona ajattelen, että siihenhän sairaanhoitaja on koulutettu. Kaisan työpaikalla saattohoitokodissa ei kuitenkaan tunneta elvytystä tai elämän jatkumiseen tähtääviä toimenpiteitä. Ei myöskään kiertoilmaisuja kuolemalle.

Kuinka saattohoitaminen voi ”loksahtaa elämäntilanteeseen” tai ”olla ihanaa”? Jotta ymmärtäisin Kaisaa, on katsottava vähän taaksepäin.

Työnteko omia arvoja vastaan päättyi omaan mahdottomuuteensa

Kaisalla on kokemusta vaativasta hoitotyöstä jo 15 vuoden ajalta. Hän meni alan töihin 17-vuotiaana kotikaupungissaan Kajaanissa. Vähän myöhemmin, sairaanhoitajaksi valmistuttuaan, hän oli ”naps vaan, heti vastuussa ihmishengistä”.

Yli kymmenen vuoden ajan Kaisan erikoisosaamisena ovat olleet sisätaudit, ja hän on työskennellyt sairaaloiden akuuttiosastoilla niin Jyväskylässä kuin Helsingissäkin. Sairaanhoitajaksi Kaisa tiesi haluavansa jo lapsena. Hän on kutsumusammatissaan.

- Kuolemaan saattaminen on minulle tuttua siis jo edellisistä työpaikoista, selittää Kaisa.

Isoissa sairaaloissa työskennellessään Kaisa koki usein saman pistävän tunteen: ”Tämän kaiken ei kuuluisi mennä näin.”

- Kiireessä potilaan inhimilliseen kohteluun ja yksilöllisyyteen ei juuri ollut sijaa, eikä minulla useinkaan ollut samanlaista näkemystä potilaan kärsimysten lievittämisestä kuin sairaaloissa vaadittiin. Jouduin tekemään työtä arvomaailmani vastaisesti.

Kaisan mielestä saattohoitopäätöksiä ei tehdä riittävän varhaisessa vaiheessa. Se vaikuttaa väistämättä päivittäiseen hoitotyöhön.

- On letkuja, tutkimuksia, tarpeettomiakin lääkkeitä ja henkilökunnan kiirettä. Potilas ja omaiset eivät tule kuulluiksi. On epätietoisuutta, omaisten ja kuolevan pelkoa sekä eri syistä sanomatta jääviä asioita.

Kaisa oli jo tiedostanut, kuinka käy kun tekee jotain itseään vastaan.

-Olin muuttumassa ihmisenä varjokuvakseni. Pysähdyin usein miettimään, voisiko asiat tehdä toisin. Mitä jos kuolevan paikalla olisin minä tai joku läheinen, haluaisinko tämän oikeasti näyttävän tältä?

Kaisa koki, että asioiden muuttamiseen ei isoissa sairaaloissa ollut mahdollisuutta. Pyörä pyöri, kiire ja ahdistus jatkuivat.

Erään öisen työvuoron hiljaisena hetkenä Kaisa kirjoitti kirjeen saattohoitokotiin ja kuvasi tuntemuksensa. Hänet pyydettiin haastatteluun ja saman tien töihin. Jälkeenpäin Kaisa kuuli, että kirje oli ollut pysäyttävä: niin vahvaa asennetta ja kutsumusta kuolemansairaiden hoitoon ei usein tule vastaan, sanottiin.

Tehty kohtaamaan ihmisiä, olemaan läsnä

Ensimmäiset työpäivät saattohoitokodissa puolitoista vuotta sitten ovat Kaisan mielessä kirkkaina.

- Kaikki aiemmat ajatukseni hyvästä saattohoidosta pitivät paikkansa. Ensimmäisen kerran minua kannustettiin toimimaan niin kuin olin aina uskonut, että olisi parasta. Se tuntui uskomattomalta, hymyilee Kaisa.

- Pelkäsin, voiko näin nuori mennä saattohoitokotiin; olisiko minulla mitään annettavaa. Jo ensimmäisinä päivinä tajusin tärkeintä olevan, että teen työni sydämellä. Se riittää.

Nyt Kaisan erikoisalaa on ennen kaikkea läsnä oleva ja ennakoiva hoitaminen. Perustyö on oireiden tunnistamista, arvioimista ja hoitamista sekä potilaan ja omaisten saatavilla olemista.

- Menen potilaan huoneeseen ja aistin tunnelman, joka siellä on läsnä. Istun viereen, jos minut siihen hyväksytään. Joskus on fiksumpaa olla ihan hiljaa. Suru, tuska ja ahdistus voivat olla niin suurta, että sanat eivät auta. Olen käytettävissä, en muuta.

Usein Kaisan potilaat tietävät tulleensa saattohoitoon. Saattohoidossa huomioidaan aina myös läheisten jaksaminen. Omaisille annetaan aikaa purkaa tuntojaan, rohkaistaan oman halun ja jaksamisen mukaan läheisen saattamiseen kohti ihmisarvoista kuolemaa.

- Tehtäväni on lievittää niin potilaan kuin omaistenkin pelkoja ja ahdistusta kuolemaan liittyen. He voivat luottaa siihen, että heidän läheisensä on osaavissa käsissä.
 
- Tällä hetkellä ihanin asia työssäni on, että voin mennä potilaan huoneeseen ilman syytä ja kiirettä. Sairaaloissa potilaalla ei ole yleensä sijaa itse valita, milloin mitäkin tapahtuu; kohtaaminen potilaan kanssa oli aina minun tarpeistani lähtevää.

Nyt saattohoitajana Kaisan hallittavana on vain yksi erikoisala ja tehtävä, vastuu yhdestä asiasta kerrallaan.

 - Aiemmin erikoisaloja ja vastuuta oli paljon enemmän. Nyt tilanteet ovat paremmin hallittavissa ja minulla on sisäinen rauha; teen asian kerrallaan, kiireettä. Pidän työstäni, ja joka päivä koen tekeväni jotain arvokasta jonkun ihmisen elämään.

Saattohoitaja kaipaa ihmisiä, joita on kohdannut

Kaisa kertoo, että kuolema ei ole useinkaan erilainen, oli kyseessä sitten nuori tai vanha ihminen.

- Totta kai ikääntynyt ihminen ja hänen omaisensa ovat - periaatteessa - ajatelleet kuolemaa keskimäärin enemmän kuin nuoret ihmiset. Jollakin tapaa sen näkee helpommin elämään kuuluvana tapahtumana.

Aina asiat eivät mene niin.

- Kerran jo hyvin iäkkään saattohoidettavan ihmisen vierellä istuva omainen ei käsittänyt tai ymmärtänyt lähestyvää kuolemaa. Kehotin omaista sulkemaan kannettavan tietokoneen, katsoin häntä silmiin ja sanoin, että ”tule tähän hetkeen – läheisesi on mentävä ja se tapahtuu aivan pian. Haluaisin, että pystyisit kohtaamaan asian".

Seuraavaksi Kaisa sanoo jotain pysäyttävää.

- Minulle ei ole olemassa sairaampaa tai terveempää ihmistä, vaikeampaa tai helpompaa kuolemaa. Kyse on aina siitä, miten ihminen itse kokee itsensä ja oireensa. Ja sitä hoidetaan. Pienikin kipu voi tuntua äärettömän suurelta – toisaalta hyvin kipeä ihminen voi löytää voimavaransa juuri siinä hetkessä.

Kaisa kertoo, että rankimmalta kuolema tuntuu silloin, kun saattohoidettavana on ihminen, jonka elämä muistuttaa jotenkin omaa elämää tai vaikka tutun elämäntilannetta.

- Kyllä se koskettaa, todellakin. Vaikeimmat tilanteet tulevat silloin, kun hoidan lapsipotilasta tai potilasta, jolla itsellä on pieniä lapsia.

Eräs koskettavimmista tilanteista sattui työn alkuaikoina, kun pieni koululainen menetti isänsä. Lapsi kiipesi juuri poisnukkuneen isän kainaloon ja tutki tätä tarkkaan. Lapsi kysyi, miksi isi kylmenee ja onko isi nyt mennyt pois.

- Silloin minulle tulivat kyyneleet. Näkemässäni oli jotakin uskomattoman herkkää. Lapsi tutki isänsä olemusta ainakin puoli tuntia. Sen hetken tärkeyden ja merkityksen myöhemmälle elämälle voin vain arvata.

Kaisa tietää, että sairaalassa vastaava tilanne ei olisi välttämättä mahdollinen – sitä voitaisiin pitää ei-terveenä.

- Meillä kuolemaan suhtaudutaan luonnollisesti, erilaisia tunteita ja tapoja pyritään kunnioittamaan mahdollisimman pitkälle. 

Kaisa kuvaa suhdettaan kuoleviin ihmisiin ennen kaikkea kaipaukseksi.

- Usein ajattelen, että olenpa onnellinen, että juuri minä sain kohdata juuri tämän ihmisen. Tutustun työssäni moniin upeisiin persooniin, ja monesti heidän elämäntilanteensa tekee vuorovaikutuksesta avoimen ja rehellisen. Nämä kokemukset antavat minulle voimaa ja energiaa jatkaa tätä työtä.

Vaikean työn lisä: positiivisuuden kasvu omassa itsessä

- Olen todellakin oppinut elämään tässä hetkessä. Nautin perheen kanssa yhdessä vietetyistä hetkistä, lasten jutuista ja iloista. Lapset ja oma perhe ovat minulle todellakin kaikki kaikessa, pohtii Kaisa työn vaikutuksia elämäänsä.

Kolmivuorotyö vaatii puolisolta joustavuutta, mutta Kaisalle se on totuttua arkea.

- Kolmivuorotyö on haastava, mutta toisaalta olen tehnyt sitä ihan koko ikäni. En välttämättä osaisikaan muuta. Pitemmillä vapailla ehtii tehdä paljon, myös pieniä lomamatkoja perheen kanssa.

Kaisan tuttavat hämmästelevät tai kauhistelevat usein hänen ammatinvalintaansa.

- Ilman taustatietoja sitä voikin olla vaikea ymmärtää.

Yhtäkkiä Kaisa näyttää aivan enkeliltä kahvilan pöydässä istuessaan. Itsevarma nuori nainen myös kuulostaa täydellisen kaikkivoivalta hoitajalta.

- Voi ei, ei ja ei! En pysty aina helpottamaan kuolevan ihmisen oloa. En missään nimessä ole kaikkivoipa. Olen vain valinnut työn, jossa minulla on rohkeutta olla aivan oma itseni. Saan työstäni iloa. Se kantaa.

Kaisa pistää talvitakin hupun päähänsä ja lähtee kahvilasta lumituiskuun lounastreffeille. On puhuttu paljon ja itketty jonkin verran.

- Halusin tehdä tämän haastattelun, koska tuntui että juuri nyt on oikea hetki. Itsetutkiskelulle oli juuri nyt varmasti tilausta. Asioilla on aina tarkoituksensa, sanoo Kaisa.