Olotilan liikuntatarinoissa onnistutaan pilke silmäkulmassa

Olotila keräsi lukijoiltaan hupaisia liikuntatarinoita ja kokemuksia liikuntaharrastusten parhaista hetkistä. Tarinoissa näkyy ilo liikkumiseen ja onnistumisen tunne on vahvasti läsnä. 

Tässä hyvän mielen liikuntatarinoita Olotilan lukijoilta, olkaa hyvä!

Sari jakoi veikeän liikuntatarinansa eräästä ryhmäliikuntatunnista:

"Kävimme sisareni kanssa kuntoliikunnassa yhden kauden. Olimme jo jonkin aikaa käyneet tunneilla missä liikuttiin askelsarjoilla. Erään tunnin jälkeen sisareni ihmetteli, että miksi ohjaaja sanoo "vasen" sanan kummallisesti ääntäen "vasheeen", meni hetki ennen kuin ymmärsin sisareni tarkoittavan askelsarjaa Chasse. Siitä alkoi hirveä naurun remakka, ja valkeni että miksi sisareni lähti aina vasemmalle chasseen alkaessa. Yritimme tämän jälkeen kerran käydä yhdessä jumppaamassa, mutta eihän siitä enää tullut mitään, naurettiin vaan ihan kamalasti."

Nimimerkki Afrotanssija rakastui afrotanssiin "ensi silmäyksellä" nuorena lukiolaisena 90-luvulla Ruotsissa Haaparannalla:

"Hurahdin lajiin heti ensi hetkestä. Muistan, kuinka afrikkalaiset rytmit valtasivat kehon ja hypin ja tanssin aivan tärinöissä. Huvittavaa koko kurssissa oli se, että en ymmärtänyt sanaakaan mitä ruotsalainen tanssinopettaja puhui, mutta liikekieli sen sijaan kolahti täysillä. Nautin kokonaisvaltaisesta liikkeestä ja muistan, että liike oli jotain sellaista, mitä en ollut ikinä aikaisemmin kokenut. Rumpujen rytmi valtasi koko kehon ja tunsin, kuinka rytmikkäät rummut laittoivat kehon "soittamaan" musiikkia. Unohdin ympäröivän maailman täydellisesti - läsnä oli vain rytmi, liike ja minä! Muistan, että ensimmäisen päivän jälkeen olin aivan puhki, joka ikistä lihasta särki, mutta olo oli euforinen. Olin taivaassa - olin löytänyt oman lajini!

Seuraavana päivänä odotin, että pääsin takaisin afroileen. Ja kun koko tiiviskurssi oli ohi, onnistuin sanomaan opettajalle ruotsiksi Tack så mycket! Mutta luulenpa, että hän näki aurinkoisesta hymystäni ja onnellisesta ilmeestäni, että olin todella kiitollinen ja onnellinen, että pääsin tunnille."

Nimimerkki Hassutassu on saanut erikoisia kommentteja miehisestä harrastuksestaan merimelonnasta:

"Merimelonta tuntuu olevan jotenkin miehinen erälaji. Pitäisikö olla jotenkin tietynlainen harrastajana itsekin; roteva ja maanläheinen? Olen vuosien varrella saanut paljon hassuja kommentteja ja palautteita, jotka eivät ole lannistaneet vaan sisuunnuttaneet minua. Milloin on melontaote liian kapea, milloin on mela väärinpäin kädessä, milloin menen väärään suuntaan, pysähdyn juomaan vettä keskellä väylää, tai muuta täysin amatöörimäistä. On jopa vihjailtu, että harrastan melontaa, koska siinä on mukana vastakkaisen sukupuolen edustajia. Ikään kuin en tapaisi miehiä missään muualla, kuten esimerkiksi töissä tai muissa harrastuksissa? Ja sitten on voitu katsoa vinoon, kun olen pukeutunut liian naisellisesti esimerkiksi koulutustilaisuuteen. Ikään kuin olisin voinut ensikertalaisena tietää, että millainen tuleva tilaisuus on.

Olen monta kertaa saanut tuoda esiin, että kyse on minulle tärkeästä ja rakkaasta harrastuksesta, joka vie minut ulos toimistotyön vastapainoksi. Avaa hartioitani ja niskojani sekä vahvistaa käsiä, joita kirjoittamistyössä tarvitaan. Henkisesti hyvä kunto auttaa
sietämään kiirettä ja työpaineita. Raikkaassa ulkoilmassa pää tuulettuu ja huolet unohtuvat. Saatan joskus myös keksiä ratkaisuja asioihin."

Entinen liikunnanvihaaja Sonja innostui juoksemisesta. Alku ei mennyt kuitenkaan ihan niin kuin Strömsössä:

"Jostain syystä nyt kesällä innostuin lähteä juoksulenkille. Päätökseen vaikutti miehen sama päätös sekä kaunis ilma. Koko juoksun ajan ajattelin, että tämä on ihan kamalaa, ai mua sattuu, mä kuolen ihan just tähän paikkaan! Kun pääsin kotiin, rojahdin eteisen lattialle ja hoin vaan, että mä kuolen, mä kuolen, tuokaa mulle vettä. 2,5-vuotias poikani tietysti ihmeissään katseli ja toi mulle kiltisti vettä.

Pari päivää tämän jälkeen lähdin uudestaan juoksulenkille, tällä kertaa varustettuna älypuhelimen juoksusovelluksella. Lenkki tuntui yllättävän hyvältä ja juoksulenkillä ollessani lenkkeilin myös poikani ohi, joka oli lähtenyt muun perheen kanssa koiran kanssa kävelylenkille. Poikani oli kuulemma "juossut" koko ajan ja hokenut, että mä kuolen, mä kuolen... No, tuon lenkin jälkeen ei minunkaan tarvinnut hoeta enää mä kuolen, mä kuolen vaan lenkit sujuvat jo hyvin. Ja poikakin onneksi unohtanut jo tuon :)"

Kirjoittajat saivat Olotila-t-paidat - kiitos osallistumisesta! 

Liikuntatarinoita voi yhä kirjoittaa - vaikka tämän jutun kommenttikenttään. Mikä sai sinut innostumaan lempiliikuntalajistasi?