Radiopeltorit, idealippis ja luottamus tulevaisuuteen - niistä on työhuone tehty!

Astun Helsingin Vallillan Konepajan porteista sisään. Tehdasmainen sisäpiha punatiilirakennuksineen lumoaa ja haluaisin vain kurkistella ovista sisään ja nauttia tunnelmasta. Miltä tuntuisi tulla joka aamu töihin tänne?

Yhden työhuoneen ovelta minulle vilkuttaa iloisesti Helmi. Nousemme kierreportaat toiseen kerrokseen ja tupsahdamme metallisesta ovesta sisään ison käytävämäisen työhuonetilan keittiöön. 

- Nykyään täällä porukka tiskaakin, Helmi kuittaa ja latoo kahvipuruja keittimeen. 

Helmi ja hänen kollegansa Kati ovat luvanneet vastata minulle, miksi kolmikymppiset helsinkiläiset freelancerit raahavat itsensä kotoa joka aamu työhuoneelle ja ovat vielä valmiita maksamaan siitä vuokraa, vaikka voisivat tehdä työnsä kotona ja aivan ilmaiseksi. 

Istuessani keltainen kahvikuppi kädessä boheemissa keittiössä, joka tursuaa lehtiä, teepaketteja ja eriparisia tuoleja, en enää tiedä itsekään, miksi alun perin edes epäilin: Minäkin haluan tulla tänne töihin!

Työhuoneelle tullaan ja sieltä lähdetään omaan tahtiin iloisesti moikaten. Martin, joka myös on  graafikko, istuu koneensa ääressä keskittyneenä ja tervehtii vain vienosti hymyillen minua ja kollegoitaan. Hänen taittamansa kirja on menossa painoon. Katin ja Helmin iloinen puheensorina leviää työhuoneelle, eikä se tunnu haittaavan ketään. Täällä on rento, mutta ahkera tekemisen ilmapiiri.

- Työhuoneen ihmiset osaa kunnioittaa toistensa työrauhaa. Aamuisin tänne tullessa on silleen et moi ja päläpäläpä, mutta aika nopeasti tajuaa jos jollain on deadline päällä. Sitten täällä ollaan ihan turpa kiinni, Helmi kertoo. 

Kaikki työhuoneella työskentelevät ovat jotenkin tekemisissä media-alan kanssa. Se helpottaa samassa tilassa työskentelyä: on helpompi ymmärtää vieressä istuvan työn luonnetta ja eri vaiheita. 

- Täällä on aika reipasotteisia ihmisiä, eikä kukaan jää nurkkaan itkemään, että mua kohdellaan kaltoin. Porukka sanoo, että "hei mua harmittaa tää, fiksataanko tää". Ei se välttämättä muutu kyllä ihan heti miksikään, Helmi miettii. 

Katin ja Helmin lisäksi työhuoneella työskentelee kymmenkunta ihmistä. 

- Kun Martin kuuntelee ruotsalaista räppiä, mä laitan noi radiopeltorit päähän. Me istutaan tossa pikkuhuoneessa vastakkain Martinin kanssa, Helmi kertoo ja sitten hymyilee leveästi:

- Huomaat sä? Martin ei kuule mitään kun se on niin keskittynyt. Se haisee täällä aina! No nyt se kuuli...

Martin hymyilee. Näistä ihmisistä aistii, että yhdessä on tehty töitä ennenkin.

Osuuskuntaan kuuluminen helpottaa arkea

- Työhuoneen on vuokrannut osuuskunta. Me maksetaan osuutemme osuuskunnalle. Kaikki  työhuoneella työskentelevät eivät kuulu osuuskuntaan, mutta yleensä hekin kiinnostuvat siitä, vaikka olisivat tulleet tilaan freenä tai omina yrittäjinä. Osuuskunta on voittoa tavoittelematon eli toimintatavaltaan täysin eri asia kuin osakeyhtiö, Kati summaa. 

Kati on ollut perustamassa osuuskuntaa ja vuokraamassa työtilaa. Osuuskunta perustettiin helpottamaan laskutusta ja tilan vuokrausta. Osuuskunnan jäsenet lähettävät laskukopion ja palkkaesityksen Katille, joka tarkistaa ne ja toimittaa kirjanpitäjälle. Kirjanpitäjä maksaa palkan freelancerille ja laskuttaa asiakkaita laskun mukaisesti. Kati toimii työhuoneen freelancereiden ja osuuskunnan välisenä linkkinä, mistä monet työhuoneella työskentelevät ovat kiitollisia. 

- Mä koen, että osuuskunta sopii mulle ja helpottaa mun elämää, kun olen niin löyhäpää. Se on tavallaan yrittämistä, vaikka sitä ei juridisesti siksi lasketakaan. Jos ei ole duunia, niin osuuskunnan jäsenenä olen silti työttömyysturvan piirissä. Verrattuna toiminimeen tai omaan yritykseen se on tosi eri juttu, Helmi miettii. 

Osuuskunta takaa jokaiselle jäsenelleen työhuoneelta työpöydän. Se saattaa ostaa myös yhteiseen käyttöön kopiopaperia tai vaikkapa mustetta tulostimeen. Työhuoneen kalusteet ja muut työssä tarvittavat välineet jokainen kustantaa itse. 

- Työhuone on tässä kohtaa elämää toimiva vaihtoehto, Kati sanoo. 

Kollegan tuki on tärkeää 

Työhuoneen perällä nököttää vanhanaikainen musta arkistokaappi, purettu fillari sekä välineitä, jotka etäisesti muistuttavat taiteilijan tarvikkeita. Tunnelma on boheemin sotkuinen. Kaapit ovat pullollaan digibetoja ja muita erilaisia videonauhoja. Pöydiltä löytyy Apple-roinaa, kuulokkeita ja lehtisiä ja muistiinpanovälineitä, mutta myös puoliksi syötyjä banaaneja, kahvirahaa ja varavaatteita. Seinällä roikkuu saha.  

Kati ja Helmi kokevat, että on tärkeää lähteä aamuisin kotoa pois, töihin. Molemmat tietävät, että työ ja koti on hyvä pitää erillään, vaikka töitä tulee tehtyä myös kotona. 

- Joskus on kiva työskennellä omassa rauhassa, kahvilassa tai kotona. Ajatus siitä, että olisi vaan se hima tai ei mitään paikkaa minne mennä, on ahdistava. Ennen kuin aloitin täällä, tein duuneja himassa jonkun aikaa. Kyllähän siinä mökkihöperöksi tuli, Helmi kertoo.

- Jos kaksi viikkoa duunailee jonkun intensiivisen projektin kanssa, ja ainoa keino saada palautetta on lähettää se jollekulle kommentoitavaksi, niin menee kyllä mökittämiseksi. Kun tänne tulee, on joku aina keittänyt kahvit! 

Työhuoneella on hiljaista. Mietin mielessäni, että aamupäivä voi olla väärä aika etsiä ruuhkaa täältä; jos saisin valita milloin tekisin töitä, tulisin varmaan töihin vasta iltapäivästä ja jatkaisin myöhään yöhön. 

Keskellä työhuonetta nousevat puiset tikkaat parvelle. Siellä voi pitää palavereita tai vain hengailla yhdessä. Pölyiset kattoikkunat ja isot ilmastointiputket tekevät tilasta tehdasmaisen. Kotoisuutta luo sohvien päälle heitetyt intianpuuvillaiset peitot. Huoneen nurkkaan on pinottu metallisia filmikeloja, pahvilaatikoita ja kirjoja. 

- Työtapaa voisi verrata siihen, miten siistiä oli kun aloitti opiskelut graafikoksi. Siellä sai aina heti palautetta omasta duunista. Yhteisöllisyys ja yhdessä tekemisen meininki jatkuu täälläkin. Ja me puhutaan rahasta aika avoimesti. Muiden samaa työtä tekevien tuella uskaltaa hinnoitella oman työnsä ammattimaisemmin, Kati miettii.

 Kun raivokalvo repeää...

- Vastoin yleistä oletusta asiakkaat ei aina ole oikeassa. Ne on aika usein väärässä, joten kun raivokalvo repeää, joskus jopa joka viikko, voi täällä reuhata ihan rauhassa. Sitä ottaa idealippiksen päästä ja on silleen että voi paska, tää on niin tätä! Helmi nauraa.

- Sen jälkeen voin helpommin kirjoittaa rauhallisen meilin asiakkaalle, jossa ehdotan kompromissia tai omaa näkemystäni perusteltuna. Kun olen ensin meuhkannut täällä tyypeille ja saanut vahvistuksen, että juuri tästä asiasta kannattaakin vähän vääntää kättä.

- Tämä ei edusta mulle perinteistä työpaikkaa, mutta jo se on tärkeää, että lähtee aamulla himasta. Ryhmäpainekin tekee tehtävänsä: kun jengi tekee täällä töitä ihan intona, niin et sä voi koko ajan vaan hengailla tai pelata jotain peliä tai katsoa telkkaria. Taitoin yhden lehden välissä kotona ja eron kyllä huomasi; se oli ihan kauheata. Hima on hima, ei siellä ole työrauhaa, vaikka tekisitkin siellä töitä, Kati kertoo. 

- Kun tulee se piste, ettei itse enää näe mitä on tekemässä, voi kysyä toiselta, että onko tää mennyt putkeen vai ei. Näetkö mikä tässä mättää, kun mä en enää näe? Ja jos tulee kiire jonkun projektin kanssa, niin täältä usein löytyy joku, jolta voi pyytää apua, Helmi miettii.

Vaakakupissa vapaus ja epävarmuus 

Helmi ja Kati kiipeävät parvelle juomaan kahvit. Aurinko paistaa ikkunoiden läpi. Naisten jalat heiluvat parven reunan yli. Ilmassa on kahvitauon tunnelma. En haluaisi lähteä vielä vaikka aistin, että haastattelu on lopuillaan. 

- Apua, viikkokokous tai tiimipalaveri! No sellaisia ei ainakaan täällä ole, Kati nauraa kun kysyn, mikä on tavallisen työpaikan ja osuuskunnan työhuoneen ero. 

- Kaikki turha byrokratia on riisuttu pois. Töihin voi tulla silloin kun haluaa ja vapaata voi pitää silloin kun on sen tarve; kunhan tekee työt, jotka asiakkaan kanssa on sopinut. Sitä istuu jonkun mielenkiintoisen duunin kanssa helposti yötä myöten kun haluaa saada sen valmiiksi. Työaikaa ei silloin lasketa! 

Eivätkö nämä naiset kaipaa säännöllisiä tuloja ja palkallisia kesälomia? Helmi ja Kati hymyilevät ajatukselle pakkofreelanceriudesta. 

- Ehkä ensin kärvistelee jossain mainostoimistossa veitsi kurkulla pari vuotta ja sitten päättää tehdä sen ratkaisun: ei, en halua tätä enää, Helmi kiteyttää. 

- On mulle itsestään selvää, etten halua olla missään työnantajalla perus kahdeksasta neljään -hommissa ellei ole sellainen pakkohätätilanne, Kati miettii.

- Jos teet jollekin muulle tosi paljon töitä, niin voit periaatteessa tehdä sen saman myös itsellesi. Haluan tehdä työn tavallani, saada ääneni kuuluville ja ottaa riuskasti hommat omiin nimiin. Joissakin mainostoimistossa työskenteleminen on vähän maalin purkittamista. Mutta kyllä siinä oppii, oon mä tehnyt sitäkin. Se voi olla sellaistakin, että joku tuo sulle pinon pöydälle, että tee nää tänään ja on ihan sama mitä kakkaa sieltä tulee, sitä vaan tekee, Helmi selittää. 

- Freelancerina on epävarmempaa. Se on ainut syy, miksi aina välillä harkitsen meneväni johonkin töihin, Kati kertoo. 

- Veikkaan, että toi on varmaan monella se juttu, miksi epäröi. Kuinka moni uskaltaa ylipäänsä edes kokeilla tätä hommaa? Totta kai, jos on lapsia ja asuntolainat, niin kuulostaahan se päättömältä ajatukselta lähtökohtaisesti. Aina kun tulee tunne, että voi paska, mitäköhän nyt muuten käy, niin sitten jotain aina tulee: joku työpyyntö odottaa sähköpostissa tai tarjoat työtäsi jonnekin, ja ne on ihan into piukeena. Mun kaveri sanoi hyvin, että yks tärkeimmistä freelancereiden ominaisuuksista on, että luottaa, että sitä duunia tulee. Pitää kestää sitä painetta, Helmi lopettaa. 

Kokoan tavarani ja sanon tytöille ja Martinille heipat. Kävelen keväisen Pasilan läpi Yleisradiolle. Puhelimeni piippaa: Esimieheni ilmoittaa, että kesälomatoiveet pitää olla järjestelmässä huomenna ja kuukausikokous on vappuaattona. Vilkaisen kelloa, ehdin juuri tiimini suunnittelupalaveriin.