Hempukka menee miehiin - uusperhe (+pentuvideo)

Tai jotain sinnepäin. Viime vuonna avioliittoja solmittiin noin 28 400 ja vastapainoksi liittoja päättyi eroon noin 13 500. Lähes joka toinen vannottu ”niin myötä- kuin vastamäessä”, ikuisen rakkauden vala syödään. Mitä sitä turhia työstämään suhdetta, kun aina voi vaihtaa! Ja hei - jos vanha suola alkaa himottaa uudelleen, niin taas voi vaihtaa takaisin. Ei se vaihtamalla parane -sanonta on kauan sitten kuollut ja kuopattu.

Hetken päästä katon alla juoksee sinun lapset, minun lapset ja meidän lapset. Ovessa lukee kolmesta viiteen eri sukunimeä eikä aina muista itsekään mikä kuuluu kellekin. Jälkikasvua siirrellään kätevästi osoitteesta toiseen kuin muuttolaatikkoa, ja aikaa vietetään milloin kenenkin täys-, puoli- tai neljäsosasisaruksen serkun kaiman kanssa. Toisille muksuille se passaa mainiosti ja lasten välistä mustasukkaisuutta ei tavallista enempää ilmene, osa taas pukee tuntemuksensa sanoiksi vasta aikuisiällä. Että aina osa kamoista on väärässä kodissa ja koulussa huomautellaan, isän vaimo suosii biologisiaan, äidin keskittyminen menee uuteen vauvaan ja parhaimpia kavereita näkee harvemmin eri kodeissa ravaamisen takia – ihan perseestä.

Miksi mennä naimisiin, jos jo valmiiksi on taka-alalla mielessä mahdollisuus eroon? Tai liittoon voi mennä, mutta miksi vannoa ikuista rakkautta, jos se ei sitä ole? Voihan valoissa realistisesti todeta, että aikansa kutakin, kunnes parempi osuu kohdalle tai alkaa muuten vaan kyllästyttää vastaan katsova pärstä eikä huvita paiskia töitä homman eteen. Sitä se ikuisuus nykyään tarkoittaa - ainakin eroprosentista ja kaikenmaailman kommuuniyhteisöperheistä päätellen.  Parempi olisi siis jättää menemättä naimisiin, ei myöskään tulisi juhlallisesti valehdeltua kaikille urkusoiton säestämänä.

Eroamisen helppouden ja yleisyyden takia avioliitto on menettänyt merkitystään. Toki on trendikästä tällä hetkellä pitää häät, suunnitella niitä kuukausitolkulla ja kikkailla järjestelyjen kanssa. Lisähupia tuo, jos päästään kännissä televisioon konttaamaan, sehän on kuin toinen juhannus. Juhlimisesta on tullut suurempi juttu kuin itse toimituksesta, siitä sitoutumisesta loppuiäksi toiseen, vaikka mitä eteen tulisi. Asian ydin on luiskahtanut jonnekin hektisen ja kertakäyttökulutuksen maailmassa.

Toisaalta, jos oikeasti aiotaan olla yhdessä perheenä läpi kriisien ja katastrofien, hamaan ahutaan saakka, niin miksi ei solmia liittoa? Jo byrokratian kannalta se on helpompaa, oikeuksista puhumattakaan. Silti yhä suurempi määrä pariskuntia elää saman katon alla naimattomina. Onko siinä jommallakummalla halu pitää porttia takana avoinna? Ehkä vilkuillaan sitä vihreämpää ruohoa aidan toisella puolen tai odotellaan parempaa huomista.

Ennen ei erottu (ai että on maukasta todeta miten asiat olivat täydellisiä silloin joskus ammoisina ikoina). Oltiin yhdessä vaikka mikä tuli, kun kerran oltiin niin aamenella sovittu ja kirkossa haluttu julistaa. Ymmärrettiin, että yhteiselo vaatii hullun lailla töitä, enemmän kuin mikään muu asia elämässä. Karikot kuuluivat asiaan ja niiden läpi oli vain yksinkertaisesti elettävä. Ilman myrskyä ei voi olla poutaa.

Kun aikuinen mainitsee vanhempiensa olevan edelleen yhdessä, se tuntuu ihastuttavalta. Tulee lämmin olo ja väkisinkin hymyilyttää. Kaikkien vuosien jälkeen, on sinnitelty kimpassa kriiseistä huolimatta. Koti on täyttynyt valokuvista ja lapsenlapset juoksevat viikonloppuisin jaloissa. Jään aina miettimään miksi he ovat vielä yhdessä? Mikä on heidän salaisuutensa, mitä he tekevät oikein?

Sen kun tietäisi.

Hempukka on saanut tarpeekseen nykyisestä perheestään. Se on jo kerran aikaisemmin vaihtanut kumppania, hoitanut lapset matkoihinsa ja muodostanut uusperheen.

Nyt on pennuille tullut aika lentää pesästä. Ne täyttävät seitsemän viikkoa ja ovat silloin luovutusiässä. Innokkaat uudet omistajat hakevat pienet perheenjäsenensä yksi kerrallaan ja talo tyhjenee. Hempukan kotiväellä kourii jo sydämestä tieto, että armaat rasavillit ovat pian matkoissaan eivätkä enää aamuisin pompi riemuissaan vastaan.

Toki pentujen on jo aika lähteä maailmalle. Ne vaativat huomiota, virikkeitä, ulkoilua, opetusta ja kahdenkeskistä aikaa ihmisen kanssa. Pienet noutajanalut purevat, painivat, haukkuvat, murisevat, kiljuvat, pomppivat, hepuloivat, karkailevat, repivät lehtiä ja lahkeita, ja kantavat suussaan kaikkea ulottuvilla olevaa puukenkiä myöten – siis nauttivat elämästään täysin siemauksin. Lisäksi ne pissaavat ja kakkaavat aina, kun ovat heränneet, syöneet tai leikkineet. Välillä muutenkin.

Uuteen kotiin lähdetään kylvyn kautta. Pennut saavat mukaansa kattavan pentupaketin, jossa on mm. rekisteripaperit, eläinlääkärintodistus, kirjalliset ruokinta- ja hoito-ohjeet, ruokaa sekä noutoesine dami, ja paljon muuta. Sitten kuono suunnataan kohti uusia, huimia seikkailuja. Haasteita tulee varmasti eteen, mutta silloin on hyvä tukeutua kasvattajan apuun, kokemukseen ja neuvoihin.

Sydän särkyy lapsosten lähtiessä ja itku siinä taas tulee, mutta on lohduttavaa tietää, että ne pääsevät huolehtiviin ja välittäviin koteihin. Osa menee metsästyskavereiksi ja osa harrastuskoiriksi, mutta jokainen myös odotetuksi perheenjäseneksi. Voi vain toivoa, että kaikilla on edessään onnellinen ja terve, pitkä ja aktiivinen elämä oman perheen kanssa!

Koiraa ei pesästä lähtevä jälkikasvu sureta, päinvastoin. Hempukallakin saattaa ehkä jo siintää mielessä uusi sulho ja uudet lapset….

Lue muut Hempukka menee miehiin -sarjan osat täällä.