Sähköhoito ei parantanut masennusta mutta muutti elämää

Riina Kirjavaisella, 27, on ollut vaikeita masennusjaksoja nuoresta iästä asti. Kun psykiatri ehdotti sähköhoitoa, ei Riina edes järkyttynyt. Menneisyyden kauhutarinoista huolimatta sähköhoito on todettu tehokkaaksi hoitomuodoksi. Mutta tehoaako se aina? Mitä vaikutuksia sillä on nuoren naisen elämässä? Riina kertoo.

Tammikuussa 2012 olin aivan loppu. Olin edellisenä syksynä yrittänyt palata opintojen pariin, mutta joutunut taas jäämään sairauslomalle. Olin väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Olin ollut erilaisten hoitojen piirissä 17-vuotiaasta asti ja kokeillut ties miten montaa lääkitystä. En kyennyt edes asumaan saman katon alla avomieheni kanssa, koska pelkkä toisen ihmisen läsnäolokin ärsytti ja ahdisti. Halusin vain ryömiä johonkin pimeään koloon kuolemaan. Psykiatrini mielestäni olin ilmeetön ja vahamainen. Lopulta hän ehdotti avuksi sähköhoitoa.

En jaksanut edes järkyttyä, mielestäni olin jo aikaa sitten ohittanut sen pisteen, jossa kauhistuneena todetaan "en minä sentään niin hullu ole". Olen aiemmin ollut muutaman kerran suljetulla osastolla, mm. syksyllä 2005 kun yritin itsemurhaa. Suostuin psykiatrini ehdotukseen, sillä minulla oli samanlainen olo kuin ennen osastojaksoja. Keväällä hoidot sitten aloitettiin eli sain apua todella pian. 

Ensimmäinen kerta sähköhoidossa pelotti. En oikein tiennyt mitä odottaa, vaikka minulle olikin selitetty hoidon kulku tarkasti. Lääkäri ja hoitajat olivat jokaisella kerralla iloisia, kannustavia ja todella ystävällisiä. Sähköhoito annettiin aina sairaalan heräämössä. Anturit asetettiin rintaan ja kylkeen. Ohimoon ja päälaelle laitettiin geeliä, joihin tuli kiinni johdot, joita pitkin sähkö tuli. Geeliä piti laittaa paljon ja se tuntui hiusten seassa kylmältä ja niljakkaalta. Hiusten piti olla joka kerralla vastapestyt että geeli tarttui hyvin. Muistankin koko hoitojaksosta varmaan parhaiten sen miten mukana olleille opiskelijoille lääkäri aina painotti että "geeliä ei voi koskaan olla liikaa".

Käteen laitettiin kanyyli, koska sähköhoidon ajaksi annetaan ns. humautusnukutus. Sähköhoitoa ei siis anneta yleisen käsityksen mukaan hereillä ollessa. Kasvoille laitettiin happinaamari ja kun kanyylin kautta annettiin nukutusaine, suuhun levisi maku, joka muistuttaa lähinnä sipulia. Nukahdin joka kerta todella nopeasti. Tunnin päästä heräsin itsestään ja kun olo alkoi kohentua, minut vietiin ambulanssilla osastolle lepäämään. Huone oli pieni varastonomainen huone, jossa oli sänky. Sain nukkua rauhassa useamman tunnin, tosin verenpainetta käytiin aina pari kertaa mittaamassa. Sen jälkeen söin välipalaa, minkä jälkeen sain lähteä saattajan kanssa kotiin. Hoitoa annetaan usein potilaan ollessa osastohoidossa, mutta minä sain asua kotona.

Alkuun tuntui aika piankin, että hoito piristää. Lääkäri oli tosi tyytyväinen tuloksiin. Hoitoa annettiin aluksi koko kevään ajan kahdesti viikossa, myöhemmin kerran viikossa ylläpitohoitona. Sähköhoitopäivä meni aina sumussa, torkuin lähinnä sohvalla koko päivän. Hoitojakson aikana jaksoin jopa hoitaa kotia paremmin. Osastolla lääkäri kyseli vointia hyvin tarkasti. Piti täyttää erilaisia kaavakkeita, joilla masennusta mitataan.

Mielestäni muistiongelmista ei puhuttu niin tosissaan, kuin mitä ne sitten olivat. Jäi sellainen mielikuva, että ne olisivat tilapäisiä. Alkuun kiinnitin huomiota, etten oikein muistanut hoitoaamun tapahtumia. Seuraavana päivänä heräsin tunteeseen, että oliko kaikki vain unta. Hoitojakson lopussa tunnistin yhä enemmän muistihäiriöitä.

Ylläpitohoito lopetettiin omasta toiveestani, sillä koin että muistiongelmat olivat suurempia kuin hoidosta saamani hyödyt. Ylläpitohoidon aikana olo oli muuttunut tasaisemmaksi, eikä enää tullut muutoksia vointiin.

Muistin pitäisi korjaantua hoidon loputtua, mutta minulle ei ole käynyt niin. Lähimuistini temppuilee ja varsinkin viimeisen kahden vuoden tapahtumat ovat hämäriä. Olen joutunut katsomaan kartasta reittejä aivan tuttuihin paikkoihin ja saatan edelleenkin eksyä jossakin, missä olen viettänyt paljonkin aikaa. Monet tapahtumat ovat kokonaan kateissa ja vaikka mielessäni olisi hyvinkin tarkkoja keskusteluita, en välttämättä muista milloin ja kenen kanssa olen kyseisistä asioista puhunut. Psykiatreilla on muistiongelmista eriäviä mielipiteitä; jotkut tuntuvat olevan tiukasti muistin palautumisen kannalla, jotkut myöntävät että muisti ei välttämättä korjaannu kokonaan.

Minulla sähköhoito ei palauttanut työkykyä enkä vielä reilu vuosi hoidon jälkeenkään ole täysin opiskelukykyinen. Tulokset eivät olleet mitä alunperin toivottiin, mutta sähköhoito oli hyvä vaihtoehto: olin niin syvällä pimeydessä, että tuntui ettei sieltä ole ulospääsyä. Minulle on iso asia, että en ole yli vuoteen tosissani suunnitellut omaa kuolemaani. Hoidon jälkeen vasta tajusin, miten vakavasti sairas olen ja miten paljon se vaikuttaa jokapäiväiseen arkeen. Sähköhoidon fyysisyys herätti siihen, että tämän kanssa voi elää.

Muistiongelmat haittaavat arkeani, mutta olen oppinut kirjoittamaan kaikki tärkeät asiat ylös. Huomaan, että jotain on vireystilassa tapahtunut. Edelleen otan paljon päikkäreitä ja olen väsynyt, mutta se ei välttämättä estä minua tekemästä kaikkia asioita. Käyn tällä hetkellä niin yksilö- kuin ryhmäterapiassakin ja olen vähitellen aloitellut opintojakin. Minun on paljon helpompi olla ihmisten seurassa nyt. Jotain kertoo sekin, että vuosi hoidon aloittamisen jälkeen menin naimisiin pitkäaikaisen avopuolisoni kanssa. Toivon, että valmistun mutta ei ole maailmanloppu jos en.

Menee vielä kauan ennen kuin pystyn normaaliin arkeen, mutta enää en ajattele että se olisi minulle mahdotonta.