Ihan kohta!

Minä raivoan – lapsi kiljuu. Minä sanon, että ihan kohta, jaksa nyt odottaa hiukan – hän huutaa, että tule nyt, aina mä joudun odottamaan. Minä paiskon ovia – lapsi paiskoo reppuaan. Minä huudan, että hermo menee – hän tiuskii takaisin, ettei kenelläkään ole yhtä tyhmää äitiä.

Viimeisen kahden viikon aikana olemme tyttäreni kanssa olleet eri mieltä lähes kaikesta. Jokainen keskustelu on päättynyt riitelyyn tai huutoon.

Aamulla häntä suretti jäädä yksin kotiin odottamaan leirille lähtöä. Minusta hän kiukutteli turhasta – puoli tuntia ei ole pitkä aika yksin. Viikonloppuna häntä harmitti pyöräillä hauskaan kaupunkitapahtumaan; minusta muutaman kilometrin pituinen matka ei ollut pitkä. Illalla hän suuttui, kun ei saanut esitellä vessapaperitötteröstä itse tehtyä kynätelinettä; minulla oli asia kesken hänen isänsä kanssa ja pyysin häntä odottamaan omaa vuoroaan.

Eilen illalla nukkumaan mennessä kysyin lapselta, miksi. Miksi me riitelemme koko ajan, vaikka yleensä tulemme toimeen niin hyvin. Selitin, että halusin hänen parastaan. Ikävällä mielellä on inhottava olla, riitelystä jää paha mieli kaikille. Tuntui pahalta, että lapsen kesäloma on alkanut riidellen. Eihän sen näin pitänyt mennä!

Lapseni katsoi minua hetken hiljaa ja kertoi sitten viime viikon ratsastusleiristään. Kuinka Blondi ei nosta kaviotaan puhdistukseen, mutta isompi tyttö Pihla saa kaikkien ponien kaviot nousemaan. Kuinka häntä jännitti istua isokokoisen Siriuksen selässä ensimmäisellä estetunnilla ja kuinka hän vapisi vielä jälkeenpäin jännityksestä.

- Äiti, kun ratsastin Kristallilla maastossa, taluttaja ohjasi ponin koko ajan pusikkoon – eikö ponin olisi parempi kävellä kunnon polulla ja ihmisen pusikossa? Sain pitää raippaa Japella, vaikka en uskaltanut käyttää sitä. Poni olisi voinut säikähtää ja lähteä laukkaan. Annoin sitten vaan pohkeita tosi jämäkästi.

Lapsi ummisti silmänsä ja jännitti pohkeita siinä maatessaan. Kasvot kertoivat, että tyttö oli juuri palannut maneesiin ja yritti saada ponin uudestaan liikkeelle.

Iltaisin minulla on ollut tapana kysellä lapsilta heidän päivästään. Mitä olette tehneet, kenen kanssa leikkineet, onko jokin harmittanut, mitä oli ruuaksi. Istumme keittiön pöydän ääressä ja myös nuoremmalla lapsella on aina paljon asiaa. Puheenvuoroja jaetaan kuin kokouksessa ikään. Mutta kyselenkö asioita oikeasti? Pysähdynkö todella kuuntelemaan? 

Kuunteleminen on aina ollut minulle vaikeaa. Suurimmat riidat ja väärinkäsitykset omien ystävieni kanssa ovat johtuneet siitä, että en malta kuunnella. Usein minulla on itselläni niin paljon sanottavaa ja mielipiteitä, että unohdan kuunnella. Lapseni ei ole ystäväni, hän on perheenjäsen, arjessa joka päivä. Unohdan kuunnella häntä, koska aina on olemassa kohta. Kohtahan se on juhannus ja loma, sitten on aikaa vaikka sadalle vessapaperitollotelineelle. Kerro asiasi kohta, äiti levittää ensin nämä pyykit.

Tyttäreni on mietiskelijä, itse olen toimija. Hauskan huvipuistoretken tai jännittävän koulupäivän jälkeen hän ei osaa tai halua heti kertoa mitä tapahtui, miten meni. Ennen kuin voi jakaa kokemuksensa muille hän tarvitsee aikaa ja omia ajatuksia.

Ei hän vastannut kysymykseeni riitelystä niin kuin oletin. Hän kertoi asiat, jotka olisi halunnut kertoa minulle jo monena päivänä, mutta joita en ollut ehtinyt kuunnella - leirihän meni jo. Olin jo siirtynyt ajatuksissani eteenpäin. Hän oli vasta saanut ajatuksensa valmiiksi. 

Kesälomien lähestyessä me vanhemmat olemme kiireisempiä kuin koskaan. Työpöytä pitää saada tyhjäksi. Lomalla voi sitten nauttia lapsista – kun nyt jaksamme painaa vielä muutaman viikon, vielä muutaman ylityöillan, niin sitten rentoudutaan koko perhe. Vietetään yhteistä aikaa oikein kunnolla - kohta.