4-vuotiaiden isot puheet ovat tärkeitä

Miten suhtautua nelivuotiaan liioitteleviin ja mahtaileviin juttuihin tai uhitteluun. Tuntuu, että kaverin haba kasvaa ja kaikki kepposet voisivat olla mahdollisia. Erottaako tämän ikäinen mikä on juttua ja mikä totta, siis mitä voi oikeasti tehdä (rikkoa ikkunan, laittaa hiekkaa päähän jne.)?

Asuuko teilläkin pieni Teräsmies tai Tehotyttö? Maailman vahvin lapsi, joka juuri pihalla ollessaan siirsi naapurin taloa?  Ihan totta siirsin!! Äiti, miksi sä et usko mua?

4-vuotias lapsi on varsinainen tarinankertoja. Kertomuksissa menevät iloisesti sekaisin omat ja kaverin sanomiset, muistot ja nykyisyys, unet, toiveet ja todellisuus. Ja näin kuuluu ollakin!

Tarinoiden sepittäminen, liioiteltujenkin, on tärkeä kehitysvaihe lapselle. Tähän asti lapsi on ollut aikuisten kertomusten varassa (”olit tosi söpö vauva”, ”tuo meidän Ville on niin vilkas”) ja luonut niiden avulla orastavaa käsitystä itsestään ja maailmasta. Nyt lapsen ajattelukyky on kehittynyt niin pitkälle, että hän luo itse kertomusta siitä, millainen hän on.

Neljävuotiaana ihmisellä on vielä heiveröinen itsetunto: isä ja äiti ovat niin paljon suurempia ja taitavampia! Toisaalta isän ja äidin kaltaiseksi jättiläisenkokoiseksi, supervahvaksi taikuriksi kasvaminen on lapsen tavoite. Lapsi kokeilee suurilla kertomuksillaan erilaisia identiteettejä, minuuksia. Lapsi ikään kuin ajattelee: ”Miltähän tuntuisi olla niin vahva että jaksaa siirtää talon? Kokeilenpa kertomalla äidille tarinan siitä.” Kavereiden kesken juttujen kertominen on vielä hauskempaa - toiset lapset kun lähtevät aikuisia hereämmin mukaan näihin mielenkiintoisiin todellisuus-kokeiluihin!

Monet vanhemmat pelkäävät turhaan, että lapsen juttuihin ”mukaan meneminen” vääristäisi lapsen käsitystä itsestään tai maailmasta. Lapsi tarvitsee vanhempiensa leikillistä ihailua – kyllä todellisuuden rajat valkenevat myöhemmin. Suhtaudu sinäkin siis juttuihin lasta nolaamatta.”Ihanko totta, siirsit koko talon! No, nyt olet sitten varmaan halauksen tarpeessa”. 

Uhittelu ja vanhemman tahdon kokeilu kuuluu sekin lapsen kasvuun omaksi itsekseen. Uhittelulla neljävuotias lapsi tutkii mistä vanhemmat on oikein tehty. Mikä saa heidät hermostumaan? Rakastavatko he minua vielä, jos olen näin tuhma? Onko isä edelleen vahvempi kuin minä – onhan? – etten joudu yksin vastuuseen itsestäni?

Uhitteleva lapsi saattaa myös etsiä rajoja tai vanhemman huomiota. Mitä vahvemmin reagoimme ei-toivottuun käytökseen, sitä kiinnostavammaksi asia muuttuu. Ota hermostumisen sijaan käyttöön joka vanhemman oiva apuväline: höpö-höpö-suodatin. Kun lapsi uhkaa rikkovansa ikkunan, et vastaakaan jäkättämällä, vaan antamalla lapselle mukavaa huomiota: ”Höpö-höpö. Täällä mitään ikkunoita rikota, koska minäpä kaappaan sinut syliini ja annan sinulle pusun!”

Neljävuotias ei vielä ymmärrä ikkunan rikkomisen seurauksia. Lapsi osaa todennäköisesti rauhallisessa hetkessä sanoa, ettei ikkunaa saa rikkoa. On kuitenkin ihan eri asia vaan kokeilla, että miten käy, jos ikkunaan heittää isolla kivellä ja monta kertaa, kun kaverikin heitti. Eihän sitä ollut tarkoitus rikkoa, me vaan kokeiltiin. Neljävuotiaan ajattelun kehitys ei kerta kaikkiaan vielä riitä muistamaan tekemisen tuoksinassa, mitä juuri sanottiin sen sadannen kerran. Ainoa tapa estää kokeilunhaluisen lapsen kepposet on katsoa perään ja puuttua touhuihin ennen kuin vahinko sattuu.

Neljä-viisivuotiaiden vanhemmilla on usein pinnassa venyttämistä: lapsella on jo omaa reviiriä ja monia taitoja, mutta ei vielä harkintakykyä niiden käyttämiseen. En kannata täysin vapaata kasvatusta, mutta monesti me aikuiset voisimme löysätä hieman. Multaiset varpaat uudella sohvalla, viidessä minuutissa likaantunut vaatekerta, kolhiintuneet kalusteet, naarmut polvessa: aika halpa hinta onnellisesta, itseensä ja mahdollisuuksiinsa uskovasta lapsesta!

Suositeltavia kirjoja:

Daniel N. Stern: Maailma lapsen silmin

Jari Sinkkonen: Elämäni poikana (ja muutkin teokset)

Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienten lasten äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana. Tällä hetkellä hän opiskelee perhepsykoterapeutiksi.